Kuten usein ennenkin, seurasi nimi miestä, maine matkalaista.
Katuyhteiskunnan jäsenillä oli erinomaisen laajat tuttavuudet,
ansiokkaammat tunsivat kaikki toinen toisensa, olipa alamittaisillakin,
jotka eivät vielä olleet ehtineet kehittyä huomattaviksi, kaukaisia
tuttavuuksia. Niinpä saattoi sattua että kun pojat, joiden kodit
olivat Merikadun, Hermannin kaupungin ja Lapinlahden tienoilla,
yhättivät toisensa laitoksessa, olivat he yhtä läheisiä tuttavia kuin
pihanaapurit.
Tuttavuuksien tautta entiset erikoisnimetkin ilmenivät, ja niiden
käyttämistä ei voitu estää millään mahdilla. Joskus nimet olivat
hauskoja ja samalla sattuvia, joskus ne olivat käsittämättömiä. Tämän
muistelman pojan erikoisnimi oli semmoinen, joka ei katuyhteiskunnan
ulkopuolella olevaan voinut sattua ja jonka mehua eivät osanneet
maistaa muut kuin asianomaiset itse.
Kun poika teki ensi tapaamalla minuun miellyttävän ja edullisen
vaikutuksen, oletin ettei hänellä ainakaan ole niin paljo elettyä
takanaan, että hänellä olisi erikoisnimi, mutta olettamisen! oli
erehdys. Olin kävelyllä, kun poika asteli ensimmäistä matkaansa
kouluun. Kun hän kerkesi tanhualle, kuului korviini:
— Lilli, katsohan Lilliä.
Astelin edelleen, ja jopas kuului kerta toinen ja kuului syvemmällä ja
miehekkäämmällä äänellä:
— Lilli, päivää, päivää.
Ja kerittyäni eteiseen, kuului kolmas, iloinen ääni, joka ei ainakaan
ollut kahden ensimainitun:
— Lilli, hei, hei.
En käsittänyt mistä moinen nimi johtui ja mikä ominaisuus sen
keksimistä oli edistänyt. Nimen omistaja ei ollut tyttömäinen eikä
ujo, päinvastoin hän oli sangen monimutkainen poika ja lisäksi
semmoinen, joka ei mieltään pahoittanut, mutta ei myöskään tapojaan
parantanut. Toisinaan oli hän kiltti viikon ja kaksikin, mutta
heittäytyi sitte kuin vaihdoksen vuoksi jälleen ilkeäksi, sekausi
tappeluihin, valehteli, hukkasi lakkinsa, ryvetti kirjansa lätäköissä
ja pellonojissa eikä huolehtinut läksyistä nimeksikään.
Ei milloinkaan ollut laitoksessa poikaa, joka niin herkästi ja
vastahangatta mukautuu rangaistukseen kuin Lilli, olipa kysymyksessä
jälki-istunto tai vitsan toiminta. Monesti hän vältti rangaistuksen
mukautumisellaan. Oli joskus suorastaan mahdoton rangaista vakavasti
poikaa, joka ensi viittauksella oli nopsa paljastamaan ihonsa. Ja jos
häntä rankaisikin, ei hän siitä pahaa mieltä kantanut. Sivakasti pyyhki
hän kyyneleet silmistään, jotka eivät kunnolleen kerinneet kuivuakaan,
kun ne jo loistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin.
Oli mahdoton saada häntä ottamaan mitään asiaa vakavalta kannalta,
hän unhotti yhtä hereästi hyvän kohtelun kuin rangaistuksenkin, ja
teki taasen ilkeyksiään, kun se häntä huvitti. Hänen taipumuksensa
valhettelemiseen koski minuun eniten ja pani pääni pyörälle. Pian opin
minä huomaamaan, milloin valhe kurkisteli hänen iloisissa silmissään.
Hänen äänensä muuttui silloin nauravaksi ja hihitteleväksi, hän
kallisteli päätään oikeaan ja vasempaan ja silmissä aivan kurkisti
iloisa ajatus, joka tuotti hänelle nautintoa, ajatus: kai sinä uskot,
mitä minä latelen. Uskothan vainenkin.
Hän oli sijoitettu torppaan, jossa oli poika ja tyttö, molemmat
nuoremmat kuin Lilli ja voimiltaan heikommat. Alkuajat, kolme neljä
kuukautta, menivät mainioitta, vaikka äidin sijainen ei ollut aivan
juoheampaa lajia, mutta sitte eräänä aamuna toi Lilli tiedon, ettei
hänestä enää, kuun loputtua, huolitakaan torppaan.
Tämä oli jo pikku isku minullekin. Tiesin kokemuksesta mikä vaikea
vyyhti siitä voi keriintyä, kun joku poika joutuu leimatuksi
erikoisemman häijyksi. Pelko ja ennakkoluulot vahaavat ihmiset, ja
kärpäsestä kasvaa semmoinen härkä, käyttääkseni puhetapaa, joka
erittäin soveltuu tähän tapaukseen, ettei se mahdu enää mistään ovesta
sisään.
— Mistä syystä ne eivät huoli enää sinusta?
Huomasin että hän mietti jotakin valhetta, mutta hän ei keksinyt
sopivaa, joka olisi tuntunut uskottavalta. Totuuden oli pakosta
tuleminen esiin. Hänen ja torpan pojan Eskon välillä oli sattunut pikku
riitoja ja käsikähmiä, joka merkitsi toisin sanoen sitä, että Lilli oli
väärin käyttänyt voimiensa etevämmyyttä.
— Milloin oli viimeinen riita?
— Eilen illalla.
— Oliko se oikein käsikähmä?
— Kyllä... kyllä se oli.
— Kerro se.
Jossakin riihen ja navetan polulla olivat he iltasella ajaneet
vastakkain, jotakin vanhaa velkaa oli kahdenpuolen suorittamatta, hän
pilkkasi Eskoa rintaan jollakin, Esko pukkasi takaisin, ja sitte he
tarttuivat toisiinsa kiinni jostakin j.n.e.
— Onko sinua kotona rangaistu milloinkaan niistä tappeluista?
Lilli rupesi kallistelemaan päätään ja hänen äänensä muuttui
hihitteleväksi.
— Onhan toki... ainahan ne... kun Eskon kanssa vain mitä sattuu...
monta kertaa...
Minä hain vitsan.
— Nyt totuus esiin.
Pää keikkui yhäti... ja ääni oli hihittelevä.
Kun hän oli saanut vitsaa, lähetin hänet anteeksi pyytämään. Se keino
oli joskus auttanut, ja minä en sitä milloinkaan jättänyt koettamatta.
Toisella välitunnilla tuli hän takaisin, me pistäysimme minun
työhuoneeseni.
— No, miten kävi? Annettiinko anteeksi?
— Ei annettu.
— Eikö isäntäkään antanut?
— Kyllä se antoi, mutta emäntä ei.
Asiat olivat nyt muuttuneet harmaiksi meille molemmille. Paha kello
oli kuuluttanut pojan maineen, ja siitä seurasi että kelpo kotien ovet
eivät avautuneet, jos vaikka miten kauniisti koputimme niihin. Lopuksi
kävi Lillin samoin kuin Kalle Kärpänkin, hän joutui kotiin, jossa ohjat
myötänään pidettiin tiukalla. Tätä tiukkaa aikaa oli kestänyt pari
kolme kuukautta, ja jopa eräänä talvi-iltana kuului eteisessä pehmeä
käynti ja astui kuin astuikin huoneeseni Lillin entinen hoitajaäiti.
Minä en mitään aavistanutkaan. Pyysin vierasta istumaan, yritin puhella
häntä lähellä olevista asioista niin pirteästi kuin suinkin kykenin,
mutta hänpä muutti keskustelun äkkiä entiseen hoidokkaaseensa, virkkoen
tuntehikkaasti:
— Lilli ei kuulu viihtyvän nykyisessä paikassaan.
— Minkäpä sille voi? Sietää se saada vakavan muistutuksen.
Me olimme vaiti, vieraallani näytti olevan jotakin kielen kärjessä,
mutta hän ei ollut selvillä mistä päästä alottaa.
— Minun on ikävä sitä poikaa.
Käynnin tarkoitus valostui minulle...
— Olin liian kova... olen katunut... se pyysi niin kauniisti
anteeksi... ja Iskän ja Iitunkin on ikävä... että jos opettaja voi
sovittaa siten, että Lilli pääsee jälleen meille.
— Kyllä sen voi sovittaa.
Sitä voi sanoa purjetuuleksi, jota ani harvalla pojalla oli ollut.
Lilli pääsi entiseen kotiinsa, ja hänen vallattoman kirkkaat silmänsä,
jotka pari kolme kuukautta olivat olleet hieman pilvessä, loistivat
jälleen yhtä iloisesti. Mutta takaisinmuuton jälkeen paranivat Iskän ja
hänen välinsä, jotta mitään käsikähmiä ei enää sattunut saunapolulla
eikä muuallakaan.
Kun Lilli oli ollut vuoden laitoksessa, pyydettiin häntä käymään
vanhempiensa luona. Äiti kirjoitti pojalle sekä minulle. Minulle
kirjoitettu kirje sisälsi vain muutaman rivin, mutta Lillin kirje
oli laveampi, ja minä luin sitä suurella nautinnolla. Se oli vapaa
kaikesta imelyydestä ja vastenmielisyyttä herättävästä teeskentelystä,
joka oli niin tavallista poikien omaisien lähettämissä kirjeissä.
Kun kirjoittajat tiesivät että rivit voivat joutua myöskin vieraiden
silmien nähtäviksi, koettivat he antaa itsestään niin edullisia kuvia
kuin suinkin. Joku teeskentelihe kristillismieliseksi, joku isänmaan
ystäväksi j.n.e. Usein minä pojasta tehtyjen huomioiden ja juuri noiden
saatujen kirjeiden nojalla saatoin laatia melko onnistuneen kuvan
vanhemmista, vaikka luonnollisesti joskus sattui odottamattomuuksia
puoleen sekä toiseen.
Lillin äidistä sain miellyttävän kuvan. Henkilötietoja oli minulla
jo ennestään, että isä oli törmännyt lain kanssa vastakkain, mutta
äiti oli puhdasmaineinen. Lapsia oli kolme, kaksi tyttöä ja poika.
Ensimainitut olivat nuoremmat Lilliä, joka alemman kansakoulun
viimeiseltä vuosiosastolta joutui laitokseen jonkun vakavamman
tärähdyksen vuoksi, oltuaan jo sitä ennen riidoissa kodin ja koulun
s.o. koko maailman kanssa.
Luettuani kirjeen, tuumiskelin itsekseni, Lilli seisoi ovipielessä,
hypistellen kuvakortteja, joita siskot äidin kirjeen kera olivat
hänelle lähettäneet. Tunsin selvästi että tuumaileminen oli tyhjä
muotoseikka ja että minä kaikissa tapauksissa suostun äidin pyyntöön.
Niinpä sitten virkoin juhlallisesti:
— Tämä sinun Helsinkiin pääsysi on kovin vaikea kysymys. Kuten tiedät,
on asia siten ettet sinä viimevuotisella käytökselläsi ole ansainnut
tämmöistä suosiota.
Lillin silmissä loisti velikullan ilme, joka oli omiaan rankaisemaan
minua teeskentelyni vuoksi. Minusta tuntui kuin olisi hän lukenut
avoimesti kaikki ajatukseni.
— Sinä et ole käyttäytynyt, toistin minä, varoen etten vain putoa
ratsultani alas.
Lillin huulet mutisivat jotakin, mutta hänen oli niin hauska, että hän
nauraa kikatteli salaa, kun huomasi miten minä sätkin omatekoisessa
merrassani.
— Mutta jos minä nyt lempeydestä ja toivoen että sinä ensi vuonna
käytökselläsi palkitset minun lempeyteni, jos minä semmoisessa
tapauksessa suostun päästämään sinut. Lupaatko palkita?
Lilli tirkistää iloisilla silmillään minuun ja hymyilee, hänen koko
olentonsa hymyilee, ja sitte hän vastaa:
— Eihän minua haluta Helsinkiin.
Luulin kuulleeni väärin.
— Mitä? Eikö sinua haluta?
— Ei.
— Eikö sinun ole ikävä?
— On, mutta...
Aavistin että hänellä oli hampaan kolossa niin monta henkilöä vastaan,
ettei hän niiden kiusallakaan lähtenyt Helsingissä käymään.
Juttu alkoi harmistuttaa minua, varsinkin kun selvästi huomasin, että
Lilli oli minun tiliini pitänyt lystit.
— Miksi et heti sanonut minulle, ettei sinua haluta.
— Eihän minulta kysyttykään.
— Juonittelija, mene kotiisi heti.
Kesälomaan oli enää muutamia päiviä, ja minä jouduin matkaamaan
Helsinkiin. Menin luonnollisesti tapaamaan Lillin omaisia. Isä ei ollut
kotosalla, mutta äiti ja siskot ottivat minut iloisesti vastaan. Kun
ilmoitin ettei Lilli halua pääkaupunkiin, katsoivat he epäilevästi
minuun. Puhellessa epäluulot kuitenkin haihtuivat, valoisammat
mielikuvat ajoivat pakoon tummat ennakkoluulot, ja me istuimme kuin
ystävyksin huoneessa, jossa naisen järjestävän käden jäljet näkyivät
kaikkialla.
— Ei halua kotona käymään kotona, sepä vasta kumma, oikein kumma, hoki
äiti tuon tuostakin, tyttöjen salaa tarkastellessa mitä maata minä
oikein mahdoin olla.
Äidissä ja pojassa oli huomattavia yhtäläisyyksiä, kuten olin
kuvitellutkin, mutta olipa eroavaisuuksiakin. Kun pojalla oli kiltti
aika, ja kun hän oli kaikin puolin tasapainossa, muistuttivat hänen
kirkkaat silmänsä ja niiden hymy elävästi äitiä, helskyipä molempien
äänessäkin jotakin semmoista, joka tekee mielen hauskaksi, mutta toisin
tovin, kun pojan pää alkoi kallistua oikeaan ja vasempaan, ja kun hän
sydämystyi tappelemaan, sekausi häneen jotakin vierasta, mustaa ja
masentavaa. Olin itsekseni monesti tuuminut että pojan kohtalo riippuu
siitä, kumpi noista kahdesta voimasta lopulta pääsee voitolle.
Nyt, kun pääsin näkemään äitiä, varmentui minussa tunne, että kiltti ja
hyvä Lilli lopultakin pääsee valtaan, se, jonka ensi tapaamalla olin
nähnyt ja joka oli minuun heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen.
Hyvästeltyä seurasi äiti minua pihalle, hän tahtoi tyttöjen kuulematta
puhella Lillistä minun kanssani.
— Miten on laita? kysyi hän hieman vapisevin äänin, ja kun en minä heti
kerinnyt vastaamaan, toisti hän: miten on pojan laita?
— Tarkoitatteko hänen käytöstään? kysyin tyynnyttävästi.
— Tarkoitan minä sitäkin, minkämoinen se on ollut?
— No, se ei ole ollut hyvä eikä huono, vaan paremmin siinä
keskivaiheilla.
— Entä toiveet, miten on toiveiden laita?
Tuo kysymys oli lausuttu minulle monesti ennenkin, mutta ani harvoin
olin voinut siihen vastata kevyemmällä tunnolla kuin nyt.
— Voitte olla aivan liioitta huolitta.
— Oh, onko siten? pääsi hänen huuliltaan iloisesti, ja minä huomasin,
miten hänen silmiensä kirkkaus kasvoi.
— On varmaan. Enhän minä kaikkitietävä ole, mutta minä aivan tunnen
itsessäni, että kaikki menee lopulta hyvin.
— Oh, minä uskon teidän sanoihinne, mitä sydän toivoi, sen järkikin
uskoo. Kaikki selkkaukset alkoivat aivan odottamatta. Siihen saakka
kun poika pantiin alempaan kansakouluun, ei hänessä huomattu mitään
pahantapaisuutta, hän oli niinkuin muutkin lapset ja pojat, ehkä jonkun
verran lapsellisempi ja kehittymättömämpi, mutta sitte alkoi kaikki
mennä takaperoisesti. Missä ja kenessä oli alkusyy, en kykene sanomaan,
varma vain että sitä oli muuallakin kuin pojassa, joka päivä päivältä
villiintyi, niin että sitä ei enää kyetty hallitsemaan kotonakaan. Te
ette tiedä, ette aavistakaan mitä suruja minä olen kokenut pitkinä
öinä, kun poika oli kateissa viikkomäärin.
— Elkää huoliko enää liioin surra, olen tyystin seurannut pojan mielen
kehitystä, ja olen tehnyt iloisia havaintoja.
Hän aikoi lausua jotakin, mutta liikutus esti hänet, ja me kättelimme
hyvästeiksi toisiamme äänettöminä.
Toisena kouluvuotenaan Lilli karkasi. Oli maaliskuun kipenöitsevä
pakkasaamu eikä Lilliä kuulunut luokalle. Kun en osannut kuvitellakaan
karkaamista, otaksuin pahoinvoinnin tai muun sattumuksen estäneen häntä
saapumasta kouluun, mutta iltapuolla tultiin torpasta kuulustelemaan
minne poika, joka hieman varemmin sinä aamuna oli lähtenyt matkaan, oli
joutunut. Silloin minä typerryin, jopa hetkiseksi raukistuinkin omissa
silmissäni, kun olin lausunut tanakoita vakaumuksia, miten sitä jo muka
oltiin suorilla ja selvillä vesillä.
Seuraavana iltapäivänä, kun juuri hankin lähteä viemään postiin
ilmoitusta tapahtumasta, tultiin torpasta sanomaan, että karkuri
oli iloisena ja terveenä palannut matkaltaan. Se muutti tapauksen
leikilliseksi. Seuraavana aamuna, Lillin saavuttua kouluun, ryhdyin
heti kuulusteluun, koettaen tekeytyä mahdollisimman vakavaksi.
— Olet kulkenut karkumatkoilla, virkoin tiukanpuoleisella äänellä,
vaikka naurun hivellykset salaa soutivat huulillani.
— Olen, kuului yhtä vakava vastaus.
— Minne oli matkan määrä?
— Oli Helsinkiinkin.
— Ja muuannekin. Niinkö?
— Oli muuannekin.
— Minne muuanne?
Äänettömyys.
— Mutta rupesit pahoistelemaan ja palasit takaisin.
— Niin juuri tein, rupesin pahoistelemaan ja palasin.
— Mikä pahoistelemisen aiheutti?
Äänettömyys.
Tämmöisessä tapauksessa — niitä oli ennenkin sattunut — ei
rankaiseminen tullut kysymykseenkään, asia jäi silleen enkä minä
päässyt käsiksi karkaamisen syihin enkä palaamiseenkaan.
Mutta jonkun viikon kuluttua satuin näkemään pihapolun vieressä
rypistyneen kirjeen, johon huomioni takertui, ties mistä syystä.
Oikoiltuani paperin, luin lyijykynällä kyhätyt, oikokirjoituksellisessa
suhteessa aivan virheettömät rivit: Hei, hei, Lilli. Minä olen
suuttunut uuteen isääni ja minä lähden maailmaan. Tule kanssani, niin
meillä on oikein lystiä. Varron sinua kaksi viikkoa, ja jollet sillä
ajalla näytä nokkaasi, patikoin minä yksin. Köyhiä ja tyhjiä terveisiä
en viitsi lähettää. Voi hyvin ja tule terveenä tänne. Tuupeli.
Rivit luettuani muistin että Lilli oli saanut kirjeen muutamaa päivää
ennen karkaamistaan. Kun osoitekirjoitus muistutti hänen siskojensa
käsialaa, en tullut sitä avanneeksi, vaikka se kyllä joutui käsiin.
Seurasi toinen kuulustelu, ja se johti minut paluusalaisuudenkin
perille.
— Kuka on Tuupeli? kysyin äkkiä Lilliltä, vietyäni hänet työhuoneeseni
kaksinpuheluun.
Lilli nolostui, mutta minä luin hänen kirkkaissa silmissään kysymyksen:
mistä hiidestä sinä olet Tuupelin perille päässyt?
Ojensin hänelle löytämäni kirjeen.
— Kuka on Tuupeli?
— Se on eräs tuttu poika.
— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki mitä tiedät siitä tutusta pojasta.
Hän kertoi melko laveasti. Kertomatuulelle kerran jouduttuaan ei
hän enää malttanut lopettaakaan, ja minun oli helppo ohjata hänen
kertomahalunsa paluun syihin.
— Pyörsit kotia kohti Espoon tienoilta, kerrohan nyt siitäkin lähemmin.
Hän kertoi iltasella saapuneensa Espooseen, tiellä ajoi häntä
vastaan mies ja vaimo kolmine lapsinensa. Viimemainitut nauroivat ja
melusivat. Vastaantulijoiden näkeminen pyörähytti hänen muistiinsa
vierailumatkan, joka oli luvatut maariana tehdä emännän veljen luo.
Tämä oli torpparina lähipitäjässä, ja Lilli oli kesällä ollut emäntänsä
kera ajamassa sinne poikivaa lehmää. Heitä oli kestitelty torpassa
ylenmäärin, olipa muiden hyvien mukana syötetty heille uunissa
paistetulta perunoitakin. Viimemainitut olivat Lillin herkkuja,
parasta mitä hän tiesi. Nälkäisenä ja väsyneenä maantietä astuessaan
kohtasi hän viisihenkisen seurueen, ja se nostatti hänen muistiinsa
matkan Jussilaan, isännän, emännän, Iskän ja Iitun seurassa. Uunissa
paistetun perunan maku vesitti hänen kieltään, puhumattakaan matkan
muista hupaisuuksista, joita ei lie ollut varsin vähän, sillä tie kulki
kahden kirkon kylitse ja viiden järven poikitse. Oli luvattu että he
kolmin, Iskä, Iitu ja hän, pääsevät mukaan, jollei mitään pahempia
loiskauksia satu ensinmainitun kanssa. Ja mitään ei ollut sattunut,
joten mukaanpääsemis-toiveet olivat aivan varmat.
Noita kaikkia muisteli hän viluissaan ja nälissään. Nukuttuaan eräässä
pienessä tuvassa, nousi hän aikaisin aamulla jalkeille. Oli piukka
pakkanen. Helsinki veti häntä, ja sinne oli matka lyhyt, mutta uunissa
paistetut perunat vetivät myöskin, vaikka matka takaisin oli pitkä.
Lopulta kävi niin että Lilli juoksujalan lähti painamaan kotia kohti,
hän unhotti nälän ja pakkasen, Helsingin ja Tuupelin, ja hän muisteli
vain matkaa Jussilaan sekä kestejä siellä.
Tämä oli viimeinen ankarampi ottelu...
Mutta tulematta oli vielä lopullinen isku, ja niin kauan kuin se oli
tulematta, en minä oikein ymmärtänyt poikaa. Hän oli kuin ristiriidassa
itsensä kanssa. Toisin päivin kiltti, tarkkaavainen ja huolellinen,
ja sitte taas vaihteeksi tappelut, pään kallistelemiset ja huolimaton
käytös. Mutta niissäkin kaikissa oli jotakin voidetta, joka vaikutti
ettei niitä voinut milloinkaan ottaa täysin vakavalta kannalta. Hänen
häijyyksissäänkin kuvastui jotakin hänelle aivan omituista, ja se
omituinen oli useimmiten vallattoman iloisessa äänilajissa. Se oli
aivan kuin orkesterisoitossa joku heikko, mutta korvaa hivelevä soolo,
jonka ainoastaan musiikillisesti kehittynyt kuulee, mutta joka silti
on kaiken sielu. Tämmöisen soolon opin aina löytämään Lillin elkeissä,
joissa useinkin soi sekaisin monet kimeätkin torvet ja huilut.
Ja sitte hän yhtäkkiä muuttuu vakavaksi. Lilli vakavana, mietteliäänä,
Lilli aatoksiin vaipuneena ja aivan kuin etäisyyksiin silmäilevänä, se
oli totisesti jotakin uutta ja melkein kuin mahdotonta.
Mutta siten oli laita. Keksin vakavuuden hänessä, vaikka hän vielä
koki näyttäytyä entiseltä. Hänen silmänsä olivat entisen kirkkaat,
hän oli kiltti ja häijy, huolellinen ja hutilus, mutta sitteki oli
hän muuttunut. Musta ja masentava ei ollut enää luontaista, se oli
tekemällä tehtyä, mutta vakavuus oli toisellaista, oli kuin pojan
olentoon kuuluvaa.
Monia viikkoja olivat Lillin kirkkaat silmät katsoneet minuun
kysyvästi enkä minä voinut ymmärtää, mikä oli särkenyt niiden ainaisen
häilyväisyyden ja epäluotettavuuden ja tehnyt niissä kuvastuvan
vilkkauden niin peräti toisellaiseksi, mutta sitte hän eräänä päivänä
tahallaan viivyttelihe lähteä koulusta muiden poikien kera kotiin.
Välähti jo mieleeni, että jos on torpan väen kohtelu ja käytös
muuttunut, semmoista oli näet joskus sattunut. Olin monien vuosien
kuluessa tottunut poikien silmistä ja kasvojen ilmeistä lukemaan
minkämoinen koti kullakin oli, ja minun mieleeni tunkeusi äkkiä ajatus,
että ehkä on sattunut sopu särkymään.
— Onko sinulla mitään sanomista? kysyin kehoittavasti, kun Lilli
vastahakoisin ja vitkallisin askelin lähenteli ovea.
— On minulla pikkusen, kuului arka vastaus.
— Käyhän tänne, kehoitin minä, astuen edellä työhuoneeseni.
— Ei minulla mitään tärkeätä ole.
Hän hymyili hauskasti ja miellyttävästi.
— Miten sinä nykyään jakselet?
— Hyvinhän minä jakselen... mutta on yksi asia kysyttävä.
— Kysy, hyvä mies.
Tiesin kokemuksesta, että mieheksi mainitseminen vaikutti aina poikiin
tehokkaasti.
— Minä vain kysyisin, onko niitä pahantapaisia tyttöjäkin?
Hän loi minuun kirkkaan katseen, mutta minusta tuntui että kirkkaus
jotenkuten tummeni ja että siinä väikkyi jotakin surullista.
En tiennyt mitä vastata.
— Miksi sitä kysyt?
— Lehdissä luettiin, että tytöillekin perustetaan kasvatuslaitos.
Mitä piti minun vastata? Särkeäkö eräs taivas, joka vielä oli ehjänä,
taikka valehdella. Toinen tai toinen oli tehtävä. Oli kyllä tuttu
ilmiö minullekin se, että nainen ylhäällä alenee ja alhaalla ylenee,
mutta että nainen olisi pysynyt niin kirkkaan kehyksen ympäröimänä
pahantapaisen pääkaupunkilaispojan mielikuvissa, se oli toki
odottamatonta.
Lilli katsoi minuun yhä, minä tein nopean päätöksen.
— Kyllä niitä on pahantapaisia tyttöjäkin.
Taivas särkyi, minä luin sen hänen katseestaan.
— Näes, kun joutuu äidittömäksi tai isättömäksi ja oppii valehtelemaan
ja näpistelemään ja oppii huolimattomaksi läksyihin ja muihin nähden,
ja kun toiset houkuttelevat...
Huomasin että hän uskoi asian enemmän järjellään kuin sydämellään.
Pahantapainen pikku tyttö oli ollut vielä hänen maailmansa
ulkopuolella, mutta nyt se astui hänen tietopiiriinsä ja teki samalla
myllerryksen hänen ajatuksissaan.
— Enpä olisi uskonut, virkkoi hän, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat,
kuten ainakin, mutta kummasteleva ilme särki huomattavasti niiden
entisen häilyväisyyden.
Seuraavana päivänä jättäytyi hän luokkahuoneeseen ja ryhtyi
kirjoittamaan kirjettä kotiinsa. Se oli esikoiskirje laitoksesta.
Tähän saakka ei hän ollut huolinut kirjoittaa riviäkään kotiinsa,
pyydettiinpä häntä miten kauniisti tahansa. Hänen tietämättään olin
minä pari kolme kertaa vuodessa ilmoittanut äidille hänen voinnistaan
y.m.
Se oli tärkeä kirje, jonka Lilli nyt kirjoitti, ainakin kirjoittajasta
itsestään. Ensin siinä mainittiin terveiset ja hyvinvoinnin
toivotukset, sitte kirjoittaja ryhtyi puhuttelemaan siskojaan. Kymmenen
kertaa hän muistutti heitä tottelemaan äitiä ja opettajattaria,
muistutti lukemaan läksyt huolellisesti, ettei heidän vain käy huonosti
ja ettei vaan kuulu semmoista, että hänen siskonsa ovat joutuneet
pahantapaisien tyttöjen kasvatuslaitokseen.
Tämä kaikki tapahtui keväällä, kurkien palatessa Suomeen.
Syyslukukauden alkaessa minä siristelin silmiäni, tunteakseni Lillin.
Hän oli kasvanut ja ahavoittunut, hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet
olivat kirkkaat ja hauskat ja hänen koko olentonsa teki iloisen
vaikutuksen, kuten ennenkin, mutta kuitenkin minusta tuntui, että
hänessä jo nuorukainen tirkisti minuun. Toiveita ja unelmia kuvastui
jo hänen silmäyksissään ja hänen käytöksensä oli kypsempää kuin pikku
poikien. Kolmessa vuodessa oli hän eläytynyt ulos lapsuusmaailmastaan,
hän oli jo saapumaisillaan rajalle, jonka takana nuoruusajan kultaiset
maisemat kangastivat.
Kesäloman loppukannaksilla käväisi Lilli Helsingissä. Syyslukukauden
alettua tavatessa kysyin häneltä, miten kotona voitiin.
— Hyvin muuten, kuului vastaus, mutta isä sattui loukkaamaan kätensä.
Mutta hän oli tapaturmavakuutuksessa.
— Entä siskosi? kysyin aimo vakavasti.
— Ne käyvät jo ylempää kansakoulua.
— Sittehän on kaikki hyvin.
— Kaikki on hyvin.
Viimeisenä vuotena ei sattunut mitään, joka ansaitsisi kertomisen.
Jouluun ehtiessä oli Lillillä jo tulevaisuuden ura selvillä, ura,
jonka hän äidin kanssa oli kaksin keksinyt ja joka minustakin näytti
sopivalta.
Häneen nähden oli rauha maassa.
Mitään semmoisia elkeitä ei enää sattunut laitoksessa, joissa Lilli
olisi mainittu osallisena, ei ainakaan rikoksen luokkaan kuuluvia.
Hauskoja vehkeitä hänellä kyllä oli, mutta niitä minä salaa ihailin,
vaikka minun julkisesti täytyikin nuhdella häntä niiden vuoksi sekä
kehoittaa häntä olemaan järkevä j.n.e.
Monesti kysyin itseltäni, olisiko kaikki luistanut niin helposti,
jollei tyttöjen kasvatuslaitoksen perustaminen olisi antanut voimakasta
sysäystään. Kenpä sen tiesi! Ainakin on varma, että kysymys oli ylen
arka Lillille, ja hänestä lie tuntunut aika masentavalta, kun pikku
tytöt, joita hän tietenkin oli luulotellut pikku enkeleiksi, äkkiä
putosivat alas katusaastaan.
Putoominen sitäpaitsi aivan kuin koski häneen, sillä hänellä itsellään
oli kaksi siskoa, kaksi valkeata lintua, joihin käsittyi kaikki se,
mikä oli hyvää ja kilttiä. Pikku sydän rupesi tuntemaan ahdistusta ja
pelkoa omien siskojen vuoksi. Maailma näytti äkkiä hampaitansa, Lilli
hätkähti ja siinä hätkähtäessä paloi hänestä pois kaikki se, mikä oli
villittyä ja vierasta, ja mikä oli myllertänyt hänen elämänsä pois
suunnilta.
Sysäys muuten ehkä sattui sopivaan aikaan, jolloin poika jo oli kypsä
tekemään käännöksen. Ehkäpä pään kallistelemiset ja muut ilkeät elkeet
alkoivat vähitellen menettää entisen makean makunsa, ja kun hän sitte
paiskattiin äkkiä suruun ja ahdistukseen, heräsi hän jonakin kauniina
aamuna aivan toisena poikana.
Seuraavana syksynä istui hänen pulpetissaan joku muu poika. Mutta minä
näin vuosikauden Lillin kasvot ja hänen rinnallaan Imun hienon hipiän.
Minä hymyilin niille ja muutamille muillekin muistoilleni...