»Keijukaisen» keittiössä tuoksui nyt hiilillä paistettu silli, joka
hauskasti sihisi ja pirisi öljyn tihkuessa hiilokselle.
»Ballureen on pitkä matka, rouva Cregeen», sanoi Philip pistäen päänsä
sisään ovesta, »Sallitteko minun jäädä illallista syömään kanssanne?»
»Miksei, olette vallan tervetullut», sanoi Caesar laskien suuren
kirjansa pöydälle. Nancy Joe alensi huomattavasti kimakan äänensä
ja sanoi samaa, ja Mummikin virkkoi: »Olette tervetullut, jos vain
tyydytte haukkaamaan meikäläisten ruokaa. Perunoita ja silliä herra
Christian; Man-saarelaisen tavallinen illallinen. Nosta pata koukusta,
Nancy.»
»No niin, eikös hän itse sitten ole Man-saaren poikia, äiti?» virkkoi
Caesar.
»Olen tietenkin, herra Cregeen», sanoi Philip äänekkäästi naurahtaen.
»Kuka sitten, ellen minä.»
»Oli häntä manilainen tai ei, niin eipä taida nenäänsä nyrpistää
tällaiselle herkkusillille», sanoi Nancy Joe. Hän oli juuri latomassa
sillejä suurelle vadille. »Mahtaako tämän veroista saada missään? Ei
ainakaan Englannissa, siitä menen takuuseen.»
»Ei todellakaan, Nancy», sanoi Philip yhä aiheettomasti nauraen.
»Ja vaikka olisikin englantilaisilla tällaista silliä, niin eivät nuo
raukat kumminkaan ymmärtäisi valmistaa sitä.»
»Eihän ne ymmärtäisi, Nancy», myönsi Mummi. Hän kaatoi perunat suureen
läjään paljaalle pöydälle. »Kyllä meidän sietää olla kiitollisia, kun
on perunoita ja silliä kolmasti päivässä, mutta ei siitä silti juuri
kannata kerskata.»
»Pyydä herra Christiania astumaan pöytään, äiti», sanoi Caesar. »Käykää
istumaan, käykää istumaan. Tässä saatte lasin kirnupiimää. Anna veitsi
ja haarukka, Nancy. Ei meikäläiset ole tottuneet veitseen ja haarukkaan
silliä syödessä. Vielä lautanen herra Christianille, herrat syövät
mielellään lautaselta. No nyt syökää, ja maistukoon ruoka — mutta mihin
jäikään ystävänne?»
»Petekö?» Oh! hän ei ole kaukana.» Nyt herkesi Philip nauramasta ja
alkoi heittää merkitseviä silmäyksiä Mummiin ja Nancy Joehen.
Caesar katsahti ympärilleen puoliksi kuorittu peruna hyppysissään.
»Entä tyttö — missä on Kate?» kysyi hän.
»Ei hänkään kaukana ole», sanoi Philip yhä merkitsevämmin vilkuttaen.
»Mutta älkää olko huolissanne heistä, herra Cregeen. He eivät kaipaa
illallista. He herkuttelevat paremmalla kuin — kuin sillillä.» Tätä
sanoessaan hän nielaisi kulauksen kirnupiimää naurahtaen uudestaan.
Caesar, jolla oli peukalon ja etusormen välissä sillin pala matkalla
suuhun, kohotti päätänsä ja tuijotti Philipiin. »Sanoitteko jotain,
herra Christian?»
Nyt purskahti Philip aivan hillittömään nauruun.
Tuntui huojentavan, kun sai nauruun upottaa sisässään riehuvan myrskyn.
»Mikä ihme poikaan on mennyt?» mietti Mummi..
»Onko hullu koira purrut häntä?» mietti Nancy.
»Sanoinko minä jotain!» huudahti Philip, »sanoin tietenkin. Sitä
varten minä tänne tulinkin, herra Cregeen — tulin tänne Peten puolesta
puhumaan. Hän on rakastunut tyttäreenne, Caesar, ja anoo teidän
suosiollista lupaanne naida hänet.»
»Herra hyvästi siunatkoon!» kirkui Nancy Joe.
»No, voi minun päiviäni!» mutisi Mummi.
»Peter Quilliam!» sanoi Caesar, »kuulinko oikein?»
»Kuulitte, herra Cregeen, juuri Peter Quilliam», vastasi Philip
uljaasti. »Ystäväni Pete on tosin yksinkertainen, karkea kansanmies
ja vailla suurta sivistystä, mutta hän on koko saaren paras mies. Kas
niin, Caesar, antakaa suostumuksenne ja tehkää nuoret onnellisiksi.»
Hän oli vähällä takertua viimeisiin sanoihin, mutta Caesarin
tutkisteleva katse piti häntä pystyssä.
»Minähän hänet kadulla korjasin, kuten sanotaan», virkkoi Caesar.
»Sen teitte, herra Cregeen, sen teitte. Aina minä olen teitä pitänyt
arvostelukykyisenä miehenä, Caesar. Mitä te sanotte Mummi? Kyllähän
Caesar pystyy arvostelemaan kunnon poikaa, niissä vain sellainen on.»
Taas hän viekkaasti vilkutti silmillään, ja Mummi vastasi: »Kyllä
kaiketi, enhän minä sitä kiellä.»
Caesar istui suorana kuin varras ja tuikeana kuin vanha huuhkaja. »Ja
talostani lähtiessään hän oli nenäkäs ja hävytön.»
»Mutta ei poika mitään pahaa tarkoittanut, isä», puhkesi Mummi
sanomaan; »sinähän ensin hänet maantielle ajoit.»
»Älä sinä puutu miesten asioihin, äiti, pysy vain omissasi», sanoi
Caesar. »Niin, pilkallisia sanoja ja synnillistä puhetta sain minä
palkakseni siitä pojasta.»
»Petestäkö?» huudahti Philip epäuskoisesti; »eihän toki, hänhän puhelee
teistä niin kauniisti kuin olisi rukouskirjasta ottanut sanansa.»
Caesar puhisi. »Vai niin? Sieltä hän kai sitten on kirouksensakin
lainannut.»
»Pete ei kiroa ketään», sanoi Nancy Joe pöydän takaa. »Hyvä poika hän
oli kaikin puolin, eikä teillä sen jälkeen ole ollut toista hänen
vertaistaan.»
Caesar käännähti verkalleen hänen puoleensa sanoen ankarasti: »Missä
hanhia, siellä likaa, ja missä vaimoväkeä, siellä lörpötystä.»
Sitten hän jälleen kääntyi Philipin puoleen ja sanoi kunnioittavaksi
tekeytyen: »Uskallanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka on
tavallinen tällaisissa tapauksissa. Kuinka suuri on hänen omaisuutensa?»
Philip pudotti kädestään veitsen ja haarukan. »Omaisuusko? En ole
todellakaan ajatellut, että te...»
»Vai ette?» sanoi Caesar. »Meidän laitamme ei ole kuten Israelin
lasten korvessa, ei meille sada taivaasta mannaa kahdesti päivässä.
Ja vaikkemme muuta saisikaan kuin silliä ja perunoita, niin kolmasti
päivässä sitä kumminkin tarvitsemme, ymmärrättekö?»
Vaikka Philip teki urheata vastarintaa, ei hän voinut olla tuntematta
huojennuksen tunnetta. Kohtalo astui väliin, tyttö ei ollut Petelle
määrätty. Ensimmäisen kerran keittiöön tultuaan hän hengitti vapaasti
ja syvästi. Mutta sitten tuntui omantunnon pistos, hän oli tullut
Peten puolesta puhumaan ja hänen täytyi pysyä uskollisena hänelle;
hänen täytyi pitää puoliansa, kumota kaikki mahdolliset vastaväitteet
ja puhua vakuutuksen voimalla. Hänelle juolahti äkkiä mieleen koettaa
nujertaa Caesarin vastustus Raamatun sanoilla.
»Mutta mitä sanoo pyhä Raamattu, herra Cregeen, 'älkää surko huomisesta
päivästä'...»
»Sitä samaa sanoi Johnny Niplightlykin, herra Christian, kun hän
sytytti tulen kuivausuunin alle toissa iltana ja poltti kaiken kauran
ennen aamun tuloa.»
»Mutta katsokaa kedon liljoja...»
»Minä olen niitä katsonut, hyvä herra, mutta yhtäkaikki minun on työtä
tekeminen ja äidin täytyy kehrätä.»
»Eikö sitten Petekin pysty ahertamaan», sanoi Philip rohkeasti. »Häntä
parempaa poikaa ei ole koko saarella; laiska ei hän ole nimeksikään ja
hän voi ansaita elatuksensa vaikka missä.»
»No, millä hän sitten nyt ansaitsee elatuksensa?» kysyi Caesar.
Philip mietti vastausta ja sanoi sitten. »Nykyjään hän tosin vain
auttaa minua veneen hoidossa, herra Cregeen.»
»Ja mitä hän ansaitsee? Ruokansa ja juomansa ja ehkä jonkun kolikon,
vai? Veneen te luultavasti jonakin päivänä myytte ja lähdette itse
Englantiin ja miten käy silloin hänen? Menköön tyttö vaikka paikalla
keppikerjäläisen kanssa naimisiin.»
»Mutta olethan sinä itsekin avun tarpeessa, isä», sanoi Mummi. »Olet
niinkin; seurakunta vie paljon aikaa, ja kun ikä alkaa sinua painaa,
niin ei haittaisi...»
»Anna pojalle sekä mylly että tyttö, se kai on tarkoituksesi?» sanoi
Caesar. »Ei toki, sellainen pässinpää en sentään ole. Minä voisin saada
rikkaita vävyjä, perijöitä, joilla on viisikymmentä tynnyrinalaa maata
ja enemmänkin — tietäkää se. Herra on ihmeellisesti siunannut minua
kaikella. Minua ei haluta syöttää toisten lihavia sikoja.»
»Niinpä juuri, Caesar», sanoi Philip; »teillä on varaa naittaa
tyttärenne köyhälle pojalle, ja onhan Pete...»
»Niin tiukka ei vielä ole linnuista, että tuhlaisin ruutia variksiin»,
sanoi Caesar.
»Poika on niin hyväntahtoinen yhtäkaikki», virkkoi Mummi, »ja kuinka
hyvä hän oli äidilleen, poloiselle — oli ihan ihmeellistä.»
»Sen vaimon minä tunsin», sanoi Caesar. »Olinhan itsekin luomassa
multaa hänen haudalleen. Tulesta temmattu kekäle hän oli, mutta
harhateillä hän vaelsi elämänsä aikana. Ja mitä on poika itse? Hän on
synnin hedelmä ja nimetön? Äpäräpoika eikä muuta! Sellaisista minä
pysyn erossa.»
Vastakkaiset tunteet olivat tähän asti repineet Philipiä. Hän
ei pystynyt Caesarin kanssa ottelemaan logiikan väittein eikä
miekkailemaan raamatunlausein. Paholainen oli kuiskutellut hänelle
korvaan: »Parasta on, että jo herkeät.» Mutta nyt oli tullut hetki
hänen voittaa sekä itsensä että Caesar. Viimeiset sanat kuultuaan, hän
nousi pystyyn raivostuneena huutaen: »Mitä! Sanotte olevanne kristitty
ja yhtäkaikki rankaisette lasta vanhempain synnin tähden! Vai nimetön!
Suokaa minun teille ilmoittaa, herra Caesar Cregeen, että taivaassa
tunnetaan nimi, joka on nimettömyyttä huonompi, ja se on ulkokullatun
nimi.»
Tätä sanoessaan hän työnsi tuolinsa syrjään ja oli aikeissa lähteä,
mutta Caesarkin nousi ja sanoi leppeästi:
»Tulkaa ravintolan puolelle saamaan suuhunne jotain.» Sitten hän
silmäili Philipin lautasta väkinäisesti naurahtaen ja sanoi: »Tehän
olette kääntänyt vain sillinne — se tietää pahaa.» Ja laskien kätensä
Philipin olalle hän lisäsi matalammalla äänellä: »Teitä en tahtonut
loukata, herra Christian, enkä suo pojallekaan mitään pahaa, mutta
uskokaa minua, että jos tammassa on jokin vika, niin ei varsakaan ole
vapaa siitä.»
Philip poistui sen enempää sanomatta. Kuu oli nousemassa hänen
astuessaan ovesta ulos. Rappusilta vähän matkan päässä lehahti
hämärässä varjossa joku hänen ohitseen vallattomasi! nauraen. Peten
tapasi hän tiellä odottamassa ähkien ja puhkien kuten taannoin, mutta
nyt aivan toisesta syystä.
»Luulenpa että piru itse on mennyt tyttöön», sanoi Pete. »On
mahdotonta saada häneltä kunnon vastausta.» Hän oli ajanut Katea takaa
pakottaaksensa hänet vastaamaan ja tämä oli livistänyt pakoon portista.
»Mutta mitä sait aikaan vanhuksen luona, Phil?»
Silloin Phil kertoi hänelle, miten hänen tehtävänsä oli epäonnistunut
— kertoi peittelemättä, mutta hellästi lieventäen kovat sanat, mutta
paljastaen koko totuuden. Sitä tehdessään selvisi hänelle, ettei hän
ollut ensinkään niin pahoillaan kuin huonojen uutisten tuojan olisi
pitänyt olla. Pimeässä hän tunsi suunsa vääntyvän pahaan nauruun, eikä
hän pakottamallakaan saanut sitä ilmaisemaan mielipahaa.
Iloinen nauru kuoli Peten huulilta ja hän kuunteli ensin äänettömänä
ja sitten hiljaa voihkien. Philipin huomauttaessa hänelle, että hänen
köyhyytensä oli hänen onnettomuutensa syy, virkkoi hän: »Niinpä niin,
enhän minä ole enemmän arvoinen kuin puulusikka.» Philin kertoessa
hänelle Caesarin kaivelleen esille heidän vanhan riitansa, mutisi
hän: »Minä olen aina ollut musta lammas, siinä koko juttu.» Ja
Philin viitatessa siihen, mitä Caesar oli sanonut hänen äidistään ja
hänen omasta syntyperästään, kohosi valittava huokaus hänen sielunsa
sisimmästä ja hän polki jalallaan kiviä sanoen : »Sitä hän vielä saa
katua, saa kuin saakin.»
»Älä huoli siitä niin kovin pahastua — on surkeata tätä tällaista
sinulle kertoa», sanoi Phil; mutta hän tiesi luon iljettävän hymyilyn
yhä väreilevän huulillaan ja häntä inhotti oman äänensä kaiku.
Pete ei huomannut sen onttoutta. »Jumala sinua siunatkoon, Phil»,
virkkoi hän; »sinä olet tehnyt voitavasi, sen tiedän. Ellen olisi yhtä
köyhä kuin mieleni on masentunut ja ellei olisi väärin tyttöä kohtaan,
niin minä huolisin viisi äijän suostumuksesta.»
Kotvan aikaa seisoi hän siinä ääneti murennellen sormillaan
puutarha-aidan maalattuja nappuloita kuin tulitikkuja. Sitten hän äkkiä
virkkoi päättävästi: »Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.»
»Mitä sitten?» kysäisi Philip.
»Minä lähden ulkomaille; lähden Kimberleyhin.»
»Älä hulluttele!»
»Lähdenpä niinkin ja paikalla. Kuulithan, mitä nuo miehet tänä iltana
puhuivat — Manin poikia lähtee sinne aamulaivassa? No niin, minä lähden
mukaan.»
»Ja sinä puhut köyhyydestäsi», sanoi Phil. »Se matka veisi sinulta
kaiken, mitä omistat.»
»Enemmänkin», sanoi Pete; »mutta sinulta saan kyllä lainaksi puuttuvan
rahan pilettiin. Se tietää velkaantumista, mutta yhdentekevää. Hukkuva
ei pelkää sadetta. Kyllä minä siellä ansiota saan.»
Eräässä yläkerran ikkunassa näkyi nyt valoa ja Pete ravisti nyrkkiänsä
sille huudahtaen: »Hyvästi, mestari Cregeen. Nyt minä lähden muille
maille. Kerran te olitte isäntäni, mutta silti en aina ole oleva
palvelijanne — en teidän enkä kenenkään muunkaan.»
Kaiken aikaa Philip tunsi helvetin tulen raivoavan sisässään. Käsi,
joka oli hellittänyt otteensa, kun hän vihaisesti tiuski Caesarille,
kouristi häntä uudelleen. Paholainen kuiski hänen korvaansa: »Päästä
hänet menemään, lainaa hänelle rahat.»
»Lähdetään matkaan, Pete», änkytti hän, »äläkä hulluttele.»
Mutta Pete ei kuullut. Hän oli astunut pari askelta eteenpäin
tallipihalle asti; hänen katseensa seurasi valoa. Se liikkui ikkunasta
ikkunaan pitkin pimeätä seinää. »Hän on ottanut isän kynttilän», mutisi
hän. »Nyt hän on siellä», sanoi hän hellästi. »Ei, hän lähti jo. Nyt
hän taas tuli takaisin.» Hän otti kudotun lakin päästänsä ja pyöritteli
sitä käsissään. »Jumala häntä siunatkoon», mutisi hän. Hän laskeutui
polvilleen maahan. »Ja varjele häntä minun poissaollessani.»
Kuu kohosi hopeanhohtavana taivaankannelle ja suuri rauha ja hiljaisuus
vallitsi ylt'ympäri. Philip vetäytyi syrjään ja käänsi kasvonsa pois.