Philipin luvut eivät olleet luistaneet koulussa; olipa hänen vähällä
käydä aivan hullusti. Ensimmäisinä vuosina pidettiin häntä ahkerana,
mutta lahjattomana, myöhemmin lahjakkaana, mutta laiskana. Puolittain
tosissaan, puolittain leikillä hänen oli tapana vieläkin usein
hymyssäsuin ja salaperäisen mielihyvän väreet selässään kulkien toistaa
lapsuutensa vanhaa lauselmaa: »Meri kutsuu minua, minun täytyy lähteä.»
Vanhan merikarhun, hänen äitinsä isän, veri virtasi vahvana hänen
suonissaan. Laiskuus johti tottelemattomuuteen ja tottelemattomuus
aiheutti rangaistuksia. Koulussa ollessaan hän oli välinpitämätön
kummankin suhteen, mutta kotona heräsi hänessä häpeäntunne.
»Keväällä täytät kuusitoista vuotta», sanoi Nan-täti, »ja mitähän
isä-raukkasi sanoisi, jos hän olisi elossa? Hän uneksi suuria
pojastansa ja jutteli aina, mikä mainio mies sinusta oli tuleva.»
Se nuoli osui Philipiin. Kunnioitus isä-vainajan nimeä ja tahtoa
kohtaan oli pojassa kehittynyt intohimoiseksi tunteeksi, joka tulena
poltti hänen sydäntänsä. Murtuneen miehen suuret toiveet olivat
toisinaan kiduttaneet poikaa, kun vanhan merimiehen veri kuohui
hänessä. Mutta nyt se kannusti häntä eteenpäin.
Philip palasi kouluun ja työskenteli kuin orja. Hänellä oli
jäljellä enää vain kolme lukukautta ja myöhäistä oli enää hankkia
kiitoslausetta tutkinnossa, mutta poika teki ihmeitä. Hän suoritti
tutkintonsa erinomaisella menestyksellä ja opettajat olivat ihmeissään.
»Sittenkin», sanoivat he, »sillä pojalla on neroa. Hän pystyy kaikkeen
mitä tahtoo.»
Jos Philipissä oli paljon kapteeni Billyn verta, niin virtasi Petenkin
suonissa paljon mustan Tomin verta. Lähdettyänsä Sulbyn myllystä Pete
oli asettunut asumaan veneen kajuuttaan. Mistä hänelle tulisi ruoka,
mistä vaatteet ja missä hän saisi asua öiden tultua kylmiksi, ei häntä
hetkeäkään huolettanut. He pitivät tavattoman hauskaa retkillään.
Toverusten tehtävät olivat hyvin yksinkertaiset. Phil piti huolen
hauskuudesta ja Peten toimeksi jäi kalastus. He olivat lystikkäitä
velikultia, joilla ei ollut vähintäkään huolta huomispäivästä.
Vain yksi varjo tummensi heidän tyytyväisyyttänsä ja sekin oli
auringonsäteen aiheuttama. Tämä säde lämmitti kumpaakin heidän
yhdessä ollessaan. He olivat kuin kaksi kilpakosijaa, ja palkinto oli
Katherine Cregeen. Pete jutteli hänestä, kunnes Philin sydän heräsi ja
vapisi, mutta Phil oli tuskin itse siitä selvillä, eikä Pete koskaan
sitä aavistanut. Ei kumpikaan uskonut toiselle salaisuuttaan, vaan
poikamaisesti ja liikuttavasti he koettivat sen kätkeä.
Sulbyn laaksossa on Ramseyn satamaan laskeva joki, joka on kuuluisa
taimenistaan. Koettaessaan pettää toisiansa pojat muun muassa
uskottelivat toisilleen, ettei tässä joessa käynyt kalastaminen
muuten kuin onkimalla, ja niin he vapoineen vaeltelivat pitkin
virran rantoja, kunnes olivat »Man-saaren Keijukaisen» edustalla,
jolloin luonnollisesti oli mentävä sisään sammuttamaan pitkällisestä
onkimisesta aiheutunutta janoa. Tapahtui toisinaan, että Philip korkea
silkkihattu päässä yllä polvihousut ja takki, tapasi Sulbyn sillalla
Peten pestynä, kammattuna ja puhtain paidankauluksin upeilevana.
Ihmettelyä molemmin puolin! »Kas Phil! sinäkin täällä? Minun piti vain
koettaa, ovatko taimenet syömätuulella tänään. Hyvänen aika, johan mc
olemme Sulbyssä ja tuossahan on 'Keijukainenkin'!»
»No niin, ei haittaisi lasi olutta. Pistäymmekö kuulemassa, miten
siellä jaksetaan?» Ja tämän alkunäytöksen jälkeen he katosivat
ravintolaan.
Viikkokausia tämä pieni komedia uudistui joka ilta. Pyhäin miesten
aattona, kuusi kuukautta sen jälkeen kuin Caesar oli karkoittanut
Peten kodistaan, se niinikään uudistui. Mummi istui lasiseinän luona
milloin neuloen, milloin vieraita palvellen ja merkitsi liidulla
mustalle taululle hieroglyfin tapaisia koukerolta. Jykevät silmälasit
nenällään ja suuri kirja käsissään Caesar itse istui keittiössä
selin lasiseinään, joten hän ravintolahuoneen lampun valossa saattoi
lueskella. Penkillä ravintolahuoneessa istui Musta Tom tupakoiden,
syljeskellen, kaapien sannoitettua lattiaa ja kaljuine, muodottoman
suurine paineen suunnatonta hämähäkkiä muistuttaen. Hänen vieressään
istui laiha, rokonarpinen, kyhmyotsainen mies: Jonaique Jelly,
ammatiltaan parturi, kelloseppä ja päälle päätteeksi harras Man-saaren
patriootti. Posteljooni, varas-Kelly, oli myös liittynyt seuraan. Hän
oli vähäläntä mies, jolla oli vilkkuvat näädänsilmät, ja vanhannäköiset
kasvot, joiden rypyt olivat kulmikkaita kuin vierinkiviseinän saumat.
Peten nähdessään Mummi pyysi häntä käymään perälle, ja hän astui
keittiöön käyden istumaan takkatulen vieressä olevalle rahille
vastapäätä turvepönttöä, savustettavaksi ripustetun kalan alle.
Philipin nähdessään Mummi lakkasi kutomasta, silitti hiuksiansa
ja, vastaväitöksistä huolimatta siirsi hänelle tuolin takkatulen
ääreen. Caesar vilkaisi Peteen silmälasiensa ja pystyssä olevan
kirjansa välistä, mutta Philipin tullessa sisään, laski hän kirjansa
polvelleen ja lausui hänet tervetulleeksi. Nancy Joe kulki puukenkineen
edestakaisin maitokamarin ja koukussa tulella riippuvan perunapadan
välillä. Hetken kuluttua suhahti Kate puolihämärän keittiön läpi;
mustat silmät säteilevinä ja hymyssä suin. Hän niiasi Philipille,
virnisteli Petelle ja katosi.
Lasisen väliseinän takaa kuului nyt posteljoonin korahtava ääni
sanovan: »No niin, lähteä tässä taas täytyy. Saarelta on väkeä lähdössä
Kimberleyhin aamulaivassa huomenna varhain.»
Parturin käheä falsettiääni kuului tokaisevan: »Kimberleyhin. Kas
siellä kelpaa kykeneväin miesten olla, sen olen aina sanonut. Palasihan
puna-Billy kotiin rikkaana miehenä. Entäs vanha Corlett — ajatelkaapas
vanhaa Ballabegin Corlettia! Viisi vuotta hän muokkasi siellä maata ja
häneltä jäi perintöä talo, joka tuottaa vuodessa kaksikymmentä puntaa,
kaikesta muusta tavarasta puhumattakaan!»
Nyt aukaisi Musta Tomkin leveän suunsa ja mörähti ivallisesti
ja ylenkatseellisesti: »Kyllä kai, rahaa siellä saadaan vaikka
niittämällä, sitä kaikki hokevat. Mutta eipä luulisi, Jelly, että
teidän kaltaisellenne miehelle kelpaa mikään muu kuin tämä saari.»
»Älkää te siitä pauhatko», sanoi parturi. »Man-maa Manin miehille
— se on minun kantani ja siinä pysyn. Mutta elämässä on luovittava
asianhaarojen mukaan, jos mieli menestyä. Ja senjälkeen kuin täällä on
ruvennut kuhisemaan englantilaisia, ei meidän vanhasta saarestamme ole
paljoa muuta jäljellä kuin nimi. Kunnollisimmat Manin pojat lähtevät
muille maille, kuten nämäkin.»
»Niinpä niin, mutta lähdettävä tässä nyt kumminkin on heille kirjeitä
viemään», virkkoi posteljooni.
»Kelle te sitten viette, herra Kelly», huusi Philip avoimesta ovesta.
»Quarkin pojille, Glen Rushenin ja Gillsin pojille Castletownin taakse.
Hyvää yötä sitten, hyvää yötä.»
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Musta Tom murahti: »Mokomatkin
poikanulikat — kyllä minä heidät tunnen.»
»Mutta sukkelia poikia, tavattoman sukkelia», sanoi parturi, »juuri
sellaista väkeä siellä tarvitaan.»
Kuului ylenkatseellinen mörähdys. »Vai niin? Eiköhän olisi parasta,
että itsekin läksisitte Kimberleyhin.»
»Siirtäkää kello hiukan taaksepäin, niin minä olen matkalla, ennenkuin
kerkiätte kampaa päähänne viemään», naurahti parturi.
Musta Tom nosti oluthaarikkaa. »Kas, siinä onkin seikka», sanoi hän,
»jota ei itse Kaikkivaltiaskaan» — olutta latkien — »voi tehdä.»
Caesar käännähti äkkiä lasiseinään päin. »Sellainen te olette kuin
kaikki muutkin uskottomat», sanoi hän. »Niin pian kuin avaatte suunne,
puhutte itseänne vastaan — Kaikkivaltiaaksi sanotte Jumalaa ja
yhtäkaikki väitätte samassa henkäyksessä olevan jotain, jota hän ei voi
tehdä.»
Sillä välin oltiin takkatulen ääressä aivan toisissa puuhissa. Kate
oli palannut keittiöön ja tunnusteli kiehuvia perunoita vähän väliä
kädessään olevalla haarukalla. Tulta lähestyessään oli hänen aina
sivuutettava Peten rahi, mutta hän ei koskaan kohottanut katsettansa
Philin saappaita ylemmäs. Kumartuessaan padan yli hän oli niin lähellä
Peteä, ettei tämä voinut kiusausta vastustaa, vaan kietoi käsivartensa
hänen vyötäisilleen. Tästä kiusottelemisesta muka suuttuneena Kate
polki somasti jalkaansa ja koetti näyttää ankaralta, mutta purskahti
samassa pidätettyyn nauruun. Mutta yhtäkaikki hän pysytteli mieluummin
lähellä Peteä kuin Philiä, kunnes lyönnit ja sysäykset päättyivät
pieneen nipistykseen ja huudahdukseen, jota seurasi Caesarin tuima »No,
mitäs siellä?» Kate katosi kuin salama, himmeästi valaistu huone kävi
jälleen ikäväksi; Phil alkoi hengittää raskaasti, mutta samassa tyttö
palasi yhtä äkkiä kädessään omena ja nuoranpätkä. Hän nousi tuolille
seisomaan ja kiinnitti nuoran toisen pään kattohirteen leipävartaan
viereen ja toisen pään hän sitoi omenan kantaan.
»Mitäs nyt?» kysäisi Pete.
»Voi ihmettä! Sitä sinä et tiedä. Etkö tiedä, mikä Hop-tu-naa on?
Nythän on pyhäinmiesten aatto, poikaseni», sanoi Kate.
Sitten hän työnsi omenan heiluri-liikkeeseen, peräytyi kädet selän
takana pari askelta ja alkoi hampain näykkiä heiluvaa omenaa. Toisinaan
hänen onnistui saavuttaa se, toisinaan ei, toisinaan hampaat painoivat
omenankuoren loville, toisinaan hän puraisi siitä ja hänen ruumiinsa
kohosi ja laskeutui omenan liikehtimisen ja nytkähdysten tahdissa;
hänen suunsa aukeni ja sulkeutui, valkoiset hampaat kimaltelivat
ja kasvot säteilivät ihastuksesta. Joka kosketus antoi omenalle
lujempaa vauhtia ja katsojain nauru yltyi sen mukana. Kaikki, mylläriä
lukuunottamatta, seurasivat omenan heilumista. Phil kehoitti tyttöä
varomaan hampaitaan, mutta Pete yllytti häntä koettelemaan niiden
kestävyyttä.
»Iske kiinni siihen, Kitty!» huusi Pete. »Sivu meni! ja nytkin! Ohoh!
Poskeen koski! Vähät siitä! Kas niin, jo meni!»
Ja Musta Tom ja Jelly nousivat paikoiltaan ja lähestyivät keittiön
ovea paremmin nähdäkseen. »Kas vaan sitä riiviötä!» huusi edellinen.
»Siinäpä suupala, Kitty tyttö!» huusi jälkimmäinen. »Siitä saat jakaa
muillekin. Ja'a se tasan meille, kuuletkos!»
Mutta nyt jyrähti Caesarin ääni: »Herjetkää jo, herjetkää jo! Moiset
tavat ovat pelkkää paavillista taikauskoa.»
»Paavillista taikauskoa!» huusi Musta Tom myymäpöydän takaa. »Loruja
puhutte mies! Sellaisia lystiä harjoitettiin jo ennenkuin pyhä Patrick
oli syntynytkään.»
Kate ähki ja puhki koettaessaan irroittaa nuoraa katosta.
»Mikä taika siinä sitten on, Tom?» kysäisi hän. »Tehän tiedätte
kaikenlaista.»
»Taikako? Keijukaisista tässä on puhe!»
»Keijukaisista!»
Musta Tom kävi istumaan itseensätyytyväisen näköisenä ja hänen järeä
äänensä kuului lasiseinän takaa. »Ammoisina aikoina kauan sitten,
tyttö, kun Man-saarelaiset eivät vielä olleet kerjenneet heittää
vanhoja tapojansa, heidän oli tapana pyhäin miesten iltana mennä
levolle kymmeneltä, jotta kedoilla asuskeleva pikku väki saisi
askaroida kodeissa. Talonemäntä itse täytti kaikki ruukut, että
keijukaisilla olisi juotavaa ja isä-ukko itse kohenteli tuhkaa,
jotta voisivat kakkunsa paistaa, ja tytöt, teidän ikäisenne menivät
vuoteeseen takaperin...»
»Tiedän, tiedän!» huudahti Kate yhä katossa häärien ja käsiänsä
taputtaen. »Piti syödä paistettu omena ja mennä levolle janoisena.
Sitten nähtiin unta, että joku ojensi vettä juotavaksi ja se, joka sen
teki, oli tuleva aviomies.»
»Juuri niin oli asia, tyttö.»
Caesar oli kuunnellut puhetta katse kirjasta syrjään luotuna ja nyt
hän huudahti: »Herkeä jo, sanon minä. Tuo ei ole muuta kuin saatanan
keksintöjä, ja vain harhatielle joutuneet ja taikauskoisuuteen
taipuvaiset juttelevat sellaista. Se puhe ei sovi kristillisessä
ravintolassa, enkä salli enää siitä puhuttavan.»
Mummi lakkasi kutomasta ja kohenteli sukkapuikolla myssyänsä sanoen:
»Hyvänen aika, isä, eihän Tom pahassa mielessä tuota kertonut.» Sitten
katsahti hän kelloa ja nousi seisaalleen. »Nyt on sentään jo aika
sulkea. Hyvää yötä Tom. Hyvää yötä kaikki. Hyvää yötä.»
Phil ja Pete tekivät myös lähtöä. Pete astui ovelle ja oli katsovinaan
ulos, sitten hän palasi Katen luo ja kuiskasi : »Kuulehan, pujahda ulos
hetkeksi, joku odottaa sinua siellä.»
»Odottakoon vain», vastasi tyttö nauraen, mutta Pete tiesi, että hän
tulisi. Sitten hän kääntyi Philipin puoleen: »Sananen kahdenkesken,
Phil», sanoi hän tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet mukanaan
ulos huoneesta pihan poikki tallin nurkalle.
»No niin, hyvää yötä, Mummi», sanoi herra Jelly, poistuen hänkin. »Jos
minä olisin tyttärenne poika, herra Quilliam, niin varmaan läksisin
onneani koettamaan jonnekin.»
»Tyttärenpoika!» ärähti Tom. »Ei minulla ole tyttärenpoikaa, jos olisi,
ei kai minun tarvitsisi tyhjää piippua imeskellä. Mutta Phil Christian
on nykyisin hänen jumalansa — on niinkin.»
Heidän lähdettyään alkoi Mummi laskea kassaa jutellen sen ohessa: »Mitä
keijukaisiin tulee — yksi, kaksi, kolme» — saattaa Caesar kylläkin olla
oikeassa — neljä — viisi — eikä niitä ehkä ensinkään ole olemassa,
mutta oli miten oli, parasta on aina olla kohtelias.»
»Tottakai», vastasi Nancy Joe, »ruukullinen raitista vettä ja pari
ystävällistä sanaa, ennenkuin maata pannaan pyhäinmiesten aattona, ei
kai ole kellekään vahingoksi.»
Ulkona tallipihalla Pete huohotti ja ähki, kuin olisi hän ollut
kilpajuoksussa. Kummun takaa kaakosta kohosi kuu punaisena kuin
ilta-aurinko. »Joudu, Phil, joudu», kuiskasi hän. Kate tulee heti.
Mutta minun täytyy ensin häthätää suihkuista sinulle pari sanaa.
Tahdotko suoda minulle apuasi, Phil?»
»Missä sitten?»
»Puhuisit puolestani isä-ukolle sillä välin kuin minä puhuttelen
tyttöä.»
»Mistä minun pitää puhua?»
Mutta Pete ei voinut kuulla muuta kuin omaa puhettansa. Ȁiti-muori on
enkeli, häntä en pelkää, mutta ukko on kova. Puhu puolestani, Phil,
sinä osaat puhua niin hienosti ja kauniisti.»
»Mutta mistä sitten puhun?» toisti Philip jälleen.
»Sano, että minä tosin olen hiukan lurjusmainen, mutta en sentään niin
perin huonokaan. Pane omiasi hiukan, Phil, ja kehu minua. Sano, että
minusta tulee vallan merkillisen hyvä mies, ja kyllä tuleekin. Sano
hänelle, että jos hän vain suostuu, niin minusta tulee kunnollinen,
niin toimelias ja työtä tekevä ja väsymätön, ettei moista ole nähty.»
»Mutta Pete, Pete, Pete, minkä vuoksi sitten tämä kaikki on hänelle
sanottava?»
Peten huohottaminen ja ähkiminen taukosi. »Minkä vuoksi? No, tytöstähän
nyt on puhe.»
»Tytöstä!» sanoi Philip.
»No mistä sitten?» sanoi Pete.
»Katesta? Pitääkö minun puhua sinun puolestasi Katen isälle?»
Philipin ääni tuntui tarttuvan kurkkuun.
»Tuntuuko se sinusta vaikealta, Phil?»
Seurasi hetkisen äänettömyys. Veri syöksähti Philipin kasvoihin, joissa
kuvastuivat monenlaiset tunteet, mutta pimeä peitti ne.
»Sitä en tarkoita», sammalsi hän.
Pete käsitti väärin Philipin epäröimisen ja arveli, hänen mielessään
harkitsevan hänen, Peten, arvottomuutta. »Tiedän kyllä, että olen
aika jörri», sanoi hän, »mutta Phil, minä sitä tyttöä rakastan aivan
vimmatusti. Hän on mielessäni alinomaa, öisin on minun mahdotonta saada
unta silmiini ja päivällä olen kykenemätön kunnon työhön. Kaikki puhuu
hänestä, kaikki huutaa hänen nimeänsä. 'Kate', huutaa meri, ja joki
ja puut ja kanervat. 'Kate, Kate, Kate', kaikkialla Kate, menin minne
tahansa, en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen hurjasti rakastunut
tyttöön, siinä sen kuulet, Phil.»
Pete vaikeni, mutta Philip ei virkkanut mitään.
»Vaikeata saattaa olla kehua minua, sen myönnän», jatkoi Pete, »mutta
minä olen tuntenut hänet aina siitä päivin kun hän, pikku raasu, kulki
isossa esiliinassa, kun minä olin olevinani suuri, saatuani housut
jalkaani ja me leikimme nuorantanssijaa notkossa.»
Philip oli yhä vaiti. Hän kouristi tallin seinää vapisevin käsin
ja taisteli lujasti sisässään pysyäkseen tyynenä. Pete raaputteli
saappaallaan pihakivitystä ja mutisi uudelleen itkunsekaisella äänellä:
»Puhuthan puolestani, Phil. Sinä vain voit sen tehdä. Sinä kykenet
sanomaan sanottavasi niin, että se joltain kuuluu. Jos minä rupeaisin
omaksi puhemiehekseni, niin menisivät asiat siinä tuokiossa päin
hongikkoa. Puhu puolestani, poika, puhu, etkö suostu?»
Philip oli sittenkin ääneti. Hänen kurkkunsa oli käheä ja hän koetti
niellä itkuansa. Hänen omakin sydämensä alkoi jo herätä. Peten
tunnustuksen valossa hän oli lukenut oman salaisuutensa. Jos hän
saattoikin luopua tytöstä, niin ei sittenkään ollut helppoa auttaa
Peteä voittamaan hänet. Mutta Peten murhe liikutti häntä. Kurkun
kouristus herkesi ja hän irroitti kätensä seinästä. »Kyllä minä sen
teen», lausui hän, mutta hänen äänensä kuului nyyhkytykseltä.
Ja sitten hän yritti paikalla poistua salatakseen mielenliikutustaan,
joka sulkunsa murtaneen virran tavalla vyörähti häneen. Mutta Pete
kouristi häntä hartioista ja koetti tutkiskella hänen kasvojansa
pimeässä. »Sinä siis suostut», kuului Peten huulilta ilohuudahdus;
»silloinhan asia on selvä. Jumala siunatkoon sinua, vanha veikko.»
Philip tempautui irti. »Vait, sellaisesta ei kannata puhua», sanoi hän
uljaasti ja sitten hän nauroi, mutta naurun takana piili itku. Hän ei
voinut puhua enempää, sillä hänen tunteensa uhkasivat voittaa hänet.
Juuri samassa lankesi heihin talosta tuleva valojuova, ja hillitty ääni
huusi: »Pete!»
»Siinä hän on itse», kuiskasi Pete. »Hän tulee! Hän on täällä!»
Philip kääntyi ja näki Katen seisovan maitokamarin ovella ja hänen
viehkeä nuori vartalonsa kuvastui takaapäin tulevaa valoa vasten.
»Nyt menen», ja hän hapuroi pimeässä rakennuksen ovelle samassa kuin
tyttö astui pihalle.
Pete seurasi häntä parisen askelta astuessaan Katea vastaan. »Kuulehan
vielä», kuiskasi hän. »Sano sille vanhalle höperölle, että minä rupean
käymään kappelissa vaikka aamuin ja illoin ja että minusta tulee
uuttera pyhäkouluoppilas. Ja kuulehan! sano hänelle vielä sekin, että
minä harjoittelen harmooniota soittamaan.»
Philip pujahti hiljaa maitokamarin ovesta sisään ja sulki sen jättäen
Peten ja Katen kahdenkesken.