Päivän sarastaessa ollessaan tuossa varjojen maassa, joka on unen ja
heräämisen välitila, Kate hätkähti luullen jonkun heittävän kourallisen
riisiryynejä häävaunuihin, kun hän palasi omista vihkiäisistään.
Sama ratina kuului uudelleen ja silloin hän oivalsi, että ikkunaan
oli heitetty hiekkaa. Samassa huusi ääni alhaalta hänen nimensä:
»Kate!» Nyt hän oli täysin valveilla. »Pete se siis on oleva», mietti
hän. »Sehän on aivan selvä, että Pete se on oleva», vakuutteli hän
itselleen. »Hän ainakin on nyt ulkona.»
Pete siellä todella oli. Hän seisoi aikaisen aamun hämärässä ikkunan
alla toistaen tytön nimeä kumealla kurkkuäänellä ja hiljaa vihellellen
hänelle. Äkkiä hän kuuli liikettä huoneessa ja huudahti olkansa yli:
»Nyt hän tulee.»
Ikkunan säppi irroitettiin, lasiruutu vedettiin ylös ja pienten,
mustain puitteitten sisässä näyttäytyi kaunis, naurusuinen tytön pää,
vallattomain, liehuvain mustain kutrien välistä. Pyöreällä kaulalla
näkyi vilahdus yöpaidan valkeasta röyhelöstä.
»Kate!» sanoi Pete uudelleen.
Tyttö oli tulevinaan ikkunan luo vain katsoakseen ulos Ja kuin ainakin
todellinen nainen, hän säpsähti Peten äänen kuullessaan ja huudahti
hämmästyksestä, kun muka ei ollut huomannut Peten läsnäoloa. Sitten
hän tirkisteli alas puolipimeään ja sanoi kummastellen: »Pete siellä
varmaankin on.»
»On kuin onkin, Kate», sanoi Pete, »eikä hän saa rauhaa, ennenkuin on
vielä kerran saanut sinua puhutella.»
»Ah!» sanoi Kate laskien kätensä silmilleen ja ajatellen Mustaa Tomia
ja keijukaisia. Mutta äkkiä vanha kujeiluhenki virkosi ja hän ei voinut
olla nuorukaista kiusoitelematta. »Oletko eksynyt, Pete?» kysäisi hän
hyvin viattomana. »Vai oletko kadottanut jotain?»
»Oman itseni olen kadottanut, tyttö», sanoi Pete.
»Oletko itsesi kadottanut? Luulenpa että poika on vähän päästänsä
sekaisin? Olet ehkä noiduttu, Pete?» kysyi Kate hyvin totisena.
»Noiduttu juuri olen. Kate — —»
»Poika-parka!» huokasi Kate. »Aivan äkkiarvaamattako? Etkö ensinkään
aavistanut?»
»Mitään en aavistanut ja äkkiarvaamatta minä tähän tilaan jouduin.
Kuuntele Kirry — —»
»Voi, voi sentään! Coroleyn mummon työtäkö tämä on? Jäniksen
haahmossako hän sinua ahdisti? Vai onko sinua purtu?»
»On purtukin tavallaan. Mutta Kate — —»
»Koira sinua sitten varmaankin puri. Onko sinussa vesikauhu, Pete?»
»Eikä ole, vaan juuri vesille minä pakenen, Kate, kuulehan toki — —»
»Eikö raudalla polttaminen ole paras lääke sille?»
»Kyllä minulle tässä annetaan sekä kuumaa että kylmää. Mutta etkö
malta kuunnella mitä sanon? Minä lähden tieheni — satojen ja tuhansien
peninkulmien päähän.»
Kate silmäili taivasta ja puhkesi kauhistuneena sanomaan: »Poika-parka!
Poika-parka! Koiran purema hän on, sen huomaa.»
»Sinä itse minua purrut olet. Kirry — —»
Kuului hilpeä huudahdus. »Minäkö? Vai olen minä noita? Eilisiltana
tiellä jutellessamme sanoit minua keijukaiseksi.»
»Keijukainen oletkin tyttö, mutta yhtäkaikki noita.
»Mutta kuuntele nyt kerrankin — —»
»Navetan kohdalla seisoessamme sanoit minua enkeliksi. Enkelit eivät
pure.»
Ja hän haukahteli kuin koira ja nauroi sitten kimakasti kuten noita ja
sitten taas haukkui.
Mutta Pete ei kestänyt enempää. »Jatka sinä vaan, jatka
hulluttelemistasi, koska se sinua huvittaa!» huudahti hän soimaavasti.
»Kivi sinun rinnassasi mahtaa ollakin eikä sydän. Vaikka kuulet minun
matkustavan tieheni saarelta — — »
»Saarelta?» huudahti Kate ällistyneenä.
»Ja näet miten suruissani olen, ja puolikuoliaaksi kiusaantunut sinun
juoniesi tähden, niin et ole siitä milläsikään», jatkoi Pete. »Mutta
antakoon Jumala sinulle anteeksi, ethän sille mitään voi.»
»Puhuitko totta, Pete? Aiotko lähteä pois saarelta?»
»Aion tottakin; mutta vähät siitä. Matkustan Afrikaan, Kimberleyhin,
Herra tiesi minne — —»
»Kimberleyhin? Ethän toki, Pete?»
»Kimberleyhin tahi Timbuktuun, yhdentekevähän se sinulle, on? Olen
tullut näin aikaisin tänne sinulle hyvästi heittämään, ennenkuin laiva
lähtee, etkä sinä ajattele muuta kuin hulluttelemista ja kujeilemista.»
»Vai olet sinä niin tarkoin perillä siitä, mitä tämä tyttö ajattelee,
herra Pete? Miksi sinä niin kiukustut joka sanastani?»
»Kiukustun? Enhän loki. Minun on pakko matkustaa.»
»Pakko, Pete? Kuka pakottaa?»
»Ne jotka arvelevat, etten ole kyllin hyvä sinulle. No niin, onhan
siinä perääkin, mutta kahdesti ei sitä tulla minulle sanomaan.»
»Ketkä ne, Pete?»
»Yhdentekevää. Ja vielä äitiänikin solvaistaan — poloinen äitikulta! Ja
parjataan äpäräksi. Arvossapidetyn miehen tytär ei muka ole niin halpa,
että hänen tarvitsee mennä naimisiin nimeä vailla olevan pojan kanssa.»
Ylhäältä ikkunalta kuului suuttunut huudahdus: »Kuka sellaista on
uskaltanut sanoa?»
»Vähät siitä.»
»Olkoon kuka on, voit sanoa hänelle tai heille, että jos minua
tarkoittavat, niin menen naimisiin kenen kanssa tahdon, olkoonpa
hänellä nimi tai ei.»
»Jos voisin siihen oikein luottaa, Kitty — —»
»Mitä sinuun tulee, Pete herra, niin matkusta vain Kimberleyhin, koska
olet niin kärkäs suuttumaan. Minä en ainakaan pane vastaan ja sitä
paitsi — sitä paitsi — —»
Mutta suuttunut ääni katkesi äkkiä puolipimeässä ja kuului epäselvää
ääntelyä.
»Mitä, mitä nyt?» huudahti Pete hätääntyneenä. »Ethän vain itke, Kate?
Mitä minä sinulle sanoinkaan.
Kitty tyttö? Odotahan, niin saat löylyttää minua, kun olen sellainen
mörökölli.»
Ja Pete asetti jalkansa maitokamarin ikkunalaudalle ja alkoi kiivetä
seinää pitkin.
»Menehän alas toki», kuiskasi Kate.
Hänen suuttumuksensa oli samassa hävinnyt, ja Pete, joka nyt oli
lähempänä häntä, saattoi nähdä veitikkamaisuuden pilkistävän kyynelten
lomitse.
»Mene alas, Pete, tai suljen ikkunan, sen teen — ihan varmasti.» Ja
näyttääkseen, että hän aikoi pysyä päätöksessään, hän sulki yläikkunan
ja avasi alemman.
»Armas!» huudahti Pete.
»Hiljaa! Mikä se oli?» kuiskasi Kate vetäytyen polvillaan pois
ikkunasta.
»Onko sikolätin ovi taas päässyt auki?» kysyi Pete.
Kate veti helpoituksen huokauksen. »Ei, joku vain kuorsaa», sanoi hän.
»Ukko kai», sanoi Pete. »Hauskaltahan tuo kuuluu. Hän on kuin vanha,
hyvä paimenkoira, enemmän näyttelee hampaitaan kuin puree, mutta paras
hän on sentään nukkuessaan — silloin ei ainakaan tarvitse pelätä.»
»Mitä hyödyttää matkustaa pois, Pete?» virkkoi Kate. »Jos mielit isää
tyydyttää, täytyisi sinun tulla rikkaaksi.»
»Ovathan muutkin rikastuneet, — niiksi en minäkin? Monesta Manin
pojastakin on tullut hopeakuninkaita ja timanttikuninkaita ja Herra
tiesi mitä kaikkea. Älä ole huolissasi minusta! Kun palaan, olet tuleva
kuningattareksi, tyttö — ainakin minun kuningattarekseni, ja porsaita
sinulla pitää oleman ja lehmiä ja palvelustyttö, joka pesee, siistii ja
laittaa ruoan.»
»Vai niin, semmoisilla sinä aiot houkutella köyhää tyttöparkaa? Mutta
ellet tule jumaliseksi, et saa koskaan isän suostumusta.»
»Kun minä palaan kotiin, Kitty, niin tulen vaikka kuinka jumaliseksi,
sen takaan. Saat kuulla miten puhun Mooseksesta ja Abrahamista ja
hänen pojistaan ja serkuistaan. Ja kun iltaisin tulen navetan ovelle
juttelemaan kanssasi rakkaudesta, niin olen niin siivo kuin itse
apostolit.»
»No niin, tuo kaikki kuulostaa varsin lupaavalta. Mutta kuka on
sanonut, että minä sitä toivon? Kuka sanoo minun suostuvan siihen, että
sinä matkustat tiehesi siinä luulossa, että minä sitoudun menemään
naimisiin kanssasi sinun palattuasi?»
»Minä sen sanon», sanoi Pete mahtavasti.
»Vai niin, vai sinä!»
»Kuuntele! Minä teen työtä siellä kuin orja, raadan ja kokoon, kunnes
kukkaro paisuu, enkä välitä sen taivaallista muusta kuin kullasta ja
tytöistä — —»
»Hyvänen aika! Mitä sinä puhutkaan?»
»O-oh, älähän hätäile. Minä olen mies, jolle yksi tyttö riittää,
Kate, mutta silmäni on avoin kaikille tytöille sen yhden takia,
jota rakastan. Ja sillä välin sinä odotat minua uskollisesti etkä
edes erehdyksestä vilkaise noihin Ramseyn puotipalvelijoihin ja
apteekkiherroihin — —»
»Eikö kehenkään? Enkö edes Jamesie Corriniin, joka on niin komea poika?»
»Tarkoitatko tuota korkeakauluksista keikarihölmöä? Varo kieltäsi,
tyttö?»
»Enkö saa vilkaista edes nuoreen Ballawhaineen — Ross Christianiin?»
»Ross Christianin vieköön — no niin — ei, ei häneenkään. Mutta leikki
sikseen. Näin on sinun sanottava: »Pete palaa kotiin; minun täytyy olla
hänelle uskollinen!»
»Vai niin, siinä sinun käskysi, hyvä herra. Kaikki on siis jo sovittu.
Eiköhän olisi parasta, että määräisit hääpäivänkin ja ottaisit
kuulutuksen nyt, kun kerran olet vauhdissa? Minulla ei nähtävästi ole
mitään sananvaltaa tässä. Ei kukaan kysy minun mieltäni.»
»Vait, tyttö!» huudahti Pete. »Etkö kuule?»
Käki oli lentänyt katon yli ja asettunut läheiseen puuhun kukkumaan.
»Siinä se istuu, Kate. Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! Kolme kertaa! Mainiota!
Kolme kukuntaa tietää onnea, rakkaani.»
Tähdet olivat jo sammuneet ja aamusarastus leveni kuin meren harmaa
usva.
»Huh! Tuntuu että aamu on tulossa. Minun täytyy sulkea ikkuna.»
»Vielä mitä, vuorilta vain hiukan puhaltelee — ei aamu vielä tule»,
sanoi Pete.
Kaukana sumussa kuului lintusen kutsuva ääni.
»Tuleepa. Etkö kuule rastasta laaksossa?» virkkoi Kate.
Toinen lintu vastasi katonräystäältä.
»Mitä se oli?» sanoi Pete. »Sinäkö Kitty? Äänesi muistuttaa
ihmeellisesti rastaan ääntä?»
Kate loi silmänsä alas kiitoksen kuullessaan, mutta sanoi sitten hiukan
nyreästi: »Nyt saavat ihmiset puheenainetta.»
Kylmä, kalvakka valo kohosi talon etusivulle ja liikkumattomat puut
ja pensaat alkoivat väristä. Katea puistatti ja hän veti yöpaitansa
kauluksen kiinteämmälle. »Nyt menen, Pete», kuiskasi hän.
»Älähän vielä. Se on vain suolan hajua mereltä. Äskenhän kuukin vasta
meni piiloon.»
»Voi sinua veitikkaa. Johan se on ollut kaksi tuntia kuteessa. Ei nyt
olla Jupiterissa, missä on ainainen kuunvalo.»
»Vai on Jupiterissa ainainen kuunvalo?» sanoi Pete. »No ihme ja kumma,
kyllä siellä kelpaa rakastavaisten olla!»
Kukko kiekui kanahuoneessa, koira haukahti talon sisällä ja tamma
tömisteli pilttuussaan.
»Milloin matkustat, Pete?»
»Laiva lähtee seitsemältä.»
»Silloin on sinun jouduttava. Hyvästi.»
»Odota hiukan! Vielä sananen!»
»Ei mitään sanoja enää. Nyt panen maata. Kas, siinä jo aurinko nousee
vuorten takaa.»
»Vain pieni punainen täplä vanhan Cronkyn nenänvarrella. Kuun tele!
Jotteivät nuo keikariherrat pääsisi sinua vaivaamaan, niin aion pyytää
Philiä pitämään sinua silmällä minun poissaollessani.»
»Herra Christianiako?»
»Sano häntä Philipiksi, Kale. Hän on niin vapaa eikä piittaa
arvonimistä. Ylpeyttä ei hänessä ole nimeksikään. Salli hänen pitää
huolta sinusta, kunnes minä palaan.»
»Nyt suljen ikkunan, Pete.»
»Odota! Vielä yksi asia. Kumarru alaspäin, ettei ukko voi kuulla.»
»En pääse kumartumaan. Mitä sitten?»
»Kätesi sitten. Kerron sen kädellesi.»
Kate epäröi tuokion, sitten hän ojensi kätensä ikkunalaudan yli. Pete
kävi siihen käsiksi ja suuteli sitä, työnsi ylös valkean hihan ja
kuletti huulensa pitkin käsivartta niin korkealle kuin hän saattoi
ylettyä.
»Vielä yksi, tyttöseni; älä pidä niin kovaa kiirettä, vielä yksi —
puolikas vain.»
Kate veti käsivartensa pois, kunnes hänen kätensä jäi Peten käteen,
ja sanoi sitten: »Mitä ihmettä! Syntymämerkkihän on vielä sormessasi,
Pete? Äsken sanoit minua noidaksi — nyt saat nähdä noidan taikovan sen
pois. Olehan hiljaa ja kuuntele! —
»Ping, ping prask,
Cur yn cadley — jiargan ass my chass!»
Yksitoikkoisesti ja juhlallisen hitaasti hän lausui nuo Man-saaren
vanhat loitsusanat. Samassa rasahti puu hedelmäpuutarhassa ja hän
huudahti: »Mikä se oli?»
»Philip vain. Hän odottaa minua omenapuun alla», sanoi Pete.
»Voi kauheata!» sanoi Kate ja samassa suljettiin ikkuna.
Seuraavassa silmänräpäyksessä se aukeni jälleen ja kehyksessä
näyttäytyivät tytön kauniit, nuoret kasvot kuten ennenkin, mutta nyt
aamun ruusuhohteen valossa.
»Onko hän kaiken aikaa ollut siellä?» kuiskasi hän.
»Mitä sinä siitä välität? Philhän se vain on.»
»Hyvästi! Onnea matkalle!» Ja nyt paiskattiin ikkuna kiinni täydellä
todella.
»Jo on aika lähteä», sanoi Philip, joka yhä oli puettuna polvihousuihin
ja korkeaan silkkihattuun. Tuon tuostakin hän oli suonenvedontapaisesti
kouristanut omenapuuta ja taistellut itkua vastaan, mutta pakottanut
itsensä katsomaan Peten onnea, joka oli hänen oma onnettomuutensa.
Sydäntä viilsi tuska ja hän saattoi tuskin kestää sitä.
Nyt alkoivat linnut jo visertää; Pete lauloi ja vihelteli kulkiessaan
eteenpäin iloisista iloisimpana.