PAKKOKASVATUSLAITOKSEEN

Elämässä sattuu hetkiä, jolloin suuri totuus, jonka kyllä olemme

käsittäneet ulkonaisesti, äkkiä kirkastuu eteemme ja ikäänkuin syöksyy

meihin ja valloittaa koko olentomme. Käy aivan samoin kuin hajanaisten

valonsäteiden, jotka taittuessaan yhtyvät polttopisteessä, jolloin

niiden sytyttävä voima paisuu tuhatkertaiseksi. Meissä kaikissa

ihmisissä on hajanaisia totuudensäteitä, ja niiden olemassa olon me

kyllä tunnemme, sillä ne usein värähtävät, usein tuikahtavat ympäristön

kosketuksien tautta, ja silloin me tunnemme kuin heikon kipinän

välähtävän sielussamme. Mutta kun sattuu hetki tai silmänräpäys,

jolloin nuo totuudensäteet taittuvat ja keräytyvät polttopisteesen,

silloin tunnemme voimakkaan iskun koko henkiolennossamme, ja silloin

näemme suuren totuuden suuressa kirkkaudessaan.

Tämmöinen totuudensäteitten taittuminen sattui minulle. Jonakin

kauniina kevätpäivänä tuotiin laitokseen lisää aineksia, ja joukossa

oli muuan, jonka nimi oli Unto Kukkola. Pojat ristivät hänet oitis

Kukoksi, joka nimi lie hänellä ollut ja ennemminkin. Erityisissä

tilaisuuksissa hän muistuttikin tappeluun hyökkäävää kukkoa. Hänen

olkapäänsä olivat silloin koholla, ja hänen käyntinsä oli vaappuilevaa

ja kiekailevaa. Pitkän selän jatkona olevat lyhyet jalat vaikuttivat,

että hän näytti saamattomalta eli sellaiselta, jolla ei ollut muuta

kykyä kuin matkimiskyky.

Ikää oli hänellä neljätoista vuotta, ja se merkitsi meikäläisissä

oloissa sanomattoman paljo. Kymmenen ja yhdentoista vuotiaitten kanssa

menetteli vaikeimmissakin tapauksissa verrattain hauskasti, ja useinkin

ne herättivät vihantia toiveita jo muutamien viikkojen kuluttua, kun

murrosaika oli onnellisesti eletty ohi, mutta toista oli neljän- ja

viidentoista vuotiaitten kanssa, jotka ylemmän kansakoulun ylemmiltä

vuosiosastoilta paiskattiin laitokseen. Niillä oli taiat ja taidot,

joilla päivyt pilveen painettiin ja harmin tuulet henkiin herätettiin.

Unto oli ylemmän kansakoulun kolmannelta vuosiosastolta, ja hän oli

lahjaton, mutta katukoulun kaikki tutkinnot suorittanut. Mestarin

veroinen ei hän toki ollut, syystä että häneltä puuttui omaperäinen

kyky. Tahto kyllä oli, mutta lahjat olivat korkeintaan välttävät eikä

hän laitoksessa kyennyt milloinkaan mestarinäytteitä suorittamaan.

Mutta kätyriksi ja käskettäväksi hän oli mainio, sillä hän omasi

tahdon. Pikku hävyttömyyksiä ja koiramaisuuksia harjoitti hän

alituiseen. Koko luokka äimistyi, kun hän ensi päivänsä uskontotunnilla

päästi aivastaessaan mankuvan äännähdyksen, niin sulavan ja ehyen,

jotta itse mestarinkin silmät pyöristyivät.

Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta, vaan ei miellyttävät. Hipiä

muistutti jotakin harmahtavaa sientä, ja kun hän hymyili, leikki

hymyssä jotakin hävytöntä ja julkeata, joka vaikutti ettei hän

milloinkaan näyttänyt hauskalta eikä syyttömältä. Nenä oli

huomattavasti latuskainen, sieramet suuret, otsa matala ja kaiken

täydennyksenä oli leveä, ilkkuileva suu, joka oli kuin luotu

hävyttömien ilmeiden tyyssijaksi.

Kihnattiin elää vuosi eteenkäsin, saapui kesä ja kesäiset loma-ajat.

Eräänä kesäiltana ilmaantuu Unto minun työhuoneeseni ja tillastaa

lupaa käydä vanhempiaan tervehtimässä, erittäinkin äitiä ja siskoa,

joita hänen oli ikävä, kauhean ikävä. Hän on olevinaan liikutettu

ja hän pyyhkii karpaloita silmistään. Minä olen alussa jäykkä

ja kovapintainen, minä nauran salaa hänen ikävälleen ja hänen

kyynelkarpaloilleen.

— Et ole käyttäytynyt siten, että voisit toivoakaan kotiinpääsyä.

Unto on hämmästyvinään.

— Enhän minä ole varastanut enkä karannut.

— Olet muuten käyttäytynyt huonosti, ja käytös ratkaisee tämmöiset

kysymykset, tiedät sanomattakin.

— Mutta pääsihän Prenikkakin, vaikka...

— Prenikka on hyvä poika.

— Karkasihan se.

— Ensi suruissaan ja ikävissään karkasi. Se on vallan toista kuin

ilkeyksissä karkaaminen.

— Ikävä minunkin on.

— Olet sitäpaitsi ollut niin vähän aikaa täällä, että senkin puolesta.

— Ossi tuotiin myöhemmin kuin minä, ja hänkin pääsi.

— Ossin laita on sama kuin Prenikankin, molemmat ovat kilttiä poikia.

Kyynelkarpalot rupesivat juoksemaan hereämmin.

— Ja sitte vielä yksi tärkeä kohta, minä en luota sinuun.

— Missä asiassa?

— Siinä asiassa että sinä et palaa kunnialla takaisin.

— Kyllä minä vaan palaan. Olisin minäkin voinut karata, mutta minä en

tahtonut, kun uskoin että pääsen luvalla.

— Tuo oli suoranainen uhkaus, ja minun oli pakko ottaa se huomioon.

Samalla se oli katkeran mielen ilmaus. Entä jos Untoa todellakin oli

pidättänyt karkaamasta laskelma, että hän kesän tullen pääsee luvalla

käymään Helsingissä. Entä jos! Entä jos!

— Kun voisi luottaa sinuun.

— Minuun voi luottaa.

Olimme tuokion ääneti, Unto pyyhki karpaloita silmistään, minä laskin

itsekseni, mitä mahdollisia seurauksia voi koitua, jos olen taipumaton.

— Miten kauan sinä sitte...?

— Kaksi viikkoa, ehätti hän vastaamaan, vainuten että itse asiassa

hänellä itsellään olikin valta ja minun suostumukseni oli vain mitätön

muotoseikka.

— Lupaatko palata kunnialla?

— Lupaan ja palaankin.

— Tällä kertaa ei vielä tehdä lujaa päätöstä, minä kirjoitan ensin

kotiisi. Tule viikolla kuulemaan.

Kirjoitin hänen isäpuolelleen ja kysyin, meneekö hän takuuseen, että

Unto rettelöittä saapuu takaisin olosijoilleen. Siinä tapauksessa

pääsee hän kotiinsa kahdeksi viikoksi. Isäpuoli vastasi piammiten ja

vakuutti pitävänsä huolen, ettei minulle koidu mitään ikävyyksiä pojan

kotonakäynnin vuoksi.

Unto pääsi matkaan.

Olin aivan levollinen, sillä luotin isäpuolen vakuutukseen, mutta

kun kaksi viikkoa sai kuluneeksi, ei Untoa kuulunutkaan kotiin.

Pahat aavistukset kiusasivat minua, ja minä kaduin taipuvaisuuttani

sekä niiden laskujen tekoa, joihin taipuvaisuuteni perustui. Kesken

katumuksiani sain kirjeen, jossa ilmoitettiin että Unto oli ollut

hunningolla koko loma-ajan, ettei hänestä mitään tiedetty. Heti

ensi aamuna katosi hän. Pistäydytään siskoaan tervehtimään, jäi hän

sille tielleen. Poliisit olivat turhaan etsineet häntä. Isäpuoli ei

voinut muuta kuin valittaa. Tämmöistä käännettä ei hän ollut osannut

odottaakaan j.n.e.

Olin suutuksissa itselleni. Vastoin parempaa järkeäni olin laskenut

pojan Helsinkiin, vaikka piti tietämäni ettei siitä hyvää kuulu. Ne

olivat kaikki valhekyyneleitä, joita hän pyyhkieli silmistään lupaa

tillastaessaan minulta. Entisiä katutovereitaan ja rikoskumppanejaan

hän ikävöi, seikkailuelämään hänen mielensä paloi, kokemaan puutetta ja

ylellisyyttä, nälkää ja herkkuilemista, aina miten "ammatti" luonnisti.

Tuo kaikki oli entiseltä minulle tuttua.

Myönnetyn kahden viikon jatkoksi oli jo kulunut yksi ylimääräinen

viikko, kun minä jouduin pääkaupunkiin. Riensin suoraa päätä asemalta

Unnon kotiin. Ihmeekseni ja ilokseni istui poika sohvalla, kun avasin

oven ja astuin huoneesen.

Poliisit olivat sattumalta onnistuneet yllättämään hänet.

Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Unto toimitettiin junaan, kestetyt

harmit unhottuivat pian, olinpa iloinenkin, kun asia keikahti siksi

ajoissa tolalleen, ettei tarvinnut johtokunnalle ilmoittaa sitä.

Mutta elokuussa oli laitokseen osoitettujen lähetyksien joukossa

eräs kirje, joka heti pisti erikoisemmin silmiini. Se oli pitäjän

nimismiehen konttoorista. Avasin sen maltittomasti, ja kun olin sen

lukenut, nousi käteni väkisinkin korvallisiini.

Kirje oli harmin sanoma. Siinä kysyttiin ensin, oliko laitoksessa

ketään Unto Kukkola nimistä poikaa, joka oli viime kuussa nukkuvan

henkilön lakkarista anastanut muutaman pankkikirjan. Siinä tapauksessa

että poika kuului laitoksen kasvatteihin, pyydettiin tietoa, toimitanko

minä pojan seuraavalla viikolla pidettävään raastuvanoikeuden

istuntoon, muussa tapauksessa lähetetään poliisi noutamaan.

Unnon Helsingissä käynnistä tuli kuin tulikin semmoinen juttu, että

siitä oli pakko ilmoittaa jo johtokunnallekin.

Harmistuneena ja suuttuneena minä sitte eräänä iltana, kun huomissa

jo oli oltava raastuvanoikeudessa, astelin oikopolkuja naapurikylään,

jonka rikkaimpaan taloon Unto oli sijoitettu. Kesäpolku kierteli

viidakkoa, ahoa ja noroa ja hupsahti lopulta talon riihen sivu

puutarhaa kohti. Riihessä oli työ vielä käynnissä. Pysähdyin oven luo

ja keksinpä pölyn seassa keskenkasvuisen vartalon työhön koukistuneena.

— Onko se Unto?

— On.

Häntä huvitti, kun en minä oitis tuntenut, ja hän rupesi ääneen

nauramaan. Nauru ei ollut semmoista, johon olin tottunut. Siinä ei

kaikunut entinen julkeus, sen ilettävyys oli hukkunut jonnekin, se oli

sanalla sanoen luonnollista naurua.

Nähdessäni hänet hikisenä, pölyisenä ja työhön kumartuneena heräsi

minussa raskas ja surunomainen tunne. Ja se valtasi minut tuokiossa.

Minä tunsin poikaa kohtaan jotakin semmoista, jota en milloinkaan ennen

ollut tuntenut: surua ja sääliä. Kaikki harmi ja suuttumus oli tipo

tiessään. Hikinen, riihipölyinen ja riihinokinen Unto kosketti johonkin

paremman itseni kieleen, ja se kieli rupesi soimaan ja valittamaan

niin voimakkaasti, että minulla oli täysi työ estää kyyneleiden

pillahtamasta silmiini. Olin kuullut ja lukenut miten luonnotonta

rankaiseminen on ja miten sen luonnottomuus pätevimmin todistetaan

sillä tosiasialla, että jokainen on kernas lähimmälle omaiselleen,

johon on yhdistetty verisiteillä, antamaan anteeksi, mikä ei itse

asiassa ole muuta kuin rikoksen syiden selvitys, ja hankkimaan hänelle

armahduksen, olkoon hän tehnyt rikoslakeihin nähden miten suuren pahan

työn tahansa. Tämän olin kuullut sekä lukenut, ja tämän olin käsittänyt

järjellisesti. Ja samalla olin ivallisesti ajatellut, että jos omaisien

tunteet asetetaan lakipykälien sijaan, ei yksikään roisto tai murhamies

joudu linnaan.

Olin kyllä toisin kerroin ajatellut rakkainta omaistani semmoiseen

asemaan, ja oli minussa todellakin herännyt säälin ja anteeksiannon

tunne, mutta kylmä järkeni selitti, että se itse asiassa ei ollut

muuta kuin ventotunteisuuteen pukeutunutta itsekkyyttä, jonka varjossa

oli mukava nauttia järjestetyn yhteiskunnan etuja, tarvitsematta

milloinkaan suorittaa "veroja".

Rikoksien rankaiseminen ei yleensä ollut milloinkaan koskenut minuun,

minä mittailin niitä järjen ja yleisen edun kannalta. Milloin

jouduin junassa tai muualla kohtaamaan harmajapukuisen vangin,

ei tämä minussa herättänyt osanottoa, päinvastoin minä ihailin

yhteiskuntajärjestystämme, joka sopivilla rankaisukeinoilla osasi

rajoittaa ja supistaa pahan voimia.

Mutta kerran toki oli minuun jo pikku salama iskenyt, mutta se iski

kaukaa ja vento vieraista. Oli sattunut myrkytysjuttu, jota koko

maassamme seurattiin jännityksellä. Nuori, onnellisissa oloissa oleva

rouva myrkytti miehensä. Oikeuden edessä hän kielsi rikoksensa. Ja niin

kauan kuin hän kielsi, en tuntenut säälin kipinääkään häntä kohtaan.

Päinvastoin intoilin itsekseni, että totuuden pitää päästä voitolle ja

syyllisen pitää joutua rangaistukseen.

Ja sitte hän tunnusti. Kertoi koko kauhean rikoksensa pienimpine

sivuseikkoineenkin. Silloin minun intoilemiseni vaihtui sääliksi,

minä säälin ja surkuttelin häntä syystä, että hänen nuori elämänsä

haaskaantuu linnan muurien takana. Olisin voinut rukoilla hänelle

rangaistuksen lieventämistä, että hänelle olisi jäänyt nuori elämänsä

jälelle, jos rukoukseni olisi mahtanut mitään. Ja tämän kaiken siitä

syystä että hän tunnusti!

Riihen luo jouduttuani, osuin samallaiseen ristituleen. Rikos oli

verrattain vähäpätöinen, rikoksen tekijä oli vain entinen katupoika,

mutta lajit ja asteet menettivät kaiken merkityksensä, minä tunsin vain

surua rangaistuksesta itse rangaistuksen vuoksi, ja kun varmasti tiesin

ettei sitä voitu välttää, valtasi minut haikea tunne, jonka vertaista

en ollut ennen kokenut. Tuomion sijaan anteeksiantoa, rangaistuksen

sijaan kehoituksia voittamaan kiusauksia, ohjausta, siveellistä

rohkaisua tai kaikkea muuta, vaan ei rangaistusta, soi ajatuksissani. —

— —

— Meidän on matka huomenna Helsinkiin, virkoin minä riihen ovelta

luonnottomalla ja soinnuttomalla äänellä.

Hän ojentihe suoraksi. En voinut huomata mitään ilmettä hänen nokisissa

ja pölyisissä kasvoissaan, sen vain huomasin että hän silmäsi minua

terävästi.

Säälini ja suruni kehittyi riehuvaksi tuskaksi, minussa paloi jotakin,

minä näin silmissäni totuuden, kirkkaan totuuden, minä tunsin

sydämmessäni sen, ja se totuus sanoi minulle: elä rankaise tätä poikaa,

anna hänelle anteeksi, anteeksianto on hänelle kaikkein tehoisin.

Kylmä järkenikin myönsi että niin oli laita, kaikkein toivehikkain

keino olisi ollut anteeksianto. Niissä oloissa, joissa Unto oli, ja

ainoastaan niissä oloissa oli hänellä mahdollisuus kehittyä hyväksi.

Hän oli jo mielestäni kulkenut kauniin kappaleen hyvän tietä. Ei ollut

karannut kertaakaan runsaan vuoden kuluessa. Kesälomaltaankin palasi

lopulta omasta halustaan, jatkaakseen matkaansa hyvän tiellä. Nokisena,

pölyisenä ja hikiotsaisena teki hän minuun vaikutuksen, joka oli sama

kuin ääneen lausuttu: näettehän että minä haluan ja koen tulla hyväksi

joka päivä.

Mutta satunnainen horjahdus, punnitsematon harha-askel, ja sen johdosta

koko elämän myllerrys. Laki oli tässä tapauksessa kuin loukattu

hallitsija, jonka täytyy alottaa hävittävä sota naapurikansaa vastaan,

jottei hallitsijan persoonaan jää pienintäkään loukkauksen naarmua.

Vapaus ryöstetään Unnolta, peltojen, hevosien, lehmien ja lampaiden

sijaan astuvat vankilan muurit. Niiden muurien sisäpuolia on kymmenen

kertaa turmeltuneempia poikia kuin Unto, ja kasvatuksen on sitte

käyminen päinsä hyvien sääntöjen avulla.

Tämmöistä vaati ja tämmöiseen johti loukatun lain rankaisu-into.

Aamulla ajoimme me asemaa kohti, tiellä sattui viivytys ja minun

mieleeni juolahti kysyä häneltä:

— Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtui?

Hän katsoi minuun tyynesti ja ilman ilkkuilemista, mutta ei vastannut

sanaakaan. Luulen että hänen silmäyksensä mieli sanoa: näytpä tuon

tietävän kysymättäkin.

Hänen vaiteliaisuutensa ei suututtanut minua, päinvastoin minä tunsin

yhä enemmän osanottoa ja sääliä häntä kohtaan.

Rangaistuksen nurinkurisuus piinasi minua entistä enemmän. Unnossa

olisivat hyvät voimat olleet herätettävät, ja sen työn avuksi

tarvittiin ennen kaikkea hyvä ympäristö. Vankila ja viisaat säännöt

eivät mitään kykene. Niin kauan kuin Unto ei itse ryhdy kasvattamaan

itseään, singahtaa kaikki viisaat säännöt takaisin hänestä,

ja hän kivettyy ja kovettuu jokaisen eletyn päivän mukana yhä

mahdottomammaksi. Kun vankilan eli pakkokasvatuslaitoksen ovet vihdoin

avataan ja hän saa vapautensa, on hänen alottaminen alusta. Tämän

käsitän minä siksi, että hänen pitää jatkaa siitä, johon hän jäi, kun

minä tulin riihestä häntä noutamaan luokseni yöksi, aamulla yhdessä

matkataksemme raastuvanoikeuteen. Ja hänen on jatkaminen samaan tapaan,

vapaaehtoisesti ja ilman viisaiden sääntöjen pakkoa. Jollei jatko siitä

kohdin lähde ja Unnon omasta alotteesta, ei se lähdekään konsanaan.

Minä näin koko sen järjestelmän onttouden, joka pojan rankaisuun

saattamisen takana kätkeytyi. Itse järjestelmä kuului, että lain

loukkaaminen ehdottomasti vaatii rankaisua, muuten lakiin jää naarmu.

Ja siitä seuraa että yhteiskunta ei seiso jaloillaan, jollei laki aina

ja joka tapauksessa toimi tinkimättömästi. Tätä lain yleispätevyyttä

vastaan ei minulla ollut mitään sanomista, mutta kun minä asetuin Unnon

tapauksen kannalle, suistui kaikki nurin, ja minä tunsin väkevästi

sydämmessäni, että toisin olisi ollut meneteltävä. —

Tapauksen koskeminen minuun oli muuten kumma, sillä Untoon nähden

olin aivan kuin sivullisen ja asiaankuulumattoman asemassa. En ollut

häneen vähääkään kiintynyt. Toiseksi minä katsoin itseäni kuin sormieni

lävitse tällaisiin yläosastojen hylkykaluihin nähden, jommoinen Unto

oli ja jotka vuodeksi pariksi paiskattiin laitokseen, surua ja harmia

luomaan minulle ja vahingoksi kymmen- ja yksitoistavuotiaille.

Tapani — se johtui kokemuksista ei ollut liittää heihin mitään toiveita

eikä ollut liioin tapani asettaa itselleni vaatimuksia heihin nähden.

Olin tyytyväinen, kun kykenin jotenkuten pitämään heitä aisoissa,

ja päivää, jona heistä suoriuduin eroon, pidin pikku juhlana. Mutta

nokinen ja hikinen riihipoika ampui minuun nuolen, minä rupesin

tuntemaan sääliä hylkykalua kohtaan, ja minä tunsin surua hänen

vuokseen, kun tiesin etten voinut pelastaa häntä lain kovista kourista.

Aikaa kuluttaessamme oikeuden istuntohuoneen eteisessä en huomannut

hänessä mitään erikoisempaa. Hänen äitinsä ja isäpuolensa ilmaantui

luoksemme ja näytti ensinmainittu olevan tapahtuman johdosta

huolissaan. Jätin heidät puhelemaan kolmisin, kunnes juttu huudettiin

esiin.

Kuten olin ajatellutkin, oli Unto toiminut toisten kätyrinä,

mutta luulen että se jäi muilta huomaamatta ja ehkä uskomattakin.

Joukkueeseen kuului viisi kuusi poikaa, mutta Unto työn suoritti,

hän nukkuvan henkilön lakkarista närppäsi lompakon, ja häntä vastaan

muutenkin puhuivat kaikki asianhaarat.

Kun edellisen oikeudenistunnon pöytäkirja oli luettu ja kuulusteltu

muutamia minulle aivan tuntemattomia henkilöitä, huudettiin Unto

esiin. Hämmästyin muutosta, jonka huomasin hänessä äkkiä tapahtuneen.

Riihessä, junassa ja eteisessä oli hän ollut tyyni ja vakavan näköinen,

hän oli toisinaan luonut minuun kiinteän ja mietteliään silmäyksen,

jossa kuvastui jotakin raskasta ja surullista, mutta nyt näkyi häneen

äkkiä syöksyneen entiset julkeuden hengettäret. Hän naureli usein

kursailemattomasti, ja hänen suupielissään vireili niin tuhman julkea

hymy, että oikeuden puheenjohtajakin äkämystyi ja muistutti häntä

hetken vakavuudesta.

Mutta minussa ei herännyt harmi. Jota epäedullisemman vaikutuksen

pojan käytöstapa teki oikeuden edessä, sitä enemmän minä tunsin

sääliä ja osanottoa, sitä enemmän ristiriitaisuutta keksin minä hänen

rikoksessaan.

Ja niihin ristiriitaisuuksiin taittui joku säde, jonka kirkkaassa

valossa minä näin pölyisen ja nokisen pojan, näin ihmistaimen, joka,

jatkaakseen kulkuaan hyvän tiellä, olisi etupäässä tarvinnut sääliä ja

ohjausta.

Oikeuden päätös muodostui semmoiseksi, kuin asianhaaroihin nähden

saattoi odottaakin.

Unto tuomittiin pakkokasvatuslaitokseen.