NYYRI

Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen,

mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.

— Miten vanha olet?

— Kahdentoista.

Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta.

— Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?

— Toisella.

Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.

— Oletko sinä hyvä poika?

Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat

paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin

toisen ja kolmannen, musteni kaikki.

— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.

Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen

lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi

tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani

ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä

laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit

näyttivät.

Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella.

Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät

silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän

ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita

ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.

Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että

otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni

liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi

hermostuttaa.

— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.

— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.

— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.

— Ehkä en ole. Kukapa sen ties?

Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä

äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni

kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen

elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn

ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä

huomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin

mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä

oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja

vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.

— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?

— Pohjanmaalta ovat.

Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin

olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.

— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.

Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.

Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?

— Onko pakosta lupaaminen?

Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui

silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata.

Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään

hyväksi tehty.

— Sitte voin luvata.

Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä

vierittää kiviä kuorman lisäksi.

— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.

— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat

melkein Kalle Kärpän veroisia.

— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia,

lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?

Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta

enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun

kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että

ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes

johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.

— Ei sillä ole mitään väliä.

Vastine luonnollisesti tympäisi minua... alkoi tuntua toivottomalta.

Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen

kelpaavaa pilkkuakaan.

Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen,

jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin

että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan,

jotta päästään edes heikkoon alkuun.

Ja niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään

ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin

vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun.

Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys

kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein

kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt

pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja

punnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen

merkkiä, seisoi papereissa.

Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti,

mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli

että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän

vain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu

se, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili.

Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varoitin

tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi

eikä tapahtunut mitään mainittavaa.

Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui

kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja

ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi

Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen

rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin

kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin

työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet

selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta

ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me

molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja

eteisessä.

— No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt

ainakin.

— Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa

oli.

Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän

poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.

Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja

sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika

kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi

se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut

velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli

melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen

käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan,

lakkiaan...?

No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä

näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä

sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin

niinkin vähällä.

Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin

mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja

poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus

keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut,

kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.

— Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi

viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se

pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu

rahoja.

— Ei se Nyyri karkaa... ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan.

Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan

hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä

pikku mestari hänen hoidettavansa oli.

— Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan.

Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin

jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa

ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota

Antin ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja

Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta

mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän

silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen

tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.

Mielikuvituksien! siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo

arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla

pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui

viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen

housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat

tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla.

Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa

käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan.

Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä,

joita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei

hänellä tiettävästi ollut.

Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli

mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan.

Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen

oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän

puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja

rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen.

Nyytin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni

oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli

kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä

kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.

Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt

paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni.

— Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.

— Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa

väliin.

— Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?

— Puoliviidettä ne tapaavat maksaa.

— Mistä sinulla niin paljo markkoja?

Poika naurahteli.

— Onpahan vain.

— Oletko ehkä työlläsi ansainnut?

Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.

— Löydettyjäkö ne ovat? koetin niinä aidata hänet.

— Ei ne ole löydettyjäkään.

— No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.

— Onko pakosta sanominen?... ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen

vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa

semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne

avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?

— Täti antoi sen.

— Milloin?

— Tänne lähtiessä... toi sen asemalle.

— Puhutko totta?

— Puhun minä totta.

Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta

omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla

kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.

— Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin

ketuttelevasti.

En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja...?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän

katseen.

— Näes, minä epäilen sinua.

— Minkä suhteen?

— Sen viiden markan suhteen.

— Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.

— Mutta minä en sitä usko.

— Minulla on todistus, jos...

Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi

luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän

jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä.

— Tämän täti antoi minulle asemalla.

Kuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit:

Liina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit

alottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa,

osta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa

että täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet

tervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — —

Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin

hetimmiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän,

sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui,

omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon

olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En

harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu

saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin

velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle

erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa

pelkkää hyvää hänestä.

Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:

— Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.

Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta

miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat

silmäni auenneet.

— On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.

— Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastine.

— Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä,

mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin

kunnioitusta. Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein

pitänyt.

— On tuo huomattu.

— Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en

enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästä käsin ystäviä.

Ollaanhan?

— Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat

niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.

Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden

tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan

ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti

silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa

tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen

hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi

kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin

selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri

ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut

ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut

pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku

voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty,

ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy,

ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin

itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä

ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä

hylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini.

On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja

tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin,

en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on

ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on

osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne

juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona

kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää,

mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän

mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne

lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin

entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun

kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:

— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän punehtuu,

nauru katoaa hänen huuliltaan.

— Siihen oli kai erityisemmät syyt.

— Oli.

— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?

— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti

pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut

arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut

mitättömät paperit.

— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

— Isä rupesi pitämään äidin puolta...

Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut

ensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta

hän tokasi odottamattani:

— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten.

Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti

alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä,

ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet

ruokapuotiin ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria.

Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja

ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja

siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan

kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte

hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja

kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai

siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja

sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi

lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan

porsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin

enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän

varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti

tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen

aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä

ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin

varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa

kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi

kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli

vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä,

mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun

sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita

vuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä

täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata

ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi

ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä saatu selkäsauna oli

aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän

miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen

kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi

pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän

kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä... vaikka vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki

kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita

katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna

sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja

korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun

muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin,

jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota

rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä

ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin

hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla,

satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen

pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan

parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan

pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet

piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle

saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen

pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten

leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko

karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.

Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti

minussa luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin

tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen

ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja

korviini kuuluu:

— Opettaja, hyvää päivää.

Se oli Nyyri.

— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

— Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli

siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja

pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt

vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.