Isän kuoltua Peter otti haltuunsa Ballawhainen tilan, mutta hän ei
ollut lakimies, ja Christianien tuomarilinja oli katkennut.
Tuomas Wilson Christian oli sillä välin viivyttelemättä mennyt
naimisiin Mona Crellinin kanssa. Hän rakasti tyttöä, mutta tämän
tietämättömyys oli häntä peloittanut, samoin — huolimatta hänen
periaatteistaan — heidän yhteiskunnallisen asemansa erilaisuus, ja hän
oli jo puolittain päättänyt luopua hänestä, kun isän kiivaat soimaukset
olivat sytyttäneet hänen vihansa ja kannustaneet hänen rohkeuttansa.
Niin pian kuin he olivat joutuneet naimisiin, hänelle selvisi, minkä
hinnan hän oli maksanut vaimostaan. Onni ei voinut seurata sellaista
alkua. Hän oli katkaissut kaikki vanhat siteet voidakseen solmia
siteen, joka oli vievä hänet perikatoon. Rikkaat eivät enää huolineet
hänestä ja köyhät kadottivat kunnioituksensa häntä kohtaan.
»Kerrassaan säädytöntähän tuo on», sanottiin. »Niinhän se on kuin sokea
sokeata taluttaisi», arvelivat toiset.
Ja mikäli hänen yhteiskunnallinen arvonsa aleni ihmisten silmissä,
sikäli väheni myöskin luottamus hänen lakimies toimintaansa. Hänen
mielensä masentui ja hänen kunnianhimonsa katosi. Filosofia ei nyt
ollut hänelle suureksikaan avuksi, sillä se ei ollut missään arvossa
niillä markkinoilla, jonne hän sen vei. Niinpä hän päivä päivältä
vaipui yhä syvemmälle harhautuneen elämän pohjattomaan liejuun.
Vaimosta ei vastoinkäymisissä ollut apua. Hän oli kauniskasvoinen,
mutta ryhditön, hyvin turhamainen, sekä älyltään heikonlainen.
Rakastajana oli hänen miehensä häntä miellyttänyt, mutta hänen
nähdessään, ettei hänen avioliittonsa herättänytkään kenenkään
kateutta, tyytymättömyys alkoi saada valtaa hänessä. Ja ennen pitkää
hän jo mielessään kuvitteli joutuneensa kovan kohtalon alaiseksi. Hän
valitteli alinomaa. Kaikki ihmiset kohtelivat häntä, ikäänkuin hän
olisi aiheuttanut miehensä onnettomuuden.
Mies rakasti häntä yhä, mutta aikaa myöten hän alkoi halveksia
vaimoansa. Kun ratkaiseva hyppäys oli suoritettu, oli hän ylpeillyt
siitä, että oli uskaltanut seurata jaloa vaistoa. Hän ei ainakaan
aikonut saattaa kunnon tyttöä häpeään siksi, että tämä mahdollisesti
saattoi olla esteenä hänen virkamenestykselleen. Mutta Mona Crellin ei
ollut koskaan ollut selvillä siitä, minkä uhrauksen Tuomas Christian
oli tehnyt hänen tähtensä. Hän ei näyttänyt käsittävän, että hänen
miehestään olisi voinut tulla saaren merkitsevimpiä miehiä, ellei hän
olisi kuunnellut rakkauden ja kunnian ääntä. Vaimon tietämättömyys
oli surkuteltava ja Christian häpesi sitä. Saadessaan osakseen muiden
halveksumisen hän oli oppinut itsekin halveksimaan itseänsä.
Vanha merikarhu kuoli äkkiä eräillä markkinoilla juopottelujensa
seurauksista ja aviopuolisot saivat nyt periä Balluren talon siihen
kuuluvine maa-alueineen ja kiinteimistöineen. Heidän keskinäinen
suhteensa ei siitä parantunut. Nyt oli vaimo perheen elättäjä, ja hän
oli kyllä tietoinen siitä, että osat olivat vaihtuneet. Eräänä päivänä,
kun miehen sukulaiset olivat kadulla kohdelleet häntä loukkaavasti, hän
koetti lääkitä kirvelevää turhamaisuuttaan muistuttamalla miehelleen,
että hänen oli nyt kiittäminen häntä ja hänen isäänsä kaikesta hyvästä,
mitä hän tässä maailmassa nautti.
Mutta sittenkin mies rakasti häntä edelleen. Eikä Mona alussa ollutkaan
mikään syvälle vajonnut olento. Aika ajoin hän oli iloinen ja pirteä,
ja milloin äreä tuuli ei ollut pahimmillaan, oli hän toimelias ja
vikkelä. Koti oli sievä ja hauska. Vain yksi seikka karkoitti miehen
pois sieltä, mutta se seikka olikin kaikkein pahin. Yhtäkaikki elettiin
talossa onnellisiakin hetkiä.
Heille syntyi lapsi, poika, jolle annettiin nimeksi Philip. Hänestä
tuli heidän välisen suhteensa lopun alku, se rautatuki, joka, vanhempia
samalla haavaa yhdisti ja erotti. Poikaa nähdessään isä muisteli
vastoinkäymisiään ja äitiä kaivelutti hänen muistaessaan pettyneitä
toiveitaan. Poikahan oli oikeastaan Ballawhainen todellinen perillinen,
mutta isän syyn takia hän oli kadottanut perintönsä, eikä hänellä ollut
mitään.
Philipistä tuli aikaa myöten rakastettava lapsi. Hän oli lempeä
ja avomielinen, ystävällinen, jalomielinen, jopa tavallaan
suurpiirteinenkin luonteeltaan. Eräänä päivänä isä istui puutarhassa
ruohikolla kasvavan suuren fuksiapuun alla katselemassa, miten hänen
vaaleatukkainen pikku poikansa heitteli keilaa käytävällä, seuranaan
pari suurta poikaa, jotka hän oli viekoitellut maantieltä pihalle,
sekä läheisempi leikkitoveri, pieni, avojalka Peter, joka asui suuren
kaivon luona olevassa tuvassa. Alussa Philip hävisi ja isot pojat
pistivät mielihyvästä ähkien voitot taskuunsa. Sitten Philip voitti ja
pieni kiharapäinen Peter tuli aivan putipuhtaaksi nyljetyksi ja hänen
suupielensä alkoivat nytkähdellä. Silloin Philip keskeytti pelin,
käänsi päänsä sivulle, näytti tuumivan ja virkkoi sitten reippaasti:
»Peterillä oli paha onni, annetaan hänen koettaa kerta vielä.»
Isän kurkkua kouristi ja hän läksi sisään äidin luo ja sanoi:
»Minusta tuntuu — ehkä hyvinkin erehdyn — mutta minusta tuntuu, ettei
meidän poikamme ole toisten poikain kaltainen. Mitä sinä arvelet?
Naurettavaako? No niin, saattaa olla, saattaa olla! Sinusta hän on
kuten muutkin. Ehkäpä, ehkäpä!»
Mutta sydämensä salaisimmassa sopukassa Tuomas Wilson Christian,
murtunut mies, juurineen irti temmattu puu, mutaan ja liejuun vajonnut
alus, alkoi hautoa rakasta toivetta. Poika tulisi voittamaan uudelleen
kaiken sen, minkä isä oli kadottanut! Hän oli lahjakas ja hänestä oli
tuleva lakimies; luonto oli anteliaasti suonut hänelle moninaisia
taipumuksia, ja niitä oli edelleen kehitettävä; lisäksi oli lapsella
kauniit kasvot, joita kaikkien täytyi rakastaa, oikeuden tuntoa sekä
olennossaan säteilevän iloisuuden kaikkivoittavaa voimaa. Saaren
tuomariksiko? Miksikä ei? Ballawhainen isännäksi? Kukapa tietäisi?
Ehkäpä Man-saaren miehistä suurimmaksi, jaloimmaksi, mahtavimmaksi!
Herra yksin tietää! Mutta — kävi miten kävi — poika oli pelastettava
niistä vaaroista, jotka olivat tuhonneet isän onnen. Rakkaus? Se olkoon
sallittu vain siinä tapauksessa, että siihen liittyy kunnioitusta —
ei koskaan ulkopuolella omien piirien. Siihen oli saari liian pieni.
Kadotettujen vaivoja kärsi se, joka rakasti ja halveksi samalla haavaa.
Näissä haaveissa eläen alkoi poloinen kiusaantua ja ärtyä kaikista
hyväilyistä ja puheista, joita äiti kohdisti poikaan. Vaimon
sivistymätön puhetapa kelpasi kyllä hänelle itselle, miehelle, ja hänen
ylen kiihkeät hyväilynsä, milloin hän sattui olemaan hellämielisellä
tuulella, olivat toisinaan hänelle mieleenkin, mutta niiden ei pitänyt
saada alentaa poikaa.
Vaimo ei voinut seurata hänen ajatustensa korkeata lentoa, mutta hän
ei ollut hidas tulkitsemaan sitä ilmaisutapaa, mihin se milloinkin
pukeutui. Opettihan mies poikaa halveksimaan häntä. Sitä hän ei
olisi hänestä uskonut — ei tottakaan. Mutta niinhän aina käy, kun
kunnollinen, halpasäätyinen tyttö joutuu naimisiin hienolle herralle.
Häntä kohdellaan kuin mitäkin lunttua, vaikkei herra itse tee muuta
kuin istuu kädet ristissä ja antaa toisen raataa puolestaan. Hävytöntä!
Oikeinhan tässä täytyy itkeä!
Tällaisina kateuden purkaushetkinä oli hänen tapana härnätä miehen
köyhyyttä, ilkkua hänen joutilaisuuttansa ja soimata häntä siitä,
että poika ilmeisesti rakasti enemmän isäänsä. Heidän kahden kesken
ollessaan mies saattoi kärsivällisesti sen kestää, mutta Philipin
läsnäollessa sanat muuttuivat hänelle myrkkyjuomaksi, tuntui kuin olisi
häntä skorpioneilla ruoskittu.
»Mene tiehesi, poju, mene», hän toisinaan kuiskasi työntäen pojan pois
huoneesta.
»Ei», kirkui vaimo, »pysy paikallasi, että saat nähdä minkämoinen mies
isäsi on.»
Ja isä mutisi: »Ehkäpä hän myös näkee, minkälainen nainen hänen äitinsä
on.»
Mutta kun Mona oli puhunut suunsa puhtaaksi ja pojan oli ollut pakko
kuunnella loppuun hänen puhetulvansa, mies painoi otsansa pöydänkulmaan
voihkien ja kyyneliin puhjeten. Silloin vaimo äkkiä muuttui, heittäytyi
hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki. Hänen hellyydenpurkauksiaan
oli yhtä vaikeata välttää kuin hänen solvaisujaan. Tuomas rakasti
vaimoansa kaikesta huolimatta. Sehän juuri oli katkerinta hänen
onnettomuudessaan. Ellei hän olisi häntä rakastanut, olisi hän
tietenkin voinut irtautua taakastaan ja tulla uudelleen vapaaksi ja
itsenäiseksi mieheksi. Ja niinpä hän teki sovinnon ja suuteli taas
vaimoansa. Molemmat he sitten suutelivat poikaa, sulivat helliksi ja
lopulta he tulivat iloisiksikin.
Philip oli vain lapsi, mutta hän älysi vanhempainsa keskinäiset
suhteet ja omalla tavallaan hän käsitti kaiken. Isäänsä hän rakasti
enemmän, mutta ei hän äitiänsäkään kammonut. Tämä oli melkein aina
hellä hänelle, vaikka olikin mustasukkainen ja toisinaan hyvinkin
ärtyinen isän pojalle osoittamasta suuresta rakkaudesta. Mutta nuo
usein uudistuvat torat olivat ikäänkuin ruoskaniskuja, jotka jättivät
hänen ruumiiseensa arpia. Hänen pieni vuoteensa oli vanhempain
makuuhuoneessa, ja iltaisin hänen oli tapana piiloutua peitteeseensä
ikäänkuin ruumiillista tuskaa peläten.
Ihminen ei voi kauaa taistella itseänsä vastaan. Tämä sitkeä vihollinen
pääsee lopultakin voitolle. Philipin ollessa kuuden vuoden vanha hänen
isänsä makasi kuolinvuoteellaan. Näihin aikoihin oli vaimo alkanut
juoda, ja vähitellen oli hän luisumistaan luisunut alaspäin, niin
että hän nyt oli syvälle vajonnut nainen. Joitakin lieventäviä syitä
voisi hänenkin edukseen esittää. Hän oli pettynyt elämänsä suureen
unelmaan nähden, hän oli niittänyt ylenkatsetta, missä oli luullut
saavansa ihailua osakseen. Hän oli turhamainen eikä voinut kantaa
vastoinkäymisiä, eikä hänessä itsessään ollut mitään syvää rakkauden
lähdettä, mistä ammentaa, kun ylpeyden suoni oli juossut kuiviin.
Jos hänen miehensä olisi ollut hiukan osaaottavampi häntä kohtaan,
niin asiat olisivat ehkä luonnistuneet hiukan paremmin. Mutta Tuomas
oli vain rakastanut häntä ja hävennyt hänen tähtensä. Ja nyt — hänen
maatessaan siinä kuolinvuoteellaan — hänen rakkautensa alkoi huveta ja
häpeä muuttua kammoksi.
Öisin hän nukkui huonosti ja usein hänen ummistaessaan silmänsä sorisi
hänen korvissaan lakkaamatta ilkkuvia ja soimaavia ääniä.
»Poikasi!» huusivat ne. »Mitähän hänestä on tuleva? Unelmasi! Uljaat
toiveesi! Tuomari! Ballawhaine! Taivas tietää mitä kaikkea! Sinä lähdet
poikasi luota; kuka hänet kasvattaa? Äitikö? Mahdotonta!»
Vihdoin viimein valju toivonsäde tunkeutui yön unettoman kamppailijan
luo, ja hänen mielensä keventyi.
»Minä juttelen pojalle», mietti hän. »Minä kerron hänelle oman tarinani
salaamatta mitään. Niin, minäpä kerron hänelle omasta isästänikin,
— maatkoon Herran rauhassa tuo ankara, vanha mies — ankara, mutta
oikeamielinen.»
Pian tulikin sopiva tilaisuus. Oli myöhäinen ilta, hyvin myöhäinen.
Vaimo nukkui kohmelossaan jossain alakerrassa ja poikanen, ikänsä
viattomuudessa ja tiedottomuudessa käsittämättä lähestyvän, juhlallisen
hetken enteitä, hääräili toimeliaana huoneessa hyvin tietäen, että
hänen olisi jo oltava vuoteessa.
»Minä valvon, jotta voisin hoitaa sinua, isä», sanoi poika.
Isä huokasi vastaukseksi.
»Älä huolehdi, isä. Kyllä minä sinusta huolen pidän.» Isän huokaus
muuttui voihkinaksi.
»Jos haluat jotain, niin huuda minua; ymmärräthän, isä?»
Ja poika puikahti näkyvistä kuin valonsäde. Hetken kuluttua hän
ilmestyi jälleen äkkiä kuin aamunsarastus. Vapisevassa pikku kädessään
hän piteli lääkkeeksi määrättyä kamomilli- ja unikonsiemenlientä
sisältävää kannua.
»Unikonsiemeniä, isä! Unikonsiemenet ovat hyviä, usko pois, isä.»
»Mikset ole nukkumassa lapsi?» sanoi isä. »Tottahan olet väsyksissä.»
»En ole väsyksissä, isä. Äsken olin hiukan uninen, mutta kun haistelin
unikonsiemeniä, niin uni sai kyytinsä. Ne ovat niin terveellisiä.»
Pieni valkopää oli jälleen katoamaisillaan, mutta isä kutsui hänet
luokseen.
»Tule tänne, poikaseni.»
Lapsi astui vuoteen luo, ja isä pujotti hyväillen sormensa hänen
pitkiin kultasuortuviinsa.
»Luuletko, Philip, että kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen
vuoden kuluttua, kun olet jo aika mies, — oikein iso mies, luuletko,
että silloin muistat, mitä nyt sanon sinulle?»
»Kyllä, kyllä, isä, jos se on jotain tärkeätä, ja tottahan sinä
muistutat minua, jos unohtaisin, eikös niin, isä?»
Isä pudisti päätänsä. »Silloin en enää ole täällä, pilttiseni. Minä
lähden pois — —.»
»Lähdetkö pois, isä? Saanko tulla kanssasi?»
»Kunpa voisitkin tulla, poikaseni. Niin kyllä, melkeinpä sitä
toivoisin.»
»Sittenhän varmaankin otat minut mukaasi! Voi kuinka hauskaa, isä.» Ja
poika alkoi loikkia ja tanssia, ryömiä nelinkontin ja hyppiä harakkaa
pitkin laattiaa.
Isä vajosi huohottaen takaisin tyynylleen. Turhaa! Turhaa! Mitä tässä
auttoi puhuminen? Lasta odotti elämä, häntä kuolema. Heillä ei ollut
mitään yhteistä pohjaa, he puhuivat eri kieltä. Ja sitä paitsi, miten
saattaisi hän sallia lapsen viattoman sielun nähdä hänen oman murtuneen
sydämensä saastutettuun ja raadeltuun kammioon.
»Et ymmärrä minua, Philip. Tarkoitan, että minä poistun elämästä —
kuolen. Niin, rakkaani, ja ellen jättäisi sinua tänne, niin kuolisin
mielelläni. Minä olen hukannut elämäni, Philip. Kun tulevaisuudessa
kuulet isästäsi puhuttavan, niin sinua hävettää. Ehkäpä olet silloin
jo unohtanut senkin, että hän oli hyvä isä sinulle — minkälainen
muuten lienee, ollutkin — sillä hän rakasti sinua hellästi. Minun
on taivuttava Jumalan tahtoon; kunhan vain voisin toivoa, että sinä
mieheksi tultuasi uudistat manalle menneen isäsi hyvän nimen. Philip,
mikä on — älä itke, rakas lapsi. Kas niin, kas niin, suutele isää. Ei
puhuta enää siitä asiasta. Ehk'ei niin käykään, vaikka isä sellaista
sanoi. Ehkäpä ei. Riisuhan nyt yltäsi ja pujahda vuoteeseesi, ennenkuin
äiti tulee. Kas siinä on yöpaitasi, vuoteen jalkapäässä. Vai on se
nappeja vailla? Vähät siitä — vuoteeseen vain. Kas niin, nyt olet
kiltti poika.»
Mahdotonta, mahdotonta! Ja ehkäpä tarpeetontakin. Kuka tietää. Poikanen
saattaisi halki elämänsä muistaa, mitä hän tällä hetkellä oli nähnyt
ja kuullut, vaikka olikin niin pieni. Jonakin päivänä se oli hänelle
selviävä. Näin lohdutteli isä itseään. Nuo nöyryyttävät torat, jotka
usein polttoraudan tavalla olivat raadelleet hänen sydäntänsä — noiden
vastenmielisten kohtausten muistot soivat hänelle nyt jonkinlaista
katkeraa lievitystä.
Sillä välin oli lapsi kömpinyt vuoteeseensa, josta vähän aikaa kuului
tukahutettua nyyhkyttelemistä. Puolitiessä unien sumumaahan, hän
kavahti äkkiä istualleen huutaen: »Hyvää yötä, isä», ja isä vastasi:
»Hyvää yötä.»
Kolmen tienoissa seuraavana aamuna talossa oli kova touhu. Palvelija
juoksi portaita ylös ja alas ja emäntä mitteli hätääntyneenä käsiään
väännellen sairashuoneen laattiaa, ja hoki hokemistaan, ikäänkuin asia
nyt vasta olisi hänelle valjennut: »Hyvänen aika, hän kuolee! Miksei
sitä ole ennen minulle sanottu.»
Kuolevan silmät etsivät lapsen pientä vuodetta. »Philip», virkkoi
hän. Poika nostettiin yöpuvussaan vuoteeltaan ja kannettiin isän
viereen. Tämä ojensi hapuilevat käsivartensa lasta kohti ja sulki
vielä unen pöpperössä haukottelevan pienokaisen syliinsä. Nyt tointui
äitikin hämmästyksensä huumauksesta ja rajuihin nyyhkytyksiin puhjeten
heittäytyi miehensä rinnoille ja suuteli häntä suutelemistaan.
Tällä kertaa ei hyväilyihin tullut vastausta. Kuoleva oli onneton,
sillä hän ajatteli vaimoansa ja lastansa. Toisinaan hän yritti
puhutella Philipiä, mutta sanat hukkuivat lempeään tolkuttomaan
mutinaan, toisinaan hän tuijotti jäykin, ilmeettömin katsein vaimoonsa
ja painoi sitten poikaa lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten
menettävänsä hänet. Pimeä hetki tuli, ja hän piteli yhä poikaa
sylissään. Lopulta lapsi oli vapautettava kuolemankamppauksessa olevan
isänsä puristuksesta.
Yön synkeys oli jo hälvennyt ja uusi päivä alkoi valjeta.
Katonräystäiltä kuului varpusten viserrystä ja nousuvesi, joka nyt oli
matalimmillaan, vyöryi lahden hietikolle pauhaten. Jäljestäpäin Philip
muisti äitinsä itkeneen niin hillittömästi, että häntä oli peloittanut;
kun poika oli saanut vaatteet yllensä, hän vei hänet kerallaan
alakertaan, missä he söivät aamiaista auringon pilkistäessä sisään
akuttimien takaa.
Äidin ei sallittu pimittää poikansa elämää. Hän vaipui yhä syvemmälle
juoppouden paheeseen; viikkokausiin hän ei liikkunut ulkona, istui
vain aamusta iltaan takan ääressä lasia kallistellen. Tämä hillitön
juominen vaikutti aivoihinkin, ja alinomaa hän kuvitteli näkevänsä
aaveita. Päästäkseen eroon niistä, jotka harhailivat hänen miehensä
kuolinhuoneessa, hän nukkui öisin arkihuoneen sohvalla, ja eräänä
aamuna hänet löydettiin kuolleena suullaan lattialla maaten vuoteensa
vieressä.
Silloin Philipin isän serkku, jota poika oli tottunut sanomaan
Nan-tädiksi, muutti Ballure Houseen kasvattamaan häntä. Pojan isä
oli ollut hänen rakkain serkkunsa ja Tuomas oli kuolemaansa saakka
pysynyt hänen sankarinaan huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut.
Syvä, salainen hellyys, niin arka, että hän tuskin itsekään oli täysin
tietoinen siitä, oli Tuomaan ja Monan kurjan yhteiselämän aikanakin
lakkaamatta kytenyt hänen sydämessään. Vanhan tuomarin kuoltua hänen
toinen serkkunsa Peter oli mennyt naimisiin ja jättänyt hänet oman
onnensa nojaan. Mutta hän oli aina ollut kuin eräät salomaan yrtit,
joiden sanotaan muserrettuina ja tallattuina suloisimmin tuoksuvan.
Philipin isä oli ollut hänen sankarinsa, hänen kadonnut ystävänsä,
hänen lempensä, ja Philip oli isänsä poika.