Caesar palasi keittiöön saatettuaan Philipin ovelle ja sanoi: »Ei
sanaakaan tästä tytölle. Te naiset olette juuri kuin porsaat — jos
mielii saada teidät johonkin, on vedettävä päinvastaiseen suuntaan.»
Samassa astui Katekin sisään hehkuvan punaisena ja alkoi hyvin
kiireisesti järjestellä keittiötä. »Porsaistako» puhut isä? »kysyi
hän viekkaasti. »Kyllä vain niistä onkin harmia! Kuun noustessa ne
ryntäsivät takapihalle ja kyllä kesti, ennenkuin sain ne palaamaan
takaisin.»
Caesar murahti jotain ja antoi merkin että oli mentävä levolle. »Vai
keijukaisia muka!» sanoi hän halveksivasti mennessään nurkassa olevaa
kelloa vääntämään. »Pelkkää heikkouskoisuutta,» lisäsi hän kelloluotien
ratisten kohotessa ylös, »ei luoteta Jumalaan», ja siinä samassa kello
löi kymmenen.
Mummi sytytti kaksi kynttilää — toisen itselleen ja miehelleen,
toisen Nancy Joelle. Nancy oli salavihkaa täyttänyt kaksi saviruukkua
kaivovedellä ja asettanut ne pöydälle mutisten jotain kattilasta
ja aamusta. Eikä Caesarkaan ollut mitään huomaavinaan, jupisi vain
puoliääneen jotain tuhlauksesta, meni sitten takan luo ja kohensi
kuuman tuhkan, niin että siinä olisi erittäin mukavasti sopinut kakkuja
paistaa.
»Hyvää yötä, Nancy», huusi Mummi puoliväliin portaita noustuaan, ja pää
painuksissa ja muristen seurasi häntä Caesar. Sitten poistui Nancykin
ja Kate jäi yksin keittiöön. Hänen tuli sammuttaa lamppu ja odottaa,
kunnes saisi isän kynttilän.
Sammutettuaan lampun tyttö oli pimeässä, vain takassa hehkuva hiillos
hehkui himmeästi. Hän alkoi väristä ja hiljakseen nauraa. Hänen
silmänsä säteilivät sammuvan turpeen valossa. Hän riisui kenkänsä ja
meni seinässä olevan kaapin luo. Sieltä hän otti tynnyristä omenan
ja paistoi sen tuhassa. Polvillaan tulen ääressä hän sitten haukkasi
omenasta kaksi suupalaa ja nielasi ne. Häntä hiukan puistatti, kun
hän takaperin ja verkalleen varovaisin askelin, käsin huonekaluja
tunnustellen alkoi liikkua vuodettansa kohti. Tuon tuostakin
hän säpsähti sattuessaan pimeässä johonkin, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän taas nauroi muistaessaan, mikä se oli.
Vanhempain ovelle tultuaan, hän kyseli kynttilää vapisevalla äänellä ja
sai vastaukseksi unisen mörähdyksen. Hän pisti kätensä sisään raollaan
olevasta ovesta ja otti palavan kynttilän. Kahdesti hän vapisevalla
puhalluksella koetti sammuttaa sen, ennenkuin onnistui ja suuntasi
sitten kulkunsa omaan makuuhuoneeseensa yhä takaperin kulkien.
Se oli maitokamarin päällä oleva siro pieni suoja, vastalypsetyltä
maidolta ja kypsiltä omenilta tuoksuva, liehuvan musliinin ja vaalean
karttuunin somistama. Huoneessa oli kaksi pientä ikkunaa, toinen
oli kadulle, ja toinen hedelmäpuutarhaan päin. Kuu paistoi sisään
puutarhanpuoleisesta ikkunasta vaivaiskoivujen latvain ylitse, joten
Katen pikku pesä oli valoisa permannosta aina viettävään kattoon.
Kate käveli takaperin vuoteeseen asti ja istahti siihen. Hän oli
mielestään kuulevinaan askeleita pihalta, mutta pihaikkuna oli hänen
selkänsä takana eikä hän tahtonut katsoa taaksensa. Hän kuunteli, mutta
ei kuullut muuta kuin kahisevan äänen tallista, missä tamma tempoili
pilttuurenkaansa köyttä.
»Mahtaako hän tulla?» hän kysäisi itseltään.
Hän nousi seisoalleen ja päästi hameensa irralleen ja nauroi sen
pudotessa lattialle.
»Kumpikohan tulee — kumpi?» kuiskasi hän.
Kuunsäde leikitteli vuoteen jalkopäässä muistuttaen leveätä, sinistä,
ruostetäplien — tilkkupeitteen heijastusta — tahraamaa miekkaa.
Hän irroitti hiuksia pitelevän punaisen nauhan ja vallattomina aaltoina
ne valuivat hänen kasvoilleen. Salaperäinen hiljaisuus vallitsi
ylt'ympäri. Häntä puistatti jälleen. Sitten hän kädenselällään nosti
peitettä, huoahti pitkään puolittain naurahtaen ja rupesi vihdoin
nukkumaan.