Philip lähetettiin pois kotoa Castletownissa olevaan King Williamin
kouluun ja silloin Petelle alkoi kovat päivät. Hänen äitinsä oli kyllä
hellä, ja hyviäkin sieluja oli olemassa, sellaisia kuin Nan-täti,
jotka kohtelivat kumpaakin säälivästi. Mutta yhtäkaikki sujui elämä
vaivalloisesti kuin joustimia vailla olevien vaunujen kulku. Syntiä
on usein helpompi suvaita ja antaa anteeksi kuin typeryyttä. Vain se,
jolla on lempeä sydän, saattaa tuntea hellää osanottoa kovapäistä
kohtaan.
Pete raukka oli epäilemättä hyvin kovapäinen. Häntä ei saatu lukemaan
ja kirjoittamaan, ei hyvällä eikä pahalla. Hänet pantiin Maughold-kylän
kirkon vieressä olevaan vanhaan kouluun. Koulumestari oli John
Tuomas Corlett nimeltään, pieni mies, nokkelaliikkeinen ja karski,
nenä hänellä oli terävä kuin hauella ja hänen käyntinsä muistutti
kerskailevaa kukkopoikasta; John Tuomas oli myöskin räätäli. Kahden
koulupenkin varassa olevalla läävänovella hän istui ristissä säärin
kankaittensa, palikkainsa ja silitysrautojensa ympäröimänä. Oppilaat,
pojat ja tytöt istuivat luokittain suuressa puoliympyrässä hänen
edessään.
Pete-raukan tomuinen nuttu oli joka päivä pöläkässä tuon mahtavan
pikku miehen kynsissä, kun hän purki raivoansa, sillä poika-parka
myöhästyi joka päivä. Joka aamu räätäli-koulumestari tervehti häntä
haukkumasanoin, joita säestivät rottinkikepin läimäykset. »Sinä
laiskuri! Sinä pölkkypää! Sinä vintiö! Minä tässä opetan ja hikoilen,
mutta mikään ei pysty sinuun.»
Tällä koulumestarilla oli kaksi inhimillistä heikkoutta. Hän kallisteli
mielellään lasia eikä hän paljon kallistelemista sietänytkään,
ennenkuin oli pöhnässä. Silloin hän aina opetti katkismusta ja kiroili
pojille saaren murrekielellä.
»Peter Quilliam», kirkaisi hän eräänä päivänä, »kuka johdatti sinut
ulos Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta?»
»Opettaja, enhän minä ole koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, sillä
mistäpä minulla olisi rahat ja vaatteet moisiin matkoihin, mutta siinä
sen näkee, mitä kaikkea ihmiset keksivät», sanoi Pete.
Koulumestarin toinen heikkous oli hänen rakkautensa tyttäreensä,
pieneen nelivuotiseen raajarikkoon, jota hän tämän sylilapsena ollessa
oli humalapäissään viskellyt ilmaan ja pudottamalla hänet maahan
tehnyt vialliseksi. Nyt hän eleli alituisessa kauhussa peläten uusia
onnettomuuksia lapselle tapahtuvan. Hänen oli tapana penkkien lomitse
luovailla ikkunalle, josta hän alimmaista, nimiä täyteen kaiverrettua
ikkunaa avaamalla saattoi nähdä nurkan omasta, valkoisesta tuvastaan
sekä sen kuistilta tulevan pienten hopeavaahterain varjostaman polun.
Monesti oli Pete nähnyt pikku tytön vaivaisella pikku säärellään
liikaten kiiruhtavan eteenpäin pitkin tietä riemastuksesta
naureskellen, kun hänen oli onnistunut välttää äitinsä valvova katse
ja päästä pujahtamaan tielle. Eräänä päivänä rajujen kevätsateiden
paisutettua kaikki purot yli äyräittensä, Pete sattui näkemään tuon
kiharapäisen palleroisen hyppelevän ja riuhtovan kuin mikäkin tuulen
pieksämä viiri vahvan virran kulettaessa häntä eteenpäin pitkin Port
Mooarin luona mereen laskevaa jokea. Pete pelasti lapsen ja kantoi
hänet kotiin. Sitten, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut,
hän meni kouluun tihkuen vettä joka askeleella.
Kun John Tuomas näki hänen tulevan avojaloin vettä tippuen
pitkin koulusalin laattiaa, hänen harminsa pojan tavanmukaisesta
myöhästymisestä yltyi kihiseväksi raivoksi. Selityksiä odottamatta
hän otaksuen pojan pyydystäneen rapuja Port Lewaiguen kivien luona,
syyti suustaan tavallisia haukkumasanojaan tehostaen niitä pontevilla
rottingin iskuilla.
»Senkin laiskuri (läiskis)! Senkin vintiö (läiskis)! Minä tässä opetan
ja hikoilen, (läiskis! läiskis!) mutta mikään ei pysty häneen!»
(läiskis! läiskis! läiskis).
Pete ei virkkanut sanaakaan. Hän väänteli nutun alla kivistävää
selkäänsä ja pisti märät, lyönneistä kuumottavat kätensä
housun-taskuihin ja astui luokan alapäässä olevalle paikalleen.
Mutta muuan tyttö, pieni tumma, punaiseen hameeseen puettu olento,
ponnahti pystyyn pojan vierestä, pyyhkäisi nuolena koulumestarin luo
tämän palatessa kankaittensa ja neulojensa ääreen, antoi hänelle aimo
läjähdyksen vasten kasvoja ja puhkesi sitten suonenvedontapaisiin
nyyhkytyksiin. Hänen nimensä oli Katherine Cregeen. Hänen isänsä oli
Caesar, Comaan mylläri, joka oli perustanut Ballajoran kappelin ja oli
mahtava mies metodistien joukossa.
Katherine jäi rankaisematta, mutta Peten koulunkäynti päättyi tähän.
Hänen oppinsa ei painanut liian paljoa suuren pojan päässä — painettua
hän osasi lukea joltisesti, mutta hänen kirjoitustaitonsa supistui
muutamien isojen kirjainten tuntemiseen. Varustukset elämän taisteluun
eivät olleet kehuttavat, mutta Bridget päätti jyrkästi, että se riitti.
Sillävälin hän itse oli joutunut kantamaan sellaista nimitystä,
jonka rahvas halusta antaa naiselle, jolla on lapsi, mutta ei lasta
tunnustavaa isää. Häntä pidettiin noitana. Peten aikaisimmat muistot
maantiestä liittyivät tähän äidin nimitykseen ja kun sanan merkitys
alkoi hänelle selvitä, hän ei kapinoinut sitä vastaan, vaan alistui
jurosti, sillä hän ei tiennyt muuta, kuin että siinä kenties oli
perääkin. Milloin hän toisten poikien kanssa leikkiessään riitaantui,
huudettiin hänelle heti: »Äitisi on noita-akka!» Silloin hän toisinaan
alkoi itkeä, toisinaan rupesi tappelemaan kostaaksensa poikien
häväisyn, mutta yhtäkaikki hän uskoi sen todeksi rakastamatta silti
äitiään sen vähemmän.
Bridgetiä syytettiin pahoista silmistä. Jos karja sairastui niityllä
eikä voitu näyttää toteen hänen kurkistaneen veräjän yli, arveltiin
hänen jäniksenä loikanneen tien poikki, jota elukat astuivat. Eräänä
päivänä oli naapurin koira ajanut jäniksen piilostansa niitylle,
missä joitakin lehmiä oli syömässä. Tämän huomasivat muutamat tiellä
palloa lyövät pojat. Heti paikalla nousi meteli ja kirkuna ja pojat
sauvoillensa juoksivat ulvovain koirain jäljestä huutaen: »Noita-akka!
Noita-akka! Se on Bridget Tom! Corlettin koirat ajavat takaa Bridget
Mustaa Tomia! Tapa hänet, Laddie! Pure kuoliaaksi hänet, Sailor! Ota
kiinni, koira, ota kiinni!»
»Pallonlyöjien joukossa oli Petekin. Kun hänen toverinsa alkoivat
juosta koirien jäljestä ja niitä kiihoitella, hänkin juoksi, mutta
hänessä myllersivät tykkänään toiset tunteet. Nuolena hän pyyhkäisi ohi
kaikkien muiden pääsi koirien kintereille ja toisia potkaisten, toisia
hutkien kepillänsä huusi nyyhkyttäen niin kovasti kuin kurkusta läksi
hänen edessään loikkivalle jänikselle: »Juokse, äiti, juokse, hyppää
sivulle! Äiti, äiti rakas, juokse nopeammin, juokse henkesi edestä,
juokse!»
Jänis kääntyi syrjään, kiiti pensaikkoon ja hävisi takaa-ajajiensa
näkyvistä juuri samassa, kun Corlett, tilanvuokraaja, joka oli
kuullut huudot ryntäsi pyssyineen paikalle. Silloin Pete pyyhkäisi
takinhihallaan kyyneleistä kimaltelevia silmiään ja läksi juoksemaan
kotiin. Siellä hän tapasi äitinsä oven edustalla istumassa ja
rauhallisesti kutomassa. Poika heittäytyi hänen syliinsä ja hyväili
kädellään hänen poskeansa.
»Voi, oma äiti-kultani», huusi hän, »kuinka nopsa olitkaan juoksemaan!
Et maar koskaan ennen elämässäsi ole juossut niinkuin nyt!»
»Onko poika järjiltänsä?» sanoi Bridget.
Mutta Pete yhä silitteli hänen poskeansa nyyhkyttäen ilosta ja
huudahtaen: »Kuulin Corlettin huutavan talosta pyssyä ja onnenrahaa,
ja minä luulin, etten koskaan enää saisi nähdä äitiä! Mutta kylläpä
_osasitkin_ harpata, äiti! Kyllä vaan osasit!»
Kun Katherine Cregeen seuraavalla kerralla näki Peter Quilliamin,
istui tämä Ballure Glenin sumussa olevan kallion reunalla puhallellen
haikeita säveliä omatekoisesta huilusta. Hän oli lohduttomuuden
ja yksinäisyyden ilmetty kuva. Hänen äitinsä oli kuolemaisillaan.
Rouva Cregeen, Katherinen äiti, joka oli lämminsydäminen ihminen,
lempinimeltään Mummi, oli jäänyt hoitamaan hänen äitiänsä siksi aikaa,
kun hän läksi tälle meren ja maan väliselle, kolkolle paikalle etsimään
lohtua yksinkertaiselle sydämelleen.
Katherinen silmät kastuivat, kun hän näki pojan, ja kun Pete
vilkaisematta ylös tahi puhumatta yhä lasketteli oudon surullisia
säveleitä, tytön kurkkua alkoi kouristaa ja hän puhkesi itkemään.
»Älä ole pahoillasi, Pete. Ei, sitä en tarkoittanut — mutta älä itke,
Pete.»
Pete ei ensinkään itkenyt, soitteli vain huiluansa ja tuijotti
ulos merelle merkillisin, ilmeettömin katsein. Katherine laskeutui
polvilleen hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja
itki molempain puolesta.
Joku huusi Peteä juottopaikan pensasaidan luota. Hän nousi pystyyn,
silitteli hiuksiansa kädellään ja alkoi astua kotiansa kohti sanaakaan
sanomatta.
Mullatessaan nauriita pellolla koko päivän rankkasateessa Bridget
oli vilustunut ja sairastunut keuhkopussin tulehdukseen. Tohtori
Mylechreest oli hautonut hänen keuhkojaan sinappitaikinalla ja
liinansiemenpuurolla, mutta siitä ei ollut apua. »Ihan tuntuu sillä
kuin aurinko paistaisi selkään elonkorjuussa ollessa», mutisi hän,
mutta puurot eivät pystyneet kuumentamaan hänen kylmettynyttä rintaansa.
Caesar Cregeen seisoi vuoteen ääressä, samoin lukkari John, jota
sanottiin leski-Johniksi, Kelly, joka kuletti postia ja tunnettiin
varas-Kellyn nimellä, ja vielä Musta Tom, hänen isänsä. Caesar piti
puhetta syntisistä ja heidän lopustaan. John huomautti, että hän,
tullessaan virkaansa valituksi, oli luvannut haudata köyhät maksutta,
Kelly päätti olla ensimmäinen, joka Ballawhainen Christianille
ilmoittaisi, mitä oli tapahtunut, ja Tom murskasi mehiläisilleen
rintasokeria laskien tuon tuostakin jonkun kompasanan kuolevan vaimon
kustannuksella.
»Vähät siitä; lähtö on tullut. Minä lähden nyt pitkälle matkalle»,
lausui Bridget ja Mummi löyhytteli häntä rikkalapiolla helpottaakseen
raskasta hengenvetoa.
»Oletko pistänyt taskuusi mitään matkan varalle, häh?» kysyi
katonpaikkuri.
»Nyt en aiokaan käydä taloissa, jotka ovat tiilistä ja savesta
tehtyjä», vastasi kuoleva.
»Voi poloista! Ala sinä rukoilla», kuiskasi Mummi miehelleen, ja Caesar
otti hyppysellisen nuuskaa liivintaskustaan ja alkoi »kamppailla Herran
kanssa.»
Se tuntui suovan lohdutusta Bridgetille. »Näen jaspisportit», läähätti
hän kiinnittäen kuumeen verhoamat silmänsä olkikattoa kannattaviin
hirsiin, joista riippui repaleisia, rotanhäntiä muistuttavia
hämähäkinverkkoja.
Sitten hän kutsui Peten luokseen. Hänellä oli jotain hänelle
annettavaa. Se oli sukanterä, johon hän oli kätkenyt ne
kahdeksankymmentä tahraista seteliä Mansaaren rahassa, jotka Peten
isä, Peter Christian viisitoista vuotta sitten oli hänelle maksanut.
Pete sytytti kynttilän ja piteli sitä Mummin ratkoessa vuode-patjan
seinänpuoleista saumaa ja kaivaessa esiin sukanterää. Musta Tom pudotti
kädestään sokerisakset ja paljasti vialliset hampaansa nähdessään niin
suuria rikkauksia; leski-John vilkutti silmiään ja varas-Kelly kurotti
kaulaansa, kunnes hänen posteljooninlakkinsa solui hänen nenälleen.
Meriusva peitti sinä aamuna maan ja kun se hajaantui, kohosi
Bridgetinkin sielu taivasta kohti.
»Tyttörukka! Tyttörukka!» sanoi Mummi. »Kolkko oli hänen elontiensä —
kolkko oli, kolkko!»
»Kunnon tyttö», sanoi lukkari John, »eikä häntä köyhäin hautaan nyt saa
haudata, kun hänellä oli rahoja.»
»Vahva työihminen hän oli, ja aina jalkeilla ja hommassa, mutta
järki-paha ei ollut oikein kuin olla piti.»
Ja Caesar huusi: »Hän oli tulesta temmattu kekäle! Herra suokoon, että
minulla tuomiopäivänä olisi monta sellaista kekälettä!»
Kun hautajaiset oli pidetty ja kyyneleet, sekä lämpimät että kylmät,
kuivattu — Pete ei vuodattanut kyyneleitä — palasivat Maghold Headin
kirkkomaalla olleet naapurit pojan kanssa juottopaikan luona olevaan
tupaan, neuvotellakseen, mitä oli tehtävä hänen perintöseteleillään.
»Siinähän on koko omaisuus», sanoi yksi. »Pankoon rahasumman korkoa
kasvamaan herra Dumbellin pankkiin», sanoi toinen. »Pojan on ensin
opittava joku ammatti — hänhän on jo iso köntys, keväällä kuudentoista
vanha», sanoi kolmas. »Eiköhän hänestä voisi tulla rihkamakauppiasta?»
kysyi neljäs. »Veljenpoikani Robbie Clucaksen luo, Ramsayhin sopisi
hänet lähettää, vai mitä arvellaan?» »Kelpo mies kaikin puolin»,
sanoi leski-John, »mutta kehumatta uskallan esittää vävypoikani John
Cowleyn. Poika on kuin luotu sekatavarakauppiaaksi eikä kait mikään ole
ihmiselle mieluisampaa kuin — oma puoti nimikyltti oven päällä, 'Peter
Quilliam, tee- ja sokerikauppias', se joltain kuuluu. Kerrotaan, että
John jo aikoo ostaa vaunut ja parihevoset.»
»Vait siinä, senkin suunsoittajat hevosinenne ja vaunuinenne», karjaisi
lopulta Mustan Tomin mörisevä ääni. »Kuka sen sanoo, että rahat
ensinkään kuuluvat pojalle? Minun ne ovat, ja minä ne perin, jos on
lakia maassa.»
Sillä välin oli Pete, jonka korvissa yhä kaikui mullan kumahtelu
arkulle, matkalla Ballawhaineen. Hän ei ollut milloinkaan
ennen ollut siellä ja oli hiukan neuvoton, mutta ei vavissut.
Lehtokujan puolitiessä hän kohtasi ikäisensä, keikarinnäköisen,
punertavatukkaisen nuorukaisen, joka hyräili itsekseen ja vilkaisi
häneen välinpitämättömästi olkansa takaa. Pete tunsi hänet — hän oli
Ross Christian, jota pojat sanoivat Drossiksi, Ballawhainen poika ja
perillinen.
Suureen taloon saavuttuaan Peter kysyi isäntää. Englantilainen
palvelija, jolla oli tulipunaiset polvihousut, jätti hänet kiviseen
eteissaliin odottamaan. Siellä oli hyvin hiljaista, ja jokseenkin
kylmä. Kaikki oli puhdasta kuin kalalokin suvet. Keskellä huonetta
oli tumma pöytä ja seinän luona korkeaselkäinen tuoli. Vastakkaisilla
seinillä oli kaksi öljyvärimaalausta. Toinen esitti vanhaa parratonta,
korkeaotsaista miestä, jonka kasvoja ympäröi lyhyt, harmaa tukka.
Toinen oli nainen, väsynyt katse silmissään ja pikku lapsi sylissään.
Tämän taulun alla oli pieni musta kuva, jonka Pete arveli esittävän
hautakiveä. Sen alareunassa oleva kirjoituskin, mikäli Pete saattoi sen
lukea, oli hautakirjoitus: »Muistoksi Verhenalle, Peter Christianin
rakastetulle vaim...»
Nyt astui Ballawhaine sisään ja hiekka hallin kivipermannolla narisi
hänen astunnastaan. Hän oli vanhannäköinen ja tuuheat, karkeat
silmäkulmat olivat toisenväriset kuin hiukset. Pete oli usein nähnyt
hänen ratsastavan maantiellä.
»No, poikaseni, mitä asiaa sinulla olisi minulle!» sanoi hän. Ääni oli
kärtyisä, ja hän puhui kuin olisi tahtonut pelästyttää pojan.
Pete hypisteli äitinsä kutomaa lakkia. »Äiti on kuollut», vastasi hän
neuvottomana.
Ballawhaine tiesi sen jo. Varas-Kelly oli tullut juoksujalkaa uutista
kertomaan. Nyt arveli hän Peten tulleen vaatimaan eläkettä äidin
kuoltua.
»Ja sinullekin hän kai on kertonut tuon saman, vanhan jutun», tiuskasi
hän.
Peten kasvot jäykistyivät.
»Hän on kertonut, että herra on minun isäni», sanoi hän.
Ballawhaine koetti nauraa. »Todella!» sanoi hän.
»Se lapsi on viisas, joka tuntee oman isänsä.»
»En oikein käsitä, mitä tarkoitatte», virkkoi Pete.
Silloin Ballawhaine alkoi häpäistä haudassa lepäävää naisraukkaa.
Hän sanoi, ettei Bridget voinut tietää, kuka oli hänen lapsensa isä,
ja vannoi, ettei sen ihmisen pojista yksikään saisi häneltä pennin
syrjääkään. Ja tätä ärjäistessään hän paiskasi nyrkkinsä pöytään.
Etusormen keskikohdalla hänellä oli suuri, karvainen syntymämerkki.
»Vai niin, anteeksi sitten», sanoi Pete; »mutta hän sanoi saaneensa
tämän teiltä.»
Hän käänsi nuttunsa lievettä ja veti taskustansa Man-saaren leimalla
varustetut setelinsä, kahdeksankymmentä kappaletta, ja kurotti ne
oikeassa kädessänsä pöydän yli. Petellä oli myös syntymämerkki
etusormen keskellä.
Ballawhainekin näki sen. Hän vetäsi äkkiä kätensä pois ja kätki sen
selkänsä taa. »No niin, poikaseni, eikö siinä ole tarpeeksi? Ethän sinä
enempää tarvitsekaan?»
»En minä enempää tarvitse», sanoi Pete. »En tarvitse näitäkään. Ottakaa
takaisin», ja hän pani setelitukun heidän välillään olevalle pöydälle.
Ballawhaine vaipui tuolille istumaan, kopeloiden nenäliinaa takkinsa
takataskusta piilossa olevalla kädellään ja alkoi pyyhkiä otsaansa.
»Häh? Mikäs nyt? Mitä tarkoitat, poika?» änkytti hän.
»Tarkoitan», sanoi Pete, »että jos pitäisin rahat, niin sanoisivat
ihmiset, että äitini oli huono nainen, jonka te ostitte rahallanne —
sentapaista puhetta olen jo kuullutkin.»
Hän astui lähemmäksi. »Ja vielä tarkoitan sitäkin, että monta vuotta
sitten teitte hyvin väärin äitiäni kohtaan ja että nyt, kun hän on
kuollut, te ilkeätte mustata häntä, ja teillä on paha sydän ja häijy
kieli, ja jos minä vain olisin täysi mies, enkä tietäisi, että te
olette isäni, niin rutistaisin teidät raajarikoksi koko iäksenne.»
Sitten Pete käänsi hänelle selkänsä huutaen hallin pimeään:
»Kuulkaapas, siinä, te vanha papukaija! Nyt lienee aika heittää minut
ovesta ulos.»
Englantilainen palvelija punaisine polvihousuineen oli seisonut
portaitten alla kuuntelemassa.
Tämä oli Peten ja hänen isänsä ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen.
Peter Christian Ballawhaine esiintyi näihin aikoihin neuvostokokouksen
kauhuna, mutta poikansa edessä hän oli vavissut kuin piesty koira.