Vanha tuomari Christian, Ballawhainen omistaja, oli kova mies — ainakin
ulkonaisesti. Rauta-Christianiksi häntä yleisesti nimitettiinkin
ja ihmisten oli tapana sanoa: »Varokaa joutumasta sen rautakouran
kynsiin.» Mutta voiman ohessa hänen luonteessaan oli myös ylevyyden
leima. Pohjaltaan hän ei ollut kylmä, vaikka häntä halutti jääkuoreen
sulkeutua. Tulta hänessä oli kylläkin, vaikka kätkössä, ja sillä
hän yksinäisyydessä lämmitti vanhaa sydäntänsä, verhoten itsensä
jäätävällä ilmakehällä suojaksi ympäristöänsä vastaan. Hän oli
kuoreensa sulkeutuva sielu. Vain sisään murtautumalla voitiin päästä
hänen tunteittensa pimeään kammioon, mutta ken sen oli tehnyt, oli
paljastanut hänen alastomuutensa, ja hänen kanssaan katkaisi hän
ikipäiviksi kaikki välit. Näin oli käynyt hänen poikansa, Philipin isän.
Hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi oli luonteeltaan tulinen ja raju,
noita huimapäitä, jotka syöksyvät päistikkaa perikatoon, elleivät heitä
pidätä kireät ohjakset. Tuomari oli nimittänyt tämän pojan Tuomas
Wilsoniksi sen hurskaan pyhimyksen muistoksi, joka muinoin oli ollut
saaren piispana. Tuomarin virka Man-saarella ei koskaan ole ollut
perinnöllinen eikä koskaan voi siksi tullakaan, mutta Ballawhainen
Christianit olivat yhtä kaikki olleet tuomareina kuuden sukupolven
aikana, ja vanha Rauta-Christian otaksui Tuomas Wilsonin tulevan hänen
seuraajakseen. Asia oli kuitenkin epävarma, sillä virkamiesnimityksessä
otettiin huomioon enemmän ansiot kuin sukuperä, ja siksi vanhus
määräsi poikansa ensin opiskelemaan lakitiedettä Englannissa ja sitten
käytännölliseen virantoimitukseen Man-saarella. Nuori lakimies ei ollut
täysin toteuttanut isänsä toiveita. Englannissa oleskellessaan hän
oli omaksunut uudenaikaisia, vanhalle tuomarille perin vastenmielisiä
mielipiteitä. Hän oli saanut uuden käsityksen omaisuuden jaosta, uudet
ajatukset naisesta ja avioliitosta, uudet teoriat uskonnosta, sanalla
sanoen hän ei ollut välttänyt niitä kareja, jotka tuntemattomilla
vesillä sattuvat nuoren purjehtijan tielle eikä tuomari vanhus
ollut se laivanrakentaja, joka pystyi tekemään aluksen notkeaksi
vahingoittamatta sitä. Englantilaisia lehtiä lukiessaan tuomari oli
jonkun verran tutustunut näihin katsantotapoihin. Ne vaikuttivat
melkein kammottavasti hänen kotoisessa yksinäisyydessä toimineeseen
mielikuvitukseensa, jotenkin samaan tapaan kuin pahe vaikuttaa
puhdassydämiseen, nuhteettomasti vaeltavaan ihmiseen. Ja ennen kaikkea
olivat nämä mielipiteet tuntuneet hänestä niin kaukaisilta, vuorten ja
merten takaisilta, etäällä häämöttäviltä, kuten Sodoma ja Gomorra, ja
tuomiotaan odottavilta kuten nekin. Ja nyt ne äkkiä olivat saavuttaneet
hänet, tunkeutuneet hänen oman kurkihirtensä alle.
»Luulenpa», virkkoi hän, merkitsevästi poikaansa silmäillen, »että
oppipoika on nykyjään mielestäsi yhtä viisas kuin hänen mestarinsa.»
»Ei», kuului vakava vastaus, »kyllä hän tavallisesti on paljon
viisaampi.»
Rauta-Christian muutti testamenttinsa. Vanhemmalle pojalleen antoi
hän vain elinkautisen eläkkeen Ballawhainen tilan tuloista. »Se poika
saattaa tehdä vaikka mitä», tuumi hän ja varustautui seurauksia
vastaan. Hän toimi sisäisen pakon painostamana, hän oli häpeissään,
mutta ei voinut olla sitä tekemättä — sisukas vanhus rupesi kantamaan
kaunaa poikaansa kohtaan.
Tuomarin molemmat pojat muistuttivat pikarin ulkopintaa ja sisustaa,
ja pikari oli tuomari itse. Pojista oli vanhempi, Tuomas Wilson,
perinyt isänsä sisäisen tulen ja lempeyden, nuorempi, Peter, taas oli
osakseen saanut vanhuksen pinnalla näkyvän jään ja raudan. Peter oli
pienikasvuinen, melkein vaivainen, hartiat miltei sipasivat toisiaan
sisäänpainuneen rinnan kohdalla, ja sääret notkuivat ryhdittöminä
hänen liikkuessaan. Karu oli luonto ollut häntä kohtaan, mutta paljon
suopeammin ei hänen isänsäkään häntä kohdellut. Mihinkään ammattiin
ei häntä oltu kasvatettu, ja hänen perintöosuutensa oli oleva vain
veljen maksettavaksi määrätty vuotuinen raha-erä Ballawhainen tuloista.
Hänen puheensa oli katkeraa, hänen äänensä kylmä, harvoin hän nauroi,
eikä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän. Luonto oli monessa suhteessa
pidellyt häntä kovakouraisesti.
Paitsi näitä poikia kuului tuomari Christianin perheeseen, hänen
mielestään tosin vain kuin sattumalta, vielä nuori tyttökin, tuomarin
ainoan, varhaisessa miehuudeniässä kuolleen veljen tytär. Arragonian
Charlotan muistoksi oli hänelle annettu nimeksi Ann Charlotte de la
Trémouille, sillä Christianin suvussakin oli hitunen tuota kaikille
ihmisille ominaista sankari-ihailua. Tällä serkulla oli kauniit
silmät, herkkäpiirteinen suu ja hyvin ujosteleva luonne. Vieno lempeä
ilmapiiri ympäröi häntä alati ja hänen olennossaan väikkyi jonkinlainen
värähtelevä iloisuus laaksonpohjassa leikittelevien auringonsäteitten
lailla. Kahdentoista vuotiaana hän oli kadottanut äitinsä, ja hän oli
kasvanut setänsä talossa miesten ja poikain parissa.
Eräänä päivänä Peter pyysi saada puhutella tuomaria kahden kesken.
Häpeissään, mutta yhtäkaikki kerskaillen omasta tarkkanäköisyydestään
hän kertoi jutun veljestään ja eräästä tytöstä. Hänen nimensä oli
Mona Crellin. Hän asui Ballure Housessa, kukkulalla puoli englannin
penikulmaa Ramseysta etelään päin, ja hänen isänsä oli entinen
merikapteeni Billy Ballure nimeltään, kaupungin juomaveikkojen paras
kestitoveri.
Seurasi kova melu ja hälinä ja Rauta-Christian kutsutti poikansa
luokseen.
»Mitä minä kuulen?» huusi hän iskien silmänsä Tuomakseen. »Vai nainen?
Siihenkö siis suuri oppisi on sinut saanut, häh? Ole varoillasi, poika,
ole varoillasi! En salli, että poikani käyttäytyy häpeällisesti. Ulos
talosta hänet ajan sinä päivänä, jona sellaista tapahtuu.»
Tuomas ponnisteli lujasti pysyäkseen rauhallisena.
»Mitä tarkoitat?», sanoi hän. »Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti, jos
suvaitset sanoa?»
»Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti?» matki tuomari pilkallisesti
piipittäen. Sitten hän karjasi: »Niin, se joka kunniattomasti
menettelee tyttö-raukkaa kohtaan — se käyttäytyy häpeällisesti. Joko
nyt puhuin kyllin selvästi?»
»Liiankin selvästi», vastasi nuori mies. »Mutta kuka niin on tehnyt? En
ainakaan minä.»
»Sitten ovat asiat, vieläkin hullummin. Sanoinko hullummin? Niin juuri,
hullummin, paljon hullummin! Kuuletko mitä sanon? Hullummin! Sinä
juoksentelet ja hääräilet Balluressa ja uskottelet tytölle hassutuksia.
Mutta siihen minä en suostu. Sitä vartenko sinut lähetin Englantiin?
Hävetä sinun pitäisi! Pysy alallasi, poika, pysy alallasi! Köyhä tyttö
on köyhä tyttö, ja tuomari on tuomari.»
»Niin kyllä», virkkoi Tuomas äkkiä tulistuen, »ja mies on mies. Mitä
häpeään tulee, niin en huoli hävetä sellaista, mikä ei ole hävettävää.
Ja rehelliset aikomukseni todistaa parhaiten se seikka, että aion naida
tytön.»
»Mitä? Mitä sinä aiot? Kuulinko — —». Vanha tuomari käänsi oikean
korvansa poikaansa kohti ja nuori mies toisti uhkauksensa.
Isä saattoi olla huoleti! Ei hänen aikomuksensa ollut ketään
tyttö-raukkaa pettää. Häntä eivät joutavat ennakkoluulot estäneet.
Vanha Rauta-Christian mykistyi hämmästyksestä. Hän huohotti, hän
tuijotti, hän änkytti ja kaiken lopuksi syyti katkeria syytöksiä
pojallensa.
»Mitä? Vai vaimosi? Sinunko vaimosi? Se homsu! Se heilakka! Se — ja
lisäksi tuon juopporallin, tuon vanhan kipparin, tuon raakasuisen
kerskurin tytär — tuo — — Ja sinä aiot siis omin käsin sitoa
hirttonuoran kaulaasi! Niin juuri, hirttonuoran kaulaasi. Ja minun
pitäisi seisoa vieressä sitä katselemassa! Ei, ei! Ei, minä sanon, ei!»
Nuori mies koetti vielä pitää puoliansa, mutta hänen sanansa hukkuivat
isän räyhääviin huutoihin.
»Vai aiot sinä sittenkin. Niinkö? No niin, silloin ei sinulla ole muuta
kattoa pääsi päällä kuin hattusi. Pistä se päähäsi — pistä se päähäsi!»
»Sitä ei minulle tarvitse kahdesti sanoa, isä.»
»Matkaasi siis — pötki naikkosesi — letukkasi luo! Jumala estäköön
minua nostamasta kättäni poikaani vastaan!»
Vanhus kohotti nyrkkiänsä, mutta hänen poikansa oli jo hyökännyt ulos
huoneesta. Tuomari ei ollut ainoa, joka pelkäsi nostavansa kättänsä
omaa lihaansa ja vertansa vastaan.
»Seis! Tule takaisin, senkin houkkio. Etkö kuule? En ole vielä puhunut
loppuun. Pysähdy, senkin tuittupää, pysähdy! Etkö malta kuulla loppuun,
mitä minulla on sanottavaa? Tule takaisin! Tuomas Wilson, tule
takaisin, poika! Tuomasi Tuomas! Tom! Missä hän on? Mihin poika joutui?»
Vanha Rauta-Christian oli avopäin kiirehtinyt tietä pitkin poikaansa
huudellen, kunnes hän oli aivan käheä, mutta nuori mies oli kadonnut.
Silloin hän verkalleen palasi takaisin harmaat hapset tuulessa liehuen.
Ulkonaisesti hän oli pelkkää rautaa, sisäisesti vain isä.
Sinä päivänä muutti tuomari toisen kerran testamenttinsa ja teki
vanhemman poikansa perinnöttömäksi.