En ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin hullunkurinen
että se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin tulokkaalta mitä
tahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja nielaisi vastineen
alas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän näköisenä tuijotti lattian
erääseen kohtaan, jossa kolme oksaa muodosti säteikön.
Minua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan, semmoinen,
joka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun en saanut häntä
kunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin harmistuneesti:
— Pidätkö sinä puurosta?
— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja
nielasi tyhjää.
— Maidonko vai siirapin kanssa?
Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei
nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:
— Maidon kanssa kai.
Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän
tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin
siirapin puolelle.
— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.
— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan
kunnolleen vastaamaan kysymyksiini.
Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku
tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana.
Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat
olivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi
matkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella
palasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi
rakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti
päämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja
oppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi
kirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä
työntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli
poikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä
sumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta
isän ja äidin hoidossa.
Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla
luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi
suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina
kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka
sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut
hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin
käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja
nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina
laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen,
josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli
notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien
muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli
leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen,
jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle
että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon,
mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä,
vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen
arvonsa kolmessa kylässä.
Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä,
mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri
aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja
nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä
mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään,
vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt
tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan
katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa
hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä
semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva
raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan,
venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka
aina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki
karkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta
asti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — —
Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli
kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin
hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen
kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä
perille.
Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.
Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus
eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan.
Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän
torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein
arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat,
joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli
vasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli
otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran
viikossa tuli kouluun kokomustana.
Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin
käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään
eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää
nieleskellen.
Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä
käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja
kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta,
jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.
Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini
esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet
luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti
kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa,
solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin:
— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero,
kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.
Hän virkistyi huomattavasti.
— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat
uskoa.
— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää
nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.
— Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin uhkapelissä.
Koivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi.
Sanat sattuivat.
— Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata.
Kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että Koivula
kuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä sitte
kohdallaan tai jälessä.
— Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi Pekka,
ryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri Jussi Pekka
löytää itsensä piankin Koivulasta.
— Kyllä minä rupean ahkeraksi.
— Se on parasta se, muuten käy huonosti.
Hän itki.
— Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille kannalle
sinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta?
— Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja tointuen
entiselleen.
Hän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi hän
kiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni
johtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina aamuna
tuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen nahkapoika, joka
ei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-istuntoon,
lisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään poikkeuksen
satunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun hän äkkiä tokasi:
— Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä.
Hän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle,
että hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon
poika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla
Jussi Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei
osaakaan läksyjään.
— Eipä Kalle ymmärrä niitä asioita... kyllä sinne viedään.
Hän venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää.
— Ei sinne viedä muutoin, kuin että tuomari tuomitsee.
— Minä vien sinut tuomarin eteen.
— Mutta minäpä en ole tehnyt mitään pahaa.
— Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden.
— Ne pahat kuitataan arestilla.
— Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka.
Olin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen vuosi
kului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka oppinut
kymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia, jos olisi
hiukan hikoillut ja ponnistellut.
Mutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille
paikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei
olisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski kysymystä,
minne joutuu Jussi Pekka?
Astuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo
ennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa.
— Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän
suoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista.
— Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan.
Seuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului muutamia
aikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli tapaisensa, luki
väliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta, torkkuen luokalla
ja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat lystäsivät. Mutta
eräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja virkeämpi ilme,
joka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi näkymättömiin entisen
vetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat pestyt puhtaiksi koko
alaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti, ja kun hän seisoi
pulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä aamuvirttä, en ollut tuntea
entistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien poikien ilopuuta.
Alkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi ensimmäiseen
kysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi koko tunnin,
mikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn taitamista ja muuten
kuuluivat hänen kehityskantansa piiriin.
Kummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko
kaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä
välitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin
näkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja
suuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina maanantaisin,
oltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja palavampia
härnäilemään.
— Kun kerran kuulitte, etten minä kärsi, ärisi Jussi Pekka
härnääjilleen, joista osa kelletti tantereella, toisien suiden ollessa
vinossa poruun päin.
— Kun sen kuulitte, toisti hän... ja nyt pysykää erossa, muuten...
Tehtiin sovinto, pikku pojat pitivät saadut hyvinään, Jussi Pekka
oli vakava. Ja vakavuus jatkui huomissa, ylihuomissa, se jatkui
jatkumataan, kun oli kerran joutunut alkuun lähtemään.
Mutta minä en päässyt tolkulle, mikä sen oli vaikuttanut. Otin hänet
vihdoin kaksinpuheluun ja virkoin:
— Sepä hauskaa että kerrankin nakkasit laiskan takin yltäsi. Eikö tunnu
nyt paljo lystimmältä?
— Tuntuu, vastasi hän vakavasti, nieleskelemättä ja kaulaansa
venyttelemättä.
— Sinä kai jatkat tähän tapaan.
— Aikomus on jatkaa, kuului vakavasti.
— Olet ruvennut ehkä jostakin syystä tuumimaan.
— Olen, kuului taasen vakuuttavasti.
Lyhyet, myöntävät ja täydentävät vastineet eivät minua auttaneet
parempaan tolkkuun, kaikki pysyi arvoituksena, kunnes satuin käymään
hänen kodissaan. Oli sunnuntaipäivä, mökin isäntä ja Jussi Pekka olivat
menneet kirkkoon, minulla oli hyvä tilaisuus onkia vaimolta kaikki syyt
ja synnyt.
— Poika on muuttunut kummasti teidän hoidossanne, virkoin minä, kun
olimme hetkisen puhelleet talven tulosta ja muista yleisistä asioista.
Vaimo rupesi makeasti nauramaan.
— Mikä sen muutoksen pohjana oikein on? Olen kovin utelias kuulemaan.
Vaimo nauroi yhä makeammin.
— Tuo se pojan muutti, virkkoi hän sitte, osoittaen kehtoa, jossa
makasi muutaman viikon vanha tyttölapsi.
Jouduin yhä tolkuttomammaksi.
— Miten ihmeissä? Kertokaa.
— Taimin ansio se on.
Vaimo kertoi, miten kaikki oli käynyt. Jonakin lauantaipäivänä tulee
Jussi Pekka koulusta kotiin, Tuomas, mökin isäntä, sanoo:
— Tulehan katsomaan, mitä tänne on ilmaantunut, sill'aikaa kun sinä
koulussa istuit.
Näytetään pikku lapsi.
— Oi, miten pieni nenä, miten pieni suu ja... huudahtaa Jussi Pekka.
Ja hän ihastuu ja ilostuu, hän koskettaa etusormellaan lapsen huulia,
nenää, poskia, koskettelee ja huudahtelee ihastussanoja. Ja sitte
pyörähtää hän ympäri ja tokaisee Tuomaalle:
— Minä menen naimisiin heti kun pääsen koulusta eroon.
Tuomas sylkäisee halveksivasti.
— Sinäkö naimisiin? Kissako sinusta huoli?
— Miksi ei minusta huolita?
— Kun et osaa lukea, siitä syystä ei huolita. Et pääse ripille, et
pääse miehen kirjoihin. Jäät nahkaksi, ruunun raakiksi. Et kelpaa
muuksi kuin karjanpaimeneksi ja kilometripylvääksi.
Jussi Pekan naama venyy pitkäksi, ensin hän painuu syviin mietteisiin,
sitte hän laskee ikävuotensa ja taitonsa. Kohtamaihin täyttää hän
viisitoista, ja se on hyvä juttu se, sillä kahdeksantoista vanhana
pääsee jo naimisiin. Taitoja on hänellä vähän, ja se on paljo ikävämpi
juttu se. Käskyt hän osaa ulkoa, muutamia kohtia raamatunhistoriasta
myöskin osaa hän, mutta rippikouluun ne tiedot eivät riitä.
Lisäksi osaa hän hieman kertotaulua, hieman yhteenlaskua, laulua,
kirjoitusta... ja muutamia klovnitemppuja hän osaa...
Jussi Pekan naama venyy yhä pitemmäksi, mutta äkkiä se sitte pyöristyy
entisen näköisekseen ja hän tokaisee:
— Mutta minäpä rupeankin lukemaan.
— Se muuttaa asian, arvelee Tuomas.
Jussi Pekka ei enää horjahtele laiskuuteen, hän on ahkera, hän edistyy
ilahuttavasti, hän kasvaa pitkäksi pojaksi ja hänessä alkaa jo siintää
miehen piirteitä.
Kun hän käy viimeistä vuottaan koulussa, keksin minä usein hänet
lukemassa virsikirjaa, minun uteliaisuuteni herää ja minä rupean
vakoilemaan. Ja erään kerran, kun luokka on vallan tyhjä ja kun pojat
lyövät pallia ja kalliot kaikuvat heidän huudoistaan, kuulen minä
hänen lukevan itsekseen: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria,
aviovaimokseni, rakastaakseni sinua — —
En jaksa kuulla loppuun...
Viikon, kahden kolmenkin viikon ilot valuvat minulle tuosta. Minun on
usein vaikea näyttää tunnilla vakavalta, sillä minä näen yhäti Jussi
Pekan makeailmeisen sävyn, minä kuulen hänen lempeän hörähtelevän
äänensä, kun hän mutisee: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria — —
Oliko Tyyni Maria olemassa? Oli maarkin. Voudin tytär, jonkun kuukauden
vanhempi Jussi Pekkaa, kykenevä kynsistään ja jaloistaan, sanottiin.
Koulusta päästyään meni Jussi Pekka rengiksi samaan taloon, jossa Tyyni
Mariakin palveli.
Ja parin vuoden kuluttua viettivät he häitään.