Pieni takkutukka, mustapäinen, paljasjalka Pete, jonka nuttu oli
selästä halki muistuttaen hihallisia liivejä ja jonka housuissa oli
reikä siinä kohdassa takapuolta, mistä pikku paidan olisi pitänyt
pilkistää näkyviin, oli oikeastaan Peter Quilliam nimeltään ja Peter
Christianin äpäräpoika. Niihin aikoihin, jolloin tämä tunnontarkka
nuorukainen ryhtyi vaanimaan Balluressa olevan vanhemman veljensä
toimia, hän huomasi soveliaaksi tehdä havaintojaan läheisen
olkikattoisen mökin ulkopuolella kasvavan pensasaidan aukosta. Mökissä
asui kaksi henkeä, isä ja tytär — Tom Quilliam, joka tavallisesti kulki
Mustan Tomin nimellä sekä Bridget Quilliam, jolle annettiin nimeksi
Bridget Musta Tom.
Mies oli lyhytrakenteinen ja karkeatekoinen, hänellä oli tavattoman
suuri, alati auki ammottava suu viallisine, tupakan mustuttamine
hampaineen. Tyttöä pidettiin yleisesti hupsuna, hän oli suurikasvuinen,
isosilmäinen, muuten aika sievän näköinen, typeräjärkinen hupsu. Musta
Tom oli ammatiltaan katonpaikkuri ja olkihattunsa reiästä törröttävine
hiuksineen vaelteli hän ympäri saarta työtä etsimässä. Siinä toimessa
hän joutui oleskelemaan poissa kotoa päiväkausia ja tällöin Peter
Christian moittiessaan veljensä siveyskäsitteiden puutetta sai
tilaisuuden tyydyttää omia halujaan.
Lapsen synnyttyä eivät isä eikä tytär esittäneet minkäänlaisia
vaatimuksia isälle. Man-saaren punnan seteleissä maksoi Peter Christian
edelliselle kaksikymmentä puntaa ja jälkimmäiselle kahdeksankymmentä
puntaa. Paikkakunnan pojat töhrivät oven merkiksi, että talo oli
häväisty, ja siihen se juttu päättyi.
Tyttö suoritti hiljaisesti »kirkkorangaistuksensa». Yhden huomautuksen
hän yhtäkaikki teki. Ballawhainen Christian neidiltä hän oli saanut
lainaksi lakanan, johon oli verhoutunut kirkossa, ja kun hän palautti
sen, arveli tämä hyvä, lempeämielinen lady, että hänen täytyi lausua
hänelle parisen vakavaa sanaa.
»Mitähän sinä oikein mietit, Bridget», virkkoi hän juhlallisesti, »kun
viime sunnuntaina koko seurakunnan edessä seisoit siinä Bellan ja Lizan
kanssa?» — sinä päivänä oli nimittäin kaksi muuta Magdalenaa Bridgetin
ohella kärsinyt rangaistuksensa.
»Nähkääs, neiti», tuumi tyttö, »minä ajattelin, ettei heillä
kummallakaan ollut niin hienoa ja vahvoista lakanaa kuin minulla.
Oikein minua olisi hävettänyt näyttäytyä mokomissa rievuissa kuin
heillä oli.»
Typerä Bridget tosin oli, mutta yhtäkaikki todisti kaksi seikkaa
muutakin. Hän ompeli kahdeksankymmentä rasvaista seteliänsä vanhaan
sukan varteen, ompeli sukan sänkynsä patjaan ja kastatti poikansa
Peteriksi. Rahojen piti säästyä hänen lapselleen siinä tapauksessa,
ettei hän jaksaisi elää ja itse kasvattaa sitä, ja nimi annettiin
lapselle hänen arvelunsa mukaan ilmoittamaan, kenen lapsi oli, sanokoot
sitten laki ja perkele siitä, mitä sanovat.
Sen jälkeen hän elätti itseänsä ja lastansa käymällä päivätöissä, hän
kitki ja istutti perunoita ja teki muita peltotöitä kuivalla säällä
kuuden pencen ja joka säällä neljän pencen päiväpalkasta. Hän olisi
kylläkin voinut olla vastuksena Ballawhainen perilliselle, mutta häntä
ei haluttanut. Mainittu herrasmies peri maatilan, valittiin Ramseyn
kaupungin edustajaksi Man-saaren eduskuntaan, nai Nessy Tauhmanin,
rikkaan oluenpanijan tyttären ja tuli toisenkin pojan isäksi. Tällä
kannalla olivat asiat laaksossa olevassa hovissa Bridgetin ja hänen
pienen Petensä syödessä silliä ja perunoita sekä kauraryynipuuroa
olkikattoisessa majassaan.
Peten varhaisimmat muistot liittyivät poikaan, joka asui kauniissa
valkoisessa talossa, niissä oli suuri fuksia siinä, missä tie
kaartui rotkoon johtavalle sillalle. Poika oli Philip Christian,
puolta vuotta häntä vanhempi, vaikka muutamaa tuumaa lyhempi.
Hänellä oli liehuvat keltaiset hiukset ja rusottavat posket ja musta
samettipuku polvihousuilleen. Peter jumaloi häntä, pysytteli aina
hänen lähettyvillään, totteli häntä kuin pieni koira ja ihaili häntä
viisauden, hyvyyden ja uljuuden perikuvana..
Hänen varhaisin muistonsa Philipistä oli, että hän oli pimeässä
nukkunut hänen vieressään hiljaa ja kokoonkyyristyneenä pienessä,
kapeassa rautaristikkoisessa sängyssä ja että hän aamulla herätessään
oli nauraen hypännyt laattialle vuoteesta. Philipin isä — pitkä,
kalpea herrasmies, joka ei koskaan nauranut, joskus vain hymähti — oli
edellisenä iltana tavannut hänet maantiellä odottamassa äitiänsä, joka
ei vielä ollut palannut ulkotöistään. Takkatulta tuvassa ei saanut
sytyttää ennen äidin tuloa ja sillä välin Peter koetti juoksemalla ja
hyppimällä pysytellä lämpimänä ja unohtaa nälkänsä.
Toinen muisto Philipistä oli, että he yhdessä olivat astuskelleet
ympäri vierashuonetta — jonka paksuilla matoilla hänen paljaat jalkansa
olivat liikkuneet kuulumattomin askelin — Philipin näyttäessä hänelle
seinillä riippuvia tauluja ja selittäessä niiden merkitystä. Erästä
kuvaa pääkalloa ja ristiä pitelevästä evankelista Johanneksesta
esitti tämä tuikea ja totuudessa pysyvä opas ryöväriksi, joka murhasi
uhrinsa ja nylki heidän pääkallonsa tikarilla, jonka kahva oli ristin
muotoinen. Sen jälkeen olivat muistot Philipistä ja hänestä itsestään,
kuten kaksi yhteen sulautuvaa auringonsädettä.
Philip oli ihastunut hurjien seikkailukirjojen lukemiseen. Tällaisia
vaillinaisia ja töhrittyjä kirjoja hän löysi vanhan, metallisiloisen
ja kahdella etulukolla suljetun kirstun pohjalta. Kirstu oli sataman
puoleisessa huoneessa, jota hänen isoisänsä, vanha merikarhu, oli
käyttänyt makuuhuoneenaan. Toisinaan oli Philipin tapana lukea ääneen
Petelle eräästä kirjasta, johon hän oli erikoisesti mieltynyt.
Siinä puhuttiin Carrasdhoon miesten toimista. He olivat hurjaa
mellastelijajoukkoa ja koko saaren kauhu. Toisinaan he kyllä tekivät
työtä pelloilla, kyntivät, korjasivat eloa ja tekivät heinäaumoja,
kuten työväki ainakin, toisinaan he asuivat taloissa sellaisissa, kuin
on juottopaikan luona oleva talo. Mutta kun luoteistuuli alkoi puhaltaa
ja huulilla alkoi tuntua suolan maku, silloin he läksivät liikkeelle
sanoen: »Meri kutsuu meitä — meidän täytyy lähteä.» Silloin he asuivat
vuorenrotkoissa merenrannikolla missä ei kukaan päässyt heihin
käsiksi ja siellä he öisin sytyttivät nuotiotulia tervatynnyreistä,
siellä he hoilasivat ja lauloivat pitäen hurjia juominkeja; tämän
jälkeen nousuvesi tavallisesti kuljetti rannoille laivanperäsimiä,
kokkakoristeita ja mastoja, joskus ajelehti maihin myöskin heidän
toimestaan karille joutuneiden merimiesten ruumiita, jopa toisinaan
kasoittain satojakin ruumiita — muukalaisia toki kaikki. Mutta siitä
oli jo pitkä aika kulunut. Carrasdhoon miehet olivat kuolleet ja heidän
maineensa loiste oli himmennyt.
Eräänä hiljaisena iltapuolena poikien hartaina luettua näitä urotekoja,
he istuivat juttelemassa, Philip ikkunalaudalla kyyristyneenä ja Pete
hänen vieressään kuin mikäkin valkea sammakko. Äkkiä Philip huudahti:
»Kuule, mitä se oli?»
»Mitähän se mahtoi olla?» virkkoi Pete.
Ei kuulunut hiiskahdusta, ei lehden kahahdustakaan, eikä Peten
mielikuvituskaan voinut keksiä mitään!
»Pete», sanoi Philip kaamean juhlallisesti, »meri kutsuu minua.»
»Ja minua myös», vakuutti Pete totisena.
Illan alkaessa hämärtää pojat olivat Port Mooarin sataman
yksinäisimmällä paikalla, mereen pistäytyvän mustan, rosoisen kallion
alaisessa luolassa. Vanhaan, risaiseen tynnyriin he olivat sulloneet
turvetta ja kaarnaa ja sytyttivät nyt tulta siihen.
»Näethän tuon hirmuisen terävän karin tuolla veden alla?» virkkoi
Philip.
»Totta maar sen näen?» sanoi Pete.
Ei näkynyt kiveä, ei nyrkinkään kokoista, heidän ja taivaanrannan
välillä.
»Sitä sanotaan riutaksi», sanoi Philip. »Odotahan hetken aikaa, niin
saat nähdä, miten laivat törmäävät siihen ja murskaantuvat ihan —...
ihan kuin...
»Kuin mikäkin teekannu», sanoi Pete.
»Naiset me kumminkin pelastamme», sanoi Philip. »Vai kuinka, Pete, eikö
pelasteta? Sehän aina tehdään.»
»Totta kai, naiset pelastetaan — ja pojat», lisäsi Pete miettivästä.
Philip ei ollut niinkään varma, mitä poikiin tuli, mutta ei tahtonut
kiistellä. Pimeä oli jo tulossa ja ilta oli kylmä. Pojat istuivat
loimuavan tulen ääressä kyyryllään ja koettivat unohtaa, että tee-aika
oli heiltä mennyt hukkaan.
»Vähät siitä, jos onkin vähän nälkä», virkkoi Philip urheasti.
»Mitäs siitä, ei se haittaa», vastasi Pete.
»Mutta annas kun haaksirikosta päästään, niin silloin saadaan kinkkua
ja suolalihaa ja kaikkea muutakin iltaruo'aksi.»
»Niin juuri, silloin syödään ja juodaan vaikka kuinka paljon.»
»Rommia, Pete, rommia me aina juomme.»
»Tottakai», myönsi Pete.
»Teelle me annamme palttua», sanoi Philip.
»Niin juuri, vanhat akat teetä juokoot», lausui Pete.
Nyt oli jo aivan pimeä ja nousuvesi kohosi nopeasti. Taivaankannella
ei välkkynyt yhtäkään tähteä ja ainoa näkyvä valotuike oli etäisen
loistolaivan alati pyörivä valo. Pojat hiipivät lähemmäksi toisiansa
ja alkoivat muistella kotiansa. Philip ajatteli Nan-tätiä. Hän oli
nelinkontin ryöminyt sen huoneen ikkunan sivu, missä täti oli ommellut
hänelle uutta ruudullista yöpaitaa.
Silloin oli hänestä tuntunut naurettavalta, että Carrasdhoomies
käyttäisi yöpaitaa; mutta missähän Nannie-täti nyt mahtoi olla? Pete
muisteli äitiänsä — varmaankin hän nyt itkien ja etsien juoksi talon
kaikki nurkat. Mustan Tominkin oli hän näkevinhän — kai hänkin juoksi
häntä etsimässä ja kirosi.
»Emmeköhän pistäisi lauluksi Phil?» kysäisi Pete itku kurkussa.
»Vai laulamaan tässä!» sanoi Philip niin purevan ylenkatseellisesti
kuin suinkin pystyi, »jotta he saisivat ajoissa varoituksen siitä,
että istumme täällä väijymässä. Voi sinua, Pete-rukka, kylläpä olet
viisas! Odotahan vaan, jahka laivat törmäävät kallioita vastaan —
tuota, riuttoja — ja kuolleita miehiä kohoaa pinnalle kuin korkkeja —
oikein sadottain ja läjittäin, silloin totta tosiaan saat kuulla minun
laulavan.»
Pimeys kävi yhä sakeammaksi ja meren pauhu kuului luolan takaa, juuret
ja kanervat eivät enää räiskyneet ja turve hehkui himmeänpunaisena.
Kaamea yö oli tullut, ja pojat olivat eristetyt kaikesta.
»He eivät näykään tulevan — ei ainakaan vielä», kuiskasi Philip
käheästi.
»Ehkäpä tässä on laita sama kuin kalastamisessa, väliin tulee kaloja,
väliin ei», tuumi Pete.
»Niin juuri», myönsi Philip innokkaasti, »tavallisesti ei tule mitään —
ja silloin ei auta muu kuin mennä kotiin ja palata uudelleen», lisäsi
hän hermostuneesti.
Mutta ei kumpikaan liikahtanut. Hehkuvan tulen takana ammottava pimeys
oli kauhistava. Pete painautui lähemmäksi Philipiä ja alkoi käydä
uniseksi, sillä häntä ei vaivannut mielikuvituksen tuottama pelko.
Kuullessaan hänen raskaan, tasaisen hengityksensä, Philip säpsähti ja
hänet valtasi hirvittävä yksinäisyyden tunne.
»Pete, kuulehan», änkytti hän tuuppien armottomasti Peten päätä,
joka lepäsi hänen olkapäällään ja koettaen turhaan estää ääntänsä
vapisemasta, »sinä sanoit olevasi toinen perämies, mutta yhtäkaikki
jätät kaikki työt minulle!»
Toinen perämies oli katuvainen, mutta ennenkuin puoli minuuttia oli
kulunut, hän oli jälleen langennut samaan syntiin. »En voi sille
mitään», virkkoi hän, »minä olen niin uninen, etten jaksa mitään.»
»Silloin on parasta, että kumpikin olemme vahdissa kannen alla», sanoi
Philip ja he päättivät yhdessä laskeutua pitkäkseen tulen ääreen.
»Luota sinä vain minuun», sanoi Pete; »kyllä minä kuulen, jos he
tulevat yöllä. Minä aina kuulen, mitä yöllä tapahtuu. On ihan kauheata,
kuinka helposti minä herään. Väliin kuulen senkin, kun Musta Tom tulee
kotiin juopuneena. Ihan totta, väliin olen kuullut.»
»Huomenna emme makaakaan kivillä, vaan matoilla», sanoi Philip
kiemurrellen rosoisella paadellaan; »pakoittain mattoja — oikeita
brysselin mattoja.»
He laskeutuivat toistensa viereen niin lähetysten kuin mahdollista ja
koettivat olla kuuntelematta meren vaikerrusta ja pauhua. Sitten kuului
väräjävä kuiskaus:
»Pete!»
»Mikäs nyt?»
»Eikö sinun ole koskaan tapana lukea iltarukoustasi, kun olet vahdissa?»
»On kyllä toisinaan, kun ei äiti ole ylen väsynyt ja vanhus ei ole
pahasti pöhnässä eikä räyhää.»
»Mutta eikö sinusta sitten ole hauska lukea iltarukousta?»
»On kyllä, se on oikein hirveän hauskaa.»
Merirosvot päättivät lukea rukouksensa, nousivat pystyyn ja
laskeutuivat polvilleen vieretysten pienet kasvot tulta kohti
käännettyinä. Sitten he uudelleen asettuivat lepäämään.
»Pete, missä on kätesi?»
»Tässä ollaan, Phil.»
Yön kolkkoa pimeyttä valaisi vain hehkuvan tulen himmeä heijastus,
mutta huolimatta luolan seinää pieksävien aaltojen ärjynnästä,
vaipuivat Carrasdhoon miehet uneen.
Pimeässä vähän ennen aamunsarastusta Pete äkkiä säpsähtäen kohosi
pystyyn. »Mitä se oli?» huusi hän pelästyneenä.
Mutta Philip oli yhä unen sumumaassa, häntä paleli ja hän valitti:
»Peitä minua, Pete.»
»Phil!» kuiskasi Pete kauhistuneena.
»Peitä minua», mutisi Philip.
»Luulin, että Musta Tom oli siellä», sanoi Pete.
Luolan ulkopuolelta kuului epäselvää liikettä.
»Lempo vieköön!» kuulivat he kammottavan äänen sanovan. »Täällähän ne
kakarat ovatkin! Vai mahdotonta! Eikä olekaan! Siinä ne totta tosiaan
ovat, neiti. Piru heidät periköön! Onkos se ihminen sitten ihan
järjiltänsä, kun tuollaista ääntä alkaa pitää. Tallella ovat, ovat
niinkin, mutta kyllä heille tästä, kyyti annetaan, senkin penikat! No
niin, kiittäkää te Jumalaa; että teidän on pelastunut, jos tykkäätte,
mutta kyllä minä tälle pojalle muuta annan. Mokomatkin lurjukset!
Kauankos siitä on, kun teidät vierotettiin ja kumminkin pakotatte
kunnon ihmiset jättämään sänkynsä ja lähtemään yön selkään teitä
etsimään. Ja tulikin teillä muka vielä piti oleman, häh? Sehän se
sentään teidät ilmaisi. Vetäkää vene maihin pojat!»
Philip oli nyt puolittain hereillä. »Siinä he ovat», kuiskasi hän.
»Laiva on tullut, he ovat riutalla. Voi sentään! Parasta on mennä heitä
vastaan. Ehkä he eivät meitä tapakaan jos — jos vaan — voi sentään!»
Sitten merirosvot käsi kädessä vapisevina ja huohottavina lähestyivät
luolan suuta. Seuraavassa tuokiossa Philip tunsi jonkun tempaisevan
hänet syliinsä, ja Nan-täti suuteli häntä ja vuodatti viljavia
kyyneleitä työntäen samassa suurta sokurikakkua hänen poskeensa.
Toisenlaiseksi muodostui Peten kohtalo. Mustan Tomin nahkahihnan
iskuista, joita hänelle sateli Philipinkin osalta, hän ulvoi kuin
myrskyn ruoskima meri.
Ja niin palasivat Carrasdhoon miehet kotiin aamusarastuksen kalpeassa
valossa — Pete hihnan takaa-ajamana hyppien ja ulvoen, Philip
sokerikakkua syödä ahmien lohdutuksekseen.