Ensimmäisellä välitunnilla tulokas jo näytti, ettei hän taipunut
sulautumaan ympäristöönsä. Seisoi kädet selän takana poppelipuuhun
nojaten, silmäillen telmivää poikajoukkuetta ylhäisen henkilön
välinpitämättömyydellä ja hyläten kaikki esitykset leikkiin yhtymisestä.
Erityisempiin tuttavuuksiin pyrkijät niittivät järjestään rukkasia.
Pyrkijöitä oli monta, toiset teeskentelemättömiä, toiset hiotuita
veitikoita, kumpikin laji esiintyi ominaisella tavallaan.
— Onko ikävä? utelivat teeskentelemättömät säälivästi. Kysymystä ei
oltu kuulevinaankaan.
— Pelkäätkö? tiedustelivat hiotut veitikat, mutta hekään eivät saaneet
sanaa vastineeksi.
Vihdoin läheni poppelipuuta muuan tylsä, leveänaamainen poika, joka ei
nauttinut suurta arvoa toverien kesken.
— Mikä sinun nimesi olikaan?
— Ilmari, kuului lyhyt vastaus.
— Ilmari, Ilmari, semmoista nimeä ei minulla ole, hoilotti tylsä,
juosten omia aikojaan sinne ja tänne, kädet housujen lakkareissa ja
suupielissä leveä nauru, joka ei ketään huvittanut.
— Seppo Ilmari, seppo, seppo, toistivat pojat.
Pari päivää matkittiin seppoa, mutta sitte siihen kylläännyttiin ja
monien onnistumattomien kokeiden jälestä mukaeltiin Ilmarista Imu.
Asianomainen ei näyttänyt olevan myötä eikä vastaan. Kaiukas Imu
helähti somasti hänenkin korviinsa, ja oli kuin luonnollista että
uusien olojen mukana seurasi uusi nimikin.
Jo ensi silmänräpäyksinä vaikutti Imu minuun kuin valkoinen kukka
syysmaisemassa. Tuntui kuin olisi jostakin toisesta maailmasta
ihmistaimi työnnältäynyt eteeni. Hän oli noin kymmenvuotias ja
pienikasvuinen, mutta otsa, tukka, kasvot, pojan koko olento ilmaisi
perittyä kulttuuria. Kasvojen hipiä poikkesi jyrkästi niistä
kellahtavista ja tummista väreistä, jotka olivat vallassa poikien
kesken. Imun kasvojen hipiä oli semmoinen, kuin olin lukenut erään
romaanin naishenkilöllä olleen: heleä ja punertava, mutta niin hienosti
punertava, kuin ruusun sisimmäiset lehdet. Kun lisäksi mainitsen
säännöllispiirteiset, hyvin kehittyneet kasvot, kauniin, valkoisen
otsan ja sitä rajoittavan tumman tukan, lie Imun kuva osapuilleen
piirretty.
Hän oli palvelustytön poika ja aivan kehittymätön. Edellinen asianhaara
selittää, mistä johtui hänen kasvojensa hipiä ja säännölliset piirteet,
jälkimäinen ilmaisee syyn, jonka vuoksi hän joutui laitokseen. Joku
täti oli hoitanut häntä viimeksi, ja kun täti, joka lie ollut ainoa
lajiaan, kuoli, ja kun äiti osui miehelään, jäi Imu turvattomaksi.
Laitoksessa rupesi hän menestymään ilman rajuja ylimenosuruja. Tämä oli
aina pettämätön hyvä enne. Joskus kyllä ikävä otti ankarasti kynsiinsä
hyvänkin pojan, mutta hellitti tavallisesti viikon kuluttua, väliin
päivän ja parinkin jälestä. Ja jollei se pian hellittänyt, jollei
uuden tulokkaan silmä viikon vierittyä kirkastunut, ei hyvä kello
käytöstäkään kaiuttanut.
Metsän helmassa, järven poukaman lähellä, oli Imun uusi koti, isänä ja
äitinä oli työmies ja hänen vaimonsa, siskona niiden kasvattityttö.
Silmät loistavina saapui Imu aamuisin kouluun, silmät loistavina lähti
hän koulusta kotiin, kaikki se, mitä hän joku päivä sitte oli vapisten
ajatellut, oli kääntynyt iloksi ja hauskuudeksi.
Pian oppi hän huomaamaan, että melkein kaikki muut pojat olivat
tiedoissa hänen edellään, ja että hänen opettamisensa oli tykkänään
laiminlyöty. Kirkkaissa silmissä kuvastui usein surunvoittoinen ilme,
kun hän kuuli ikäisiltään pojilta kyseltävän asioita ja seikkoja,
joista ei hänellä ollut vähääkään tietoa ja joita ei hän pystynyt
edes käsittämäänkään. Tämmöisen silmänräpäyksen jälestä muuttui hän
mietteliääksi, ja katse, jonka hän silloin tapasi luoda minuun, tuntui
olevan kotoisin jostakin toisesta maailmasta.
Mainittavampaa ahkeruutta ei hän osoittanut, mutta siitä huolimatta
uinuvat voimat alkoivat herätä, ja hän rupesi muokkaantumaan
vastaanottokykyiseksi. Muistitiedot eivät milloinkaan olleet hänen
vahva puolensa, mutta käsityskyky alkoi, muuhun kehitykseen nähden,
kohota verrattain korkealle. Etevyyden edellytyksiä ei hänellä
kokonaisuudessaan ollut, jos ei ota huomioon piirustusta, johon hänellä
oli huomattava taipumus.
Vastaanottokyvyn herättyä tein sen merkillisen huomion, että poikien
enemmistö katsoi Imua syrin karin. Hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä
hänkään ollut kenenkään ystävä. Sattui tapaus mikä tahansa, aina oli
Imu siitä irti, aina oli hän kuin syrjäinen. Koulusta kotiin kulkiessa
huomasin hänen useimmiten astelevan joukon jälessä, jollei hän suoraan
joutunut piiritykseen, ja milloin satuin näkemään hänet aamuisin,
asteli hän melkein aina ypö yksin, toisin kerroin ihka ensimmäisenä,
toisin kerroin viho viimeisenä, joskus keskilomassa, mutta silloinkin
yksin.
Väliin joutui hän leikkimielelle, ja silloin hän aina valitsi
toverikseen tylsän. Ja nauroipa hän silloin itsensä lämpöiseksi ja
punaiseksi. Tämä leikkimieli, kun hän oli paastonnut useita päiviä,
saattoi yllättää hänet kesken läksyn kuulusteluakin, hänen mahtamatta
siihen mitään.
Pojat näyttivät vaistomaisesti käsittäneen, että Imu ei oikeastaan
kuulunut heidän joukkoonsa. Hänen ulkomuotonsa ja sulautumattomuutensa
ärsytti heitä, ja he rupesivat kiusaamaan "Imu herraa", kävivätpä
suotuisissa tilaisuuksissa, jos vain aiheentapainen ilmaantui,
käsiksikin häneen. Tämä oli surullinen huomio, oli kaksinkertaisestikin
surullinen, sillä minäkin olin osaltani nostattanut kateutta Imua
kohtaan. Pojat olivat luulletikin minun äänessäni ja silmäyksissäni,
kun Imua puhuttelin, keksineet jotakin, joka niistä puuttui heitä
puhutellessani. Semmoisiin asioihin nähden oli heillä tarkat silmät ja
herkät korvat. Ja vainu vieläkin tarkempi ja herkempi. He vainusivat
opettajansa salaisimmatkin ajatukset, mikäli ne mieskohtaisesti
koskivat heitä, ja harvoin, täytyy tunnustaakseni, he erhettyivät.
Tämä vainu vaati heitä asettumaan vihamieliselle kannalle Imua kohtaan.
Poikahan oli kaikessa heidän vastakohtansa, luokseen laskematon,
hienostelija, joka vältti heitä ja heidän elkeitään ja ikäänkuin
riisti siveellisen tuen heidän jalkojensa alta, osottaessaan että
kaupunkilainen poikakin saattaa olla valkea ja pehmeä, vaikka on
hylkyvillä kulkenut.
Kahdentoista vanhana Imu jo esiintyi täydellisenä gentlemannina.
Koulusta kotiin mennessä häntä heitettiin kivellä polveen niin
ankarasti, että hän onnahteli moniaita päiviä. Heittäjä oli
ilkeämielinen toveri, joka kadehti ja vihasi Imua, ja joka kykeni
sotkemaan rikoksensa niin taitavasti, että olin melkein voimaton häntä
vastaan. Joukkueessa, johon syyllinen kuului, oli kahdeksan poikaa,
ja niiden tie suikahti koulun lähellä pienen metsäkaistaleen lävitse
taloihin ja kylään, mutta Imun tie sitävastoin jatkui eteenpäin noin
pari kilometriä. Kuten tavallista asteli hän joukon jälessä. Kun joukko
oli hukkunut metsään ja kun tiellä ei enää ketään näkynyt, lennähti
metsästä nyrkin kokoinen kivi Imun polveen. Se tuli vinoon edestäkäsin,
ja se paiskattiin taitavasti ja voimakkaasti. Heitännän jälestä ratisi
metsässä pikkuisen ja kuului heikkoa nauruakin.
Kuulustelussa ilmeni että joukkueesta viisi poikaa oli lähtenyt
juoksemaan jo ennen kuin olivat saapuneetkaan metsäkaistaleen kohdalle,
he vakuuttivat olevansa syyttömiä, jopa aivan tietämättömiäkin koko
tapauksesta. He eivät olleet kuulleet mitään, eivätkä nähneet mitään,
he vain juoksivat kilvan.
Heidän vakuutuksensa tuntui uskottavalta, vaikka juoksijain joukossa
oli parikin mahdollista ilkityön tekijäksi.
Jälellä oli siis vain kolme, mutta hekin kielsivät suun täydeltä.
Olivat muka heti hekin lähteneet juoksemaan, heti kun ennättivät
metsäpolulle, eivät olleet nähneet eivätkä olleet huomanneet ketään
tuntematonta, olivat sanalla sanoen viattomia kuin eilispäivän lapset.
Vakaumus että syyllinen oli heidän joukossaan, heräsi minussa oitis.
Olisinpa voinut sanoa syyllisen nimenkin, mutta kun näkijä puuttui ja
kun he itsepintaisesti kieltäytyivät ilmaisemasta totuutta, en voinut
omien otaksumisieni perusteella ruveta lakia käyttämään. Siten koko
kuulustelu alkoi mennä pilalle, ja minä olin jo näkevinäni moniaiden
silmäin salaa kiiluvan ilosta, kun rikosta ei saatu selville eikä
ketään voitu sen johdosta rangaista. Nuo kolme eivät sekautuneet
puhumaan ristiin missään kohden, he vetosivat aina siihen, että he
lähtivät juoksemaan viiden jälessä, ja Imu jäi heistä astelemaan
tietään rauhassa.
Vihdoin keksin keinon, jolla sain heidät valheesta kiinni. Hätäisesti
tehtyjen, mutta onnistuneiden laskujen jälkeen otin nuo kolme
yksityiskuulusteluun. Alotin vanhimmasta, joka oli tuhmin. Vietyäni
hänet eri huoneeseen, tiedustelin häneltä ensin vähemmän tärkeitä
sivuseikkoja, ja sitte tokasin äkkiä:
— Miksi et rientänyt Imun luo, kun kuulit miten surkeasti hän parkui?
Tuhma työntyi ansaan.
— Oli nälkä ja piti kiirehtiä kotiin päivälliselle.
— Sinä siis kuulit Imun parkuvan.
— Kuulin.
— Kuulivatko ne toisetkin?
— Kuulivat.
Tuhman jälestä kuulustelin seurueen nuorinta jäsentä. Se oli
hyvälahjainen poika, mutta mestari elkeitä tekemään. Hän kiemurteli
sinne tänne, mutta myönsi vihdoin kuulleensa tieltä käsin jotakin ääntä.
— Miksi et mennyt Imun luo?
— Enhän minä tuntenut, että se oli Imun ääni.
Hän valehteli rohkeasti.
— Tunsihan Reetukin sen.
Reetu naurahti typerästi, mestari loi häneen salamoivan katseen.
— Vaikka tunsi... mutta minä en tuntenut.
Viimeksi solmesin syyllisen. Kun äkkiä kysyin häneltä, kuuliko hän
Imun parkumista, joutui hän hämille ja yritti lukea toverien kasvojen
ilmeistä, mitä kysymykseen piti vastata. Tuhma nauroi ja katsoi
lattiaan, mestarin kasvoilla välähti joku nopea ilme, mutta minäkään en
käsittänyt, oliko se kehoitus vastaamaan myöntävästi tai kieltävästi.
Syyllinen tajusi, miten paljon vastauksesta riippui. Kun ei hän
tovereiltaan saanut mitään apua, vastasi hän onnenkaupassa kieltävästi.
Mestarin kasvoilla välähti huomattavasti, tuhma nauroi.
— Reetu ja Aska kuulivat, huomautin minä pätevästi.
Syyllinen punehtui.
— Minä en kuullut, tavaili hän ja hänen äänessään oli raudan sointu.
Käskettyäni syyllisen ja mestarin menemään luokkaan, rupesin jälleen
ahdistamaan tuhmaa. Ymmärsin että jos totuus saadaan ilmi, saadaan se
ainoastaan hänen tauttaan.
— Kuka heitti Imun polveen?
— En minä heittänyt.
— Kuka heitti?
— Minä en tiedä.
— Sinä valehtelet. Krinu on uhannut kostaa sinulle, jos puhut totuuden.
Syyllisen erikoisnimi oli Krinu.
Tuhma vaikeni ja katseli lattiaan, mutta pian hän toipui.
— Minä en tiedä... minä en nähnyt.
Noita sanoja ei hän muodostellut muuksi. Puhuttiin mitä tahansa ja
oltiin miten lähellä tunnustusta tahansa, aina hän pyöräytti lopuksi
sanat, ettei hän mitään ollut nähnyt eikä siis myöskään mitään tiennyt.
Aska matki samoja sanoja. Hänkään ei ollut mitään nähnyt, hän juoksi
kiireesti kotia kohden, kun oli nälkä.
— Juoksiko Krinu edellä vai jälessä?
Aska oli muistuttelevinaan tuokion.
— Jälessä, vastasi hän sitte liukkaasti, jälessä se juoksi.
Tein saman kysymyksen Krinullekin. Hän siristi katsettaan ja silmäsi
Askaan. Tämän kasvoilla välähti sama ilme kuin äskenkin. Syyllinen
ymmärsi jo ilmeen, joka tälläkin kertaa käski puhumaan totta.
— Jälessä minä juoksin.
— Sinä sen keittämisen tautta jäit jälkeen.
— Ei, muuten minä juoksin jälessä, polulla ei mahtunut rinnakkain.
Viimeinen ristikuulustelu koitui minun tappiokseni. Huomattuaan että he
olivat onnistuneet puhumaan yhtäpitävästi, kasvoi heidän rohkeutensa,
suurisuisesti he inttivät olevansa syyttömiä ja tapahtumasta kokonaan
tietämättömiä, rohkenipa mestari jo tehdä viittauksen, ettei ole
takeita, vaikka Imu olisi tahallaan valehdellut koko kivenheittojutun.
Kuten ainakin tämmöisissä tapauksissa, joutuivat kaikki kolme
rangaistukseen. Ottaen huomioon itsepintaiset valheet, määräsin heille
kaksi tuntia jälki-istuntoa viikon ajaksi. Nurisematta alistuivat
he rangaistukseen. Puolet oli jo kärsitty, kun Imu eräänä päivänä
jättäytyi luokkaan. Tämä kohtaus painui erityisemmin muistiini sen
vuoksi, että se päivä oli harmien ja ikävyyksien päivä. Joku poika oli
aikaisin aamulla lähtenyt karkuteille ja joku oli loukannut itsensä.
Kun Imulla näytti olevan jotakin sanomista, viittasin hänet menemään
huoneeseeni, jonne itse riensin jälessä ja virkoin kärsimättömästi:
— No, mitä sinulla?
— Pyydän että poikain ei enää tarvitsisi istua.
Luottava ja teeskentelemätön ääni vaikutti minuun, unhotin hetkeksi
kaikki harmit ja ikävyydet. Mutta vaikka heti tunsin itseni voitetuksi,
utelin kuitenkin perusteluja.
— Ei minunkaan polveni ole enää kipeä.
Siinä perustelu. Jonkun toisen pojan lausumana olisi se kuulunut ehkä
typerältä, mutta kun Imu lausui sen, loi hän kirkkailla silmillään
minuun katseen, joka oli kuin toisesta maailmasta. Olin joskus
ennenkin sen katseen keksinyt, ja se oli toisinaan herättänyt minussa
ahdistuksen tapaisen tunteen, mutta tällä kertaa tunsin hengessäni
kuin jonkun ylevämmän kosketuksen. Menin Imun kera luokkaan, jossa
rangaistuksenalaiset istuivat, puhuin jotakin sydämmen jaloudesta,
vetosin johonkin paremmuuteen, joka löytyy kehnoimmassakin luonteessa,
enkä tiedä miten sanani sattuivat, mutta tuhma rupesi itkemään, mestari
näytti häpeevän ja syyllinen tunnusti ilkityönsä.
Seuraavana vuonna sairastui Imu, ja sairauden aikana kuvastui hänen
silmissään yhä väkevämpänä se, joka oli kuin toisesta maailmasta
kotoisin. Olin toivoton, mutta hän kesti taudin. Nurmen vehreytyessä
ilmaantui hän eräänä aamuna tanhualle, ja kun hän asettui pulpettiinsa,
joka oli tyhjänä ammottanut useita viikkoja, en keksinyt hänessä
muuta huomattavaa kuin kalvakkuuden. Mutta sekin hukkui pian, ja minä
näin jälleen entisen ruusuhienon ja ruusuheleän hipiän, näin jälleen
kirkkaat silmät, jotka toisinaan lähettivät minulle terveisiä jostakin
toisesta maailmasta. — —
Aika vieri, Imu kävi viimeistä vuottaan koulussa. Hän ei ollut paljo
muuttunut minun silmissäni. Vartalo oli hieman venähtänyt ja ehostunut,
henkiset voimat olivat kehittyneet ilahuttavasti, mutta muuten oli
hän sama lähentymätön ja luokseen laskematon Imu, kuin ensimmäisellä
välitunnillakin poppelipuun juurella. Viimeisenä vuotena oli hän
sijoitettu taloon, jossa oli nuoria poikia ja nuoria tyttäriä. Hän
viihtyi hyvin. Pyhäpäivinä huomasin hänen käyttävän rusettia, hänen
koulupukunsa oli aina putosen puhdas.
Eikä pikku hairahdustakaan vuosien kuluessa!
— Miksikähän tässä ruvetaan, kun loppuu nämä tämmöiset päivät, virkoin
kerran, kun hän satunnaisesti joutui postia tuomaan minulle.
Lukuvuosi oli juuri alkanut, Imun viimeinen lukuvuosi.
— Enpä tiedä.
Hän ei osannut sanoa kysymykseeni tuota eikä tätä, vaikka minä muuten
hoksasin, ettei se kohdannut häntä äkkiarvaamatta.
— Entä jos rupeisit puutarhurin oppilaaksi, ei tarvitsisi muuttaa
kauas. Tuumihan sitä asiaa.
Kunnassa oli yksityisen omistama suuremmoinen puutarhalaitos. Olin jo
kuulustellut oppilaan paikkaa Imulle ja olin saanut melkein varman
suostumuksen.
Ilokseni miellytti tuuma Imuakin, oli jo kuin päätetty, että hän
antautuu puutarha-alalle. Asian päätökseen joutuessa ilmaisi hän
minulle, että tulevaisuuden huolet olivat jo kauan pyörineet hänen
ajatuksissaan. Hän oli tuuminut monia aloja, mutta minun esittämääni
ei hän ollut osannut keksiä. Takerruimme silläkin kertaa, kuten
monesti ennenkin, puhelemaan mitä kirjavimmista asioista, mutta yhtä
me aina vältimme koskettamasta: hänen äitiänsä. Tämä oli kuin elävien
ilmoilta pyyhitty. Ei riviäkään pojalle pitkien vuosien kuluessa.
Kovaosaisimmatkin pojat saivat toisinaan kotoa sukkaparin sekä
postimerkin nisurahoiksi, mutta Imun äiti oli kuin kuollut pojaltaan.
Kerran toi viesti minulle tiedon, että hän palveli ylhäisessä asemassa
olevaa henkilöä, ja minä puuhailin jo etsiä hänet, mutta jostakin
syystä se jäi tekemättä, ja sitte kertoi toinen viesti että hän oli
joutunut miehelään ja muuttanut pois pääkaupungista.
Monesti teki minun mieleni kysyä Imulta eikö hän ikävöinyt äitiään,
mutta minä en hennonnut kysyä. Eikä mikään viitannut siihen käsin.
Vuosien kuluessa muodostui minulle rohkea, mutta luonnollinen otaksuma
äidin ja pojan keskinäisistä väleistä. Ne olivat kai semmoiset, että
viimemainittu ei olisi äitiään äidiksi tuntenut, jos tämä olisi
sattumalta vastaan osunut.
Tällä asianhaaralla, niin monta tilapäistä katkeruutta kuin se olikin
minussa herättänyt äitiä kohtaan, ei kuitenkaan enää ollut jatkuvaa
merkitystä, sillä eron hetki oli jo aivan lähellä, vaikka en sitä
aavistanutkaan. Oli leuto ja kirkas syyspäivä, Imu saapui kouluun
tavallista varhemmin — ja yksin. Istuin työpöytäni ääressä ja hän
tervehti minua pihalta. Kuulin hänen astelevan luokkaan, hän tapasi
usein siellä lukea läksyjään.
En huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kolme tuntia meni
menojaan, kahtena viimeisenä oli käsitöitä. Imu oli juuri ryhtynyt
työhön, kun hän äkkiä vaikeni ja rupesi horjumaan. Riensin häntä kohti,
hän kaatui suoraan syliini. Häntä kouristi ankarasti, ja hän menetti
tajunsa silmänräpäyksessä.
Noin kuukauden päivät kesti taistelu, sitte sammui kirkas silmä.
Päivää kahta ennen olin käynyt hänen luonaan. Hän ei jaksanut enää
puhella kuin jonkun sanan. Noustessani lähtemään loi hän minuun vielä
kerran silmäyksen, joka oli kuin tervehdys toisesta maailmasta,
liikutti hiljaa huuliaan ja minä kuulin sanat:
— Hyvästi, hyvästi, minä en jaksa...
Silmät painuivat jälleen umpeen.
Ylihuomissa muutti hän pois. Harmaana ja kylmänä syyspäivänä kätkettiin
kuori maan multiin, mutta henki eli, Imu itse liiteli puutarhuriksi
Jumalan puutarhaan.