Katherine Cregeen, Peten puolustaja koulussa, oli sen ohessa hänen
leikkitoverinsa. Hän oli kaksi vuotta Peteä nuorempi. Hiukset hänellä
oli mustat kuin mustalaisella ja kasvot olivat ruskeat kuin pähkinä.
Kesäisin hän viihtyi parhaiten hihattomassa punaisessa hameessa, ilman
kaulusta ja päähinettä ja avojaloin. Käsivarret ja sääret, alinomaa
kun olivat alttiina auringolle ja sateelle, olivat yhtä verevät kuin
hänen poskensa ja silkinhienon untuvan peitossa. Hampaat olivat
alati näkyvillä, joten näytti siltä, kuin hän olisi aina nauranut.
Vallatonta nauruaan lasketellessaan hän kallisti päänsä sivulle ja
vilkaisi silmillään kuten pieni, pähkinää nakerteleva orava, joka istuu
korkealla turvassa kaikelta vaaralta.
Koulussa oli Pete ensi kertaa nähnyt tyttösen ja siellä hän koetti
herättää hänen huomiotaan keinoilla, jotka ovat tunnettuja vain
sankareille, villeille ja pojille. Leikkikentällä hän oli piehtaroinut
Katherinen edessä aivan kuin huima varsa, hän oli viskellyt päätään,
huitonut käsivarsillaan, väännellyt ruumistaan, potkinut säärillään,
kulkenut käsillään, karannut jokaisen pojan kimppuun, joka oli
häntä kahta vertaa isompi ja loppujen lopuksi karjaisemalla huikean
intiaaniulvonnan hän oli pudota mätkähtänyt takapuolelleen istumaan
juuri sille kohdalle missä Katherine seisoi. Muut pojat pysyivät
tykkänään välinpitämättöminä näistä suunnattomista ponnistuksista
osoittaa, mihin hän kelpasi, jos vain tahtoi, eikä Katherinessakaan
ollut minkäänlaisia ihailun merkkejä huomattavina, vaikka Pete oli
salaisesti pitänyt häntä silmällä. Mutta toiset seikat lähensivät
lapset toisiinsa.
Philipin lähdettyä oppikouluun, Petestä ja Katherinestä oli tullut
hartaat ystävät. Koulusta päästyään ei Pete mennytkään kotiin äitiänsä
odottamaan ja maantiellä vetelehtimään; hänestä oli hauska kulkea
Ballajoraan ja sieltä polkutietä myöten kiertää Cornaan myllylle. Se
oli kyllä aimo koukku, mutta Caesarin mylly oli matkan päämäärä. Se
pilkisti esiin Ballaglassin laakson läpi juoksevan joen viheriäisestä
syrjästä. Laululintuset visertelivät keväisin sen pensaikossa ja
Caesarin pieni satakieli-tyttönen lauleli siellä aina.
Miten hauskaa hänellä olikaan, kun Pete läksi kotiin sitä tietä. Hän
kahlasi joessa, kapusi kivillä, leikitteli nuorallatanssijatarta
kumoon kaatuneilla puupölkyillä, jotka yhdistivät joen rannat, hän
liukahti, putosi ja tarttui käsin tahi jaloin kiinni lahoneisiin
vedessä riippuviin oksiin puolittain itkien, puolittain nauraen
huutaen Peteä avuksi. He heittivät lastuja ja tikkuja myllyrattaan
takana kuohuvaan veteen seuraten sitä katseillaan sen pyöriessä
koskea alas, he juoksivat kilpaa genistapensaitten välissä, ja sitten
Katherine ymmärtämättä vähääkään kainostella laskeutui pitkälleen
maahan ja makasi siinä liikkumattomana kuin lammas Peten nyppiessä
hänen verisistä jaloistaan orjantappurapiikkejä. Tyttö oli laakson
villisorsa, poika kömpelö ankka, joka lönkytteli hänen jäljestänsä.
Mutta tuo ihana, onnellinen leikin aika loppuikin äkisti. Mahtavan John
Tuomas Corlettin rottinkikeppi ja toisen, häntä vielä taipumattomamman
hirmuvaltiaan ruoska synkistivät molempain lasten päivänpaistetta. Pete
erotettiin koulusta, ja Katherinen isä muutti pois Cornaasta.
Kun Caesar oli päättänyt naida oli hänen valintansa osunut Betsyyn,
Sulbyn ravintolan omistajan tyttäreen. Sitten hän oli »herännyt» ja
hän kannatti jyrkästi sitä käsitystä, ettei uskovaisen kodissa saanut
juoda, ei liioin ostaa eikä myydä juomia. Mutta Mummin isä kuoli
jättäen tyttärelleen ja vävylleen talonsa, »Man-saaren Keijukaisen»,
sekä Glenmooar-nimisen maatilansa. Samoihin aikoihin kuoli myöskin
Sulbyn mylläri, ja saaren paras mylly kaipasi omistajaa. Caesar
otti myllyn ja maatilan ja Mummi otti ravintolan, hän kun oli
kasvanut sen hengessä eikä mitenkään ollut arkaluontoinen tällaisiin
asioihin nähden. Tästä hetkestä alkaen Caesar tukki suun kaikilta
parjaushaluisilta kadehtijoiltaan raamatunlauseella:
»Se kuin suusta menee sisälle ei turmele ihmistä,
vaan se, mikä hänen suustansa kuohuu ulos, saastuttaa
ihmisen.»
Yhtä kaikki muuttui Caesar vuosi vuodelta yhä puritaanimaisemmaksi
katsantokannaltaan. Puolinaisuus ei ollut Caesarin luonteen mukaista.
Ihminen oli joko pelastunut tahi oli hän helvetin syvyydessä, jos
kohta sen ammottava kita ei vielä ollut sulkeutunut hänen ylitseen.
Ken oli pelastunut, oli selvillä siitä ja jos hän tunsi Hengen
todistuksen, niin hän saattoi elää synnittä. Kolmeen pääkohtaan hän
luotti järkähtämättömästi: — silmänräpäykselliseen kääntymykseen,
armotilan varmaan tuntoon ja täydelliseen vapauteen synnistä.
Tuhansia kertoja hän oli kertonut ja kertoi yhäti, miten hän oli
tullut kääntymykseen Douglasin torilla kappaleen matkan päässä vanhan
Mateuskirkon vasemmalta portilta, kaksikymmentäviisi minuuttia yli
kuuden eräänä sabbatti-iltana heinäkuussa; samana syksynä hän täytti
kahdennenkolmatta ikävuotensa.
Cornaassa ollessaan Caesar oli toiminut paikallissaamaajana, ollut
raamatunkeskustelujen johtajana ja kirkonisännöitsijänä, mutta Sulbyyn
muutettuaan kävi hänelle »seura» liian ahtaaksi ja hän perusti oman
seurakunnan. Sen jäsenille antoi hän nimen Kristityt, joka samalla
kertaa oli nimi, taisteluvaatimus ja vastalause, ja he pitivät
jumalanpalvelusta Caesarin myllyn takana olevassa pitkässä ladossa.
Ihmisen ulkonaiseen käytökseen nähden heillä oli suuret vaatimukset.
Herännyt ihminen ei saanut näyttäytyä kullassa ja kalliissa pukimissa,
ei jättäytyä veltoksi eikä suosia mukavaa elämää; hän ei saanut käydä
markkinoilla huvitellakseen, eikä näyttäytyä kujeilijoita varten
pystytetyissä teltoissa, ei laulaa maailmallisia lauluja tahi lukea
kirjoja tahi harrastaa mitään, joka ei tarkoittanut Jumalan yhä
likeisempää tuntemusta. Mitä lihallisiin lankeemuksiin tuli, täytyi
syyllisen joutua uskovaisten seurakunnasta poissuljetuksi, sillä
vanhurskasten sieluja ei pahennus saanut koskettaa.
»Nykyajan kirkossa on paavillisuus taas vallalla», sanoi Caesar.
»Palatkaamme vanhaan, lämminhenkiseen metodismiin ja karkoittakaamme
Rooman oppi.»
Kun Pete käänsi selkänsä Ballawhainen herraskartanolle, oli hänen ensi
ajatuksensa Caesar ja hänen myllynsä. Oikeampaa olisi ehkä sanoa, että
hänen ensi ajatuksensa oli Katherine ja Mummi. Hän oli sekä koditon
että rahaton. Juottopaikan luona oleva tupa oli nyt mahdoton hänen
asuttavakseen, äiti kun ei enää ollut suojaamassa hänen uhattuja
hartioitaan Mustan Tomin nyrkiniskuilta. Philip oli kotona vain
parisen viikkoa vuodessa ja Ballure oli kadottanut viehätysvoimansa.
Niinpä hän ohjasi matkansa Sulbyyn, tarjoutui Caesarille myllytöihin
ja otettiinkin heti paikalla siihen. Palkkaa hänelle luvattiin vapaa
ylläpito sekä kahdeksantoista penceä viikossa.
Merkillinen oli perhepiiri, jonka jäseneksi Pete nyt liittyi.
Siihen kuului ensinnä Caesar itse nahkatakkeinensa, jonka hihat oli
jätetty napittamatta neljänteen nappiin saakka, polvihousuineen,
värjäämättömine villasukkineen ja puolikenkineen, joista kieli
tavallisesti riippui ulkona — tuikea mies, jolla oli kankea kasvoja
varjostava poskiparta ja huolellisesti ajeltu paksu ylähuuli, joka
täydelleen korvasi tuuheita viiksiä, sillä kun uskonto, sellainen
kuin Caesarin oli, anastaa ihmisen haltuunsa, näkyy se ensin hänen
suustaan. Sitten Mummi, kodikas, myssypäinen olento, hyvänsuopaisuutta
ja ystävällisyyttä säteilevä, yksinkertainen, helläluonteinen ja rauhaa
rakastava sielu, joka ei vastustanut ketään eikä mitään ja jolla aina
näytti olevan huulillaan »Ihmisparka! Ihmisparka!» tahi »Voi tok! Voi
tok!» Sitten oli Nancy Cain, myöskin Nancy Joen nimisenä tunnettu,
palvelija nimeltään, mutta emäntä viraltaan, Mummin sisarentytär,
hiukan pakanallinen, aamun virkku, väsymätön raataja, ruma kasvoiltaan,
kaikkia miehisiä olentoja karsaasti katsova, hyväsydäminen,
rumapuheinen ja äkäluontoinen. Ja viimeksi Katherine, joka nyt oli
kasvanut isoksi tytöksi ja sitoi mustalaishiuksensa nauhalla ja käytti
mustaa, valkeilla nauhoilla reunustettua esiliinaa.
Pete edistyi tasaisesti työssään. Aluksi hän suoritti myllyssä
vähäpätöisempiä töitä, hän sai sytyttää tulen kuivausuunin alle ja
puhdistaa hammasrattaat, mutta sitten hänelle uskottiin sulkujen
avaaminen aamulla ja myllynrattaan käynnin järjestely päivän töiden
mukaan. Kahden vuoden kuluttua hiin oli reima mylläri ja jauhatti
kelvollisesti sekä karkeita jauhoja eläimille että hienoja valkeita
leipäjauhoja. Caesar luotti häneen. Hän lähti usein Peeliin tai
Douglasiin saarnamatkoille ja jätti silloin Peten myllyä hoitamaan.
Tämä johti moninaisiin seurauksiin. Pete pystyi jauhattamaan
talollisten viljaa, mutta ei heidän tilejään laatimaan. Hän
merkitsi muistiinpanonsa liidulla myllytalon oveen — suoran viivan
kymmenestä kahdeksaankymmeneen leiviskään ja poikkiviivan kustakin
sadanleiviskän painosta. Isän poissaollessa tuli Katherine kerran
päivässä ravintolasta myllyyn ja muutti Peten viivat tilikirjaan
laskusarekkeiksi. Nämä rahataloudelliset toimitukset olivat suloisen
hämäännyttävät. Pete oli hyvin ihastunut niihin — kun ne olivat loppuun
suoritetut.
Yön pimeässä Pete usein valvoi muistellen, miten Katherine oli
tavaillut, laskenut ja summannut hänen variksenvarpaitaan ja jokainen
nimi, jokainen tilierä kävi Petelle rakkaaksi, kun Katherine oli ne
lausunut. Ne lauloivat hänen sydämessään kuin leivoset. Ne olivat kuin
virsiä ja säveliä ja runoutta.
Caesar palasi kotiin saarnakierrokseltaan suurta ajatusta päässään
hautoen. Hän oli käynyt kehoittamassa vieraita pakenemaan tulevaista
vihaa, ja hänen omassa talossaan oli vielä väkeä, joka ei ollut alkanut
Sionia kohti vaeltaa. Samana iltana hän piti yöllisen rukouskokouksen
Katherinen ja Peten käännyttämiseksi. Kuusi tuntia hän lakkaamatta
huusi Jumalan tykö hikipäässä, kunnes ääni sortui hänen kurkkuunsa.
Nuoret olivat suruttomia, pahan siemen oli päässyt juurtumaan heissä
ja vastustushalu syöksi heidät kevytmielisyyteen. Muokkaa Sinä heidän
sielujensa pelto, kynnä vaoille heidän sydämensä, älä anna makean
hedelmän ja metsäomenan kasvaa samalla oksalla, älä salli kalliin
lyhteen unohtua pellolle, salli tämän tytön sielun kantaa runsasta
satoa ja tämän pojan sielulle kirkasta armosi valo!
Caesar oli tyytymätön tulokseen. Hän oli tottunut voihkimisiin,
vavistuksiin ja pyörtymiskohtauksiin.
»Ettekö tunne rakkauden kouristuksia?» huusi hän. »Minä tunnen — juuri
tässä, kellotaskun kohdalla.»
Keskiyön aikaan Katherine alkoi horjua. »Sido kiinni perkele!» huusi
Caesar. »Olinpa minä itsekin kerran syvyydessä perkeleen kanssa, mutta
nyt olen ylhäällä luhdissa ja näen enkelit olkikaton lävitse. Etkö
tunne Hengen vaikutusta?»
Kellon näpsähtäessä juuri ennen kahden lyöntiä Katherine arveli
tuntevansa ja siitä päivästä alkaen hän johti laulua »kristittyjen»
naiskuorossa.
Pete jäi edelleen suruttomaksi, mutta siitä huolimatta hänet nähtiin
aina »kristittyjen» kokouksissa. Hän istui takapenkillä silmät
naiskuoroon kiinnitettyinä. Caesar huomatessaan, miten uskollisesti hän
tuli näihin kokouksiin laski kätensä hänen päänsä päälle ja vakuutti,
että Henki viimeinkin lähestyi hänen sieluansa. Toisinaan Petekin
uskoi sen, silloin nimittäin, kun hän sulki silmänsä kuunnellessaan
Katherinen enkeliäänen kohoavan ylös, ylös, ylös taivasta kohti.
Mutta toisinaan hän taas tiesi, ettei niin ollut asian laita, silloin
nimittäin, kun hän keskellä Caesarin voimakkaimpia rukouksia, tapasi
itsensä kurkistelemasta konstaapeli Johnny Niplightlyn kaljun pään
ylitse nähdäkseen vilahduksen Katherinen hatusta tämän pitäessä
katseensa maahan luotuna.
Peten mieli alkoi käydä haikeaksi ja hän turvautui vanhaan
lohduttajaansa, soittoon. Kotitekoinen huilu oli saanut väistyä
säästörahoilla ostetun viulun tieltä. Sitä hän soitteli navetassa
talvi-iltoina ja sen ulkopuolella olevan tunkion päällä kesäisin. Kun
tämä tuli Caesarin korviin, niin hän vihastui hirmuisesti. Mikä mies
oli viulunsoittaja? Kadotuksen palvelija hän oli, joka kynttilällä
valaisi harhaanjoutuneille vaeltajille ja humussa eleleville syntisille
tietä perkeleen varustuksille. Ja keitä varten olivat viulut sitten? Ne
olivat komeljantteja ja teattereita varten. »Ja tuolla ovat teatterit»,
sanoi Caesar polkien jalallaan keittiön permantokiveä, »ja tuolla ovat
helvetin liekit», lisäsi hän muutellen jalkaansa viereiselle kivelle.
Mummi alkoi välitellä. Eihän viulu ollut pahaksi, kunhan sillä vain
soitettiin oikeita säveleitä. Eikös raamatussakin lueta, että itse
kuningas David soitti harppuja ja symbaaleja ja sen semmoisia? Ja
mikäs muu se harppukaan oli kuin jokin viulun tapainen. Harppujahan he
kaikki toivoivat taivaassa saavansa soittaa? Niin kyllä, vaikka kyllä
meidän Herramme täytyi ensin opettaa häntä ennenkuin harpusta mitään
läksisi! Caesarin vakaumus alkoi järkkyä. »No niin, ehkäpä», sanoi hän,
»jos viulunsoitolla on sellainen voima, että se voi vapahtaa sieluja
kadotuksesta, ja jos Abrahamin helmassakin on oleva viulunsoittoa —
no niin — miksikä ei, olkoon sitten — poikahan voi tuoda viulunsa
kokouksiimme.»
Mikään ei voinut olla Petelle mieluisampaa. Tästä päivästä alkaen hän
ei iltaisin poistunut navettaan, vaan pysyi sisällä harjoittelemassa
virsiä Katherinen kanssa. Hirvittävän hauskat nämä jokailtaiset
harjoitukset olivat! Ne houkuttelivat ihmisiä ravintolaan niitä
kuulemaan ja niinpä Caesarkin älysi ne hyödyllisiksi.
Caesar oli sittenkin ollut osittain oikeassa. Hurskaiden veljien
joukossa oli muutamia heikkojakin, jotka eivät halunneet tyhjentää
oluthaarikkaansa virsien säestyksellä. Sellainen oli Johnny Niplightly,
konstaapeli, joka oli Katherinen virkatoveri kuorossa, hän kun johti
mieslaulajia. Hän oli pitkä mies ja hänen pitkää nenäänsä näytti
rasittavan alituinen nuha. Eräänä iltana tehdessään tavanmukaisen
kierroksensa hän poikkesi »Keijukaiseen». Caesar ja Mummi olivat
kumpikin poissa ja Nancy Joe hoiti ravintolatehtäviä. Pete ja Katherine
harjoittelivat herätysvirttä.
»Missäs päin maailmaa Caesar on?» murahti hän.
»Peelissä ostoksilla», vastasi Nancy.
»Jumalan kiitosi Tuota — missä on Mummi?» »Rouva Quigginiä hoitamassa.»
Niplightly irroitti nahkahattunsa leukahihnan, ryyppäsi syvän
siemauksen olutta ja kääntyen sitten Peten puoleen hyväntahtoisesti
hymähtäen ehdotti vaihteen vuoksi jotain muuta soittoa.
Tämän kuullessaan hypähti Katherine koholle kuin, höyhen. »Soitetaan
joku tanssi», huudahti hän, »soitetaan tanssi!»
»Varjelkoon sentään!» sanoi Nancy Joe. »Kuunnelkaas vaan sitä tyttöä!
Johan sinä olet aivan järjiltäsi, Kitty!»
»Älä ole näkevinäsi mitään, Nancy», sanoi Katherine, voithan nyt tämän
kerran tehdä minulle mieliksi... voithan?»
»Ainahan sinä saat minun tekemään mitä tahdot, kun alat houkutella ja
viekotella», sanoi Nancy. »Pidä sinä vain lystiä, tyttö, niin paljon
kun haluat, kunhan et pidä kovempaa melua kuin kattilan porina.»
Pete viritti viulunsa ja Katherine pisteli nuppineuloilla hameensa
liepeet ylös ja asettui odottavaan asentoon.
Hilpeät alkusäveleet houkuttelivat maantieltä sisään muutamia
epäilyttävän näköisiä rahvaanmiehiä, jotka tungeskelivat
ravintolahuoneen ovelle ja heidän takanaan näkyi muuan toista säätyä
oleva mies, — hänen kauniita kasvojaan ja vaaleita hiuksiaan varjosti
tyrolilainen hattu. Näistä kutsumattomista vieraista välittämättä tyttö
keikahutti vallattomasti niskojaan ja huusi Peteä aloittamaan.
Silloin Peten viulusta syöksähti muuan niitä maallisia säveleitä, joita
hän navetassa oli harjoitellut ja ihastuksesta huudahtaen Katherine
alkoi. Katsojat vetäytyivät seinää kohden ja kyyristyivät paremmin
nähdäkseen ikäänkuin kukkotaistelussa ja rohkaisivat häntä äänekkäillä
hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.
»Oivallista! Onkos moista ennen nähty! Olipa se hyppy! Kyllä se osaa!
Sepä vasta pyörimistä, pojat! Kas niin, hyvin kävi! Vielä vähän
korkeammalle, tyttö! Noin sievoisia nilkkoja ei saakaan usein nähdä!»
»Suu kiinni, senkin porosuiset rupattajat!» kirkui Nancy Joe. Hän oli
koettanut katsoa toisaalle, mutta ei onnistunut. »Voi, herranen aika!»
päivitteli hän. »En sinä ilmoisna ikänä ole tuollaista nähnyt. Niinhän
se tyttö mennä surisee kuin koulutalon tuulimylly. No, no, Kitty tyttö!
Voi sentään, Kirry, Kirry! Missä ihmeessä hän on tuon oppinut? Niinhän
se tyttö kiertyy kuin aikoisi pyörähyttää itsensä solmuun!»
Pete vingutteli nyt viulua molemmin käsin, kuten lankkujensahaaja.
Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vapisivat, koko hänen
sielunsa näytti tällä hetkellä säteilevän hänen kasvoillaan.
»Tanssi, Kate, tanssi, tyttö!» huusi hän. »Hei vaan! Niinhän se
kultamuru tanssii kuin rumpupuikko!»
»Nopeammin!» huusi Kate. »Soita nopeammin!»
Punainen nauha oli irtaantunut hänen päästään ja aaltoileva musta
tukka liehui valloillaan hänen kasvoillaan.. Toisella kädellään hän
piteli hamettansa ylhäällä, toinen käsi oli puuskassa vyötäisillä.
Pyörien, hyppien, kieppuen, kiemurrellen, läähättäen ja kuohuen sitä
elämän voimaa, jota kaiken hänen elinaikansa oli masennettu ja kurissa
pidetty ja pakotettu huokausten ja voihkimisten muotoon, hän tanssi nyt
sisäisen tulen kuumentamana samalla keittiönpermannolla, jota Caesarin
oli tapana käyttää opetussaarnojensa havaintovälineenä.
Sillä välin Caesar itse ostettuaan Peelissä eräästä veneestä vuotuisen
sillivarastonsa, matkasi kääseissään kotiinpäin päässä korkea, musta
kirkkohattunsa. Tien varrella hän tapasi seurakunnan kunnia-arvoisan
papin, pastori Quigginin Lezayren kylästä. Huutaen »ptruu» hän
seisautti hevosensa ja pyysi vanhusta viereensä istumaan heinäsäkin
peittämälle istuimelle. Pastori kiipesi kääseihin ja kehoitettuaan
häntä varomaan housujansa sillistä, maiskautti Caesar hevoselle,
läimähytti sitä ruoskallaan ja niin lähdettiin jälleen matkaan kääsien
lyhdyn valaistessa tamman lautasia, jotka likasuojustimen edessä
keikkuivat ja pyörivät kuin myllynkuurna.
Nyt tarjoutui Caesarille otollinen tilaisuus ja hän ei vitkastellut
käyttää sitä hyväkseen. Päästyään kahdenkesken kirkonmiehen kanssa
Caesar selvitteli hänelle mielipiteitään katolisuuden vaaroista
ja paavin opin vahingollisesta levenemisestä. Pastori kuunteli
hyväntahtoisesti ja kärsivällisesti. Hän oli suvaitsevainen vanha sielu
ja hänen pyöreillä kasvoillaan kuvastui alituinen tyytyväisyys, vaikka
hän aina vilkutti pieniä silmiään ja Saarnaajan kanssa hoki, että
kaikki maallinen oli turhuutta. Siitä hänelle olikin annettu liikanimi
»Turhuuksien Turhuus».
Kääsit olivat sivuuttaneet Sulbyn kappelin, kun Caesar alkoi
kuulustella pastorin mielipidettä muutamista raamatunlauseista.
»Ja mitä te, pastori Quiggin, arvelette tästä tekstistä 'Kiitä Herraa
sieluni ja kaikki mikä minussa on Hänen pyhää nimeänsä'»?
»Erinomainen lause ruoan jälkeen, herra Cregeen», sanoi pastori
vilkuttaen pieniä silmiään pimeässä.
Se oli Caesarin mieliteksti ja pastorin ylistyksestä hän lämpeni
tykkänään. »Totta tosiaan», hän huudahti ja hänen kuuma hengityksensä
kutkutti pastorin niskaa, »siitä tekstistä minä olen saarnannut niin,
että olen ollut märkänä hiestä aina liivejä myöten.»
He lähestyivät nyt »Man-saaren Keijukaista».
»Ja ylistyksestä puhuessamme», sanoi Caesar, »kuulen heidän nyt tuolla
sisässä harjoittelevan laulujansa. Ette kai pahastu, herra pastori —
mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte astua sisään kuulemaan, miten
he harjoittelevat virttä 'Kruunaa, kruunaa'!»
»Vai kelpaa viulu metodistien hartausharjoituksiin» sanoi pastori
kääsien pysähtyessä ravintolan portaitten eteen.
Puolen minuutin kuluttua ravintola-salin ovi lensi paukahtaen auki ja
kynnyksellä tuijotti Caesar takanaan pastorin punakat kasvot. Syntyi
hetkisen hiljaisuus. Katherinen pystyyn kohotettu varvas laskeutui
hiljakseen maahan, Peten viulu liukui hänen selkänsä taa ja Niplightlyn
maiskuvat huulet aukenivat typerään ällistykseen. Silloin kuului
pastorin ääni: »Turhuutta, turhuutta, kaikki on turhuutta!» ja äkkiä
kynnyksellä yhä seisova Caesar laskeutui polvilleen rukoilemaan.
Caesarin rukous oli aivan lyhyt. Hänen loukattu ylpeytensä vaati
repäisevämpää lohdutusta. Koettaen pastorin räpyttelevien silmien
edessä näyttäytyä niin arvokkaana kuin mahdollista, hän nousi pystyyn
ja änkytti: »Te silmänpalvelijat! Teatteriksi olette tehneet tämän
kunniallisen kodin! Ja arvossapidetyn miehen kodin, sanon minä,
miehen, joka on saaren ensimmäisiä! Kas niin» — hän kääntyi katsojiin,
»suorikaa tiehenne heti paikalla! Ja mitä teihin tulee», ja nyt tuli
Katen, Peten ja konstaapelin vuoro, »niin ovat lauluharjoitukset nyt
ainaiseksi lopussa. Kyllä minä suoriudun ilman teidän soittoanne ja
lauluanne, mokomat uskovaiset. Tästä puoleen panen kolme syntistä
johtamaan laulua kokouksissa. Ja vieläpä itse järjestyksen ylläpitäjä
joukossa!» lisäsi hän musertavasti hymyillen. Niplightly koetti
paraillaan kiemurrella ovelle pastorin selän taitse.
»Kuka aloitti?» huusi Caesar Katherineen katsahtaen.
Siitä saakka kun Caesar lankesi polvilleen oven luona, Pete oli ollut
pakahtua pidätetystä naurusta. Nyt puraisi hän huultansa ja vastasi:
»Minä.»
»Sinäpä olet hävytön lurjus!» sanoi Caesar uhkaavasti rypistellen
silmäkulmiaan. »Sinä erehdyit pahasti ammattia valitessasi, poikaseni.
Komeljantti sinusta olisi pitänyt tulla. Ei kannata kallista aikaasi
tuhlata minunlaiseni yksinkertaisen, kunniallisen miehen työssä. Sinun
täytyy lähteä tästä talosta. Nouda kirstusi luhdilta, poika! Ala sitten
patikoida matkaasi, äläkä kuvittele levolle pääseväsi ennenkuin olet
hankkinut itsellesi asunnon.»
Pete, joka oli tuijottanut pastoriin, ei voinut kauemmin hallita
hilpeyttänsä vaan puhkesi niin äänekkääseen nauruun että huone kaikui.
»Anna tulla vaan, Nebukannezar, äijäseni», huudahti hän ja karkasi
pystyyn. »Sen pituinen se lysti, Kitty tyttö! Sen pituinen se! Mutta
vielä me jatkamme tätä jonakin toisena iltana ja silloin isä-ukko itse
pitelee meille kynttilää.»
Maantielle tultuaan hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen
olkapäälleen. Hänen takanaan seisoi nuori, tyrolilaishattuinen mies.
»Jumaliste! Sinäkö, Phil!» huudahti Pete tarttuen häneen molemmin käsin.
»Minä olen juuri lopettanut lukuni King Williamissa ja ostanut
itselleni veneen», sanoi Philip. »Tulin pyytämään sinua seuralaisekseni
— pyydystämään meriankeriaita ja turskia — se on hauskaa. Haluttaako
sinua?»
»Haluttaako!» riemuitsi Pete. »Minähän ihan hyppelen ilosta.»
Ja reippain askelin poistuivat he tietä pitkin.
»Sievä tyttö tuo — Kitty, Kate, tahi mikä hänen nimensä onkaan?» sanoi
Philip.
»Sinä olit siis sisällä? Näitkö hänen tanssivan?» sanoi Pete
innokkaasti. »Niin, kyllä hän sievä on», lisäsi hän lämpimästi,
»tavattoman sievä», toisti hän ensin hajamielisesti ja sitten
surunvoittoisesti: »hirmuisen sievä.»
Samassa he kuulivat pimeässä keveitten jalkojen astuntaa ja
itkunsekaisella äänellä huusi joku »Pete.»
Kate se oli. Läähättäen ja henki kurkussa hän tarttui molemmin
käsin Peten kasvoihin, suuteli häntä suulle ja katosi siinä samassa
virkkamatta sanaakaan.