Vahtimestarin riennettyä junalle, raotin minä luokan ovea ja käskin
uuden tulokkaan kamariin kahden puheluun, rakentaaksemme molemmin
puolin ensimmäistä tuttavuutta vastaisen yhteistoiminnan ja menestyksen
vuoksi.
Nämä ensimmäiset tapaamiset olivat muodostuneet minulle vuosien
kuluessa verrattoman mieltä kiinnittäviksi, sillä silloin minä
useimmiten sain vaikutuksia, jotka melkein aina olivat todenmukaisia.
Harvoin, ani harvoin sattui, että ensimmäinen vaikutus olisi ollut
väärä ja virheellinen pääsuuntaan nähden, miten kirjava menneisyys
tulokkaalla muuten olikin joskus takanaan ja miten vaikea olikin päästä
käsiksi syihin, jotka hänen pikkuelämänsä olivat vinoon vääntäneet.
Aina se ei ollut vaikeata. Useammin kuin olin osannut ajatellakaan,
seisoi edessäni turmeltumaton lapsen sielu, niin hento ja kirkas kuin
metsälammen veden kalvo, johon hienoinkin tuulen henkäys synnyttää
vireen, seisoi surullisena ja kyyneleisenä, asianhaarojen otettua
semmoisen käänteen, että junalla laukattiin hauskasta pääkaupungista
maaseutuelämän yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen.
Mikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon?
Väliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit,
väliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin
kodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli
tai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja
porttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa
ilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja
loihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden
jälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis.
Mutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin,
joiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja
heti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta
ensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden
katse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä
olen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen.
Ja kun minä kasvan suureksi... Oli toisinaan joku, jonka silmien
säihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka
koetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten
rikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen
vaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. —
Uuden tulokkaan, joka nyt seisoi edessäni, olin vain hätimmiten
eteisessä nähnyt, ja näkeminen herätti minussa kylmäviimaisen tunteen.
Eikähän silmästä silmään katsominen tuota tunnetta tuhonnut, pikemmin
vain varmensi sitä. Edessäni seisoi vankkatekoinen, hyötyvatsainen
poika, värittömillä kasvoilla jonkinlainen kettumainen ilme, joka
kokonaan särki teeskennellyn surun, jota poika koetti pusertaa näkyviin.
— Nimesi? kysäsin minä totuttuun viralliseen tapaani, vaikka papereista
kyllä näin pojan nimen.
— Kalle Kärppä, kuului itkunsekainen vastaus.
— Ikäsi?
— Käyn kolmeatoista.
— Miksi olet niin surullinen?
— On ikävä.
— Ketä?
— Isää, äitiä ja siskoa.
Vastine ei minuun pystynyt. Näin papereista, että isä oli istunut
linnassa, äitiä oli rangaistu viinanmyynnistä.
— Miten vanha on siskosi?
— En muista... se on naimisissa sepän kanssa.
Kun olin vakuutettu ettei poika kotiolojaan ikävöinyt, vaan katuelämää
ja entisiä tovereitaan, siirsin puhelun tuokioksi muille aloille. Kävi
selville ettei poika ollut käynyt minkäänlaista koulua eikä kyennyt
edes auttavasti tavaamaankaan. Oli hommaillut sanomalehtipoikana, mutta
paraastaan sentään kerjuussa. Ja sitte joku kosketus poliisin kanssa,
jonka seurauksena oli matka pois hauskasta pääkaupungista. Noita
jutellessa minä sitte alotin ristikuulustelun, kysäsemällä äkkiä:
— Olivatko isä ja äiti sinulle hyviä?
— Eivät olleet. Äiti oli toisin vuoroin, mutta isä löi väliin
selväpäisenäkin, löi sillä mikä vain käteen sattui.
Kerran alkuun päästyä innostui poika kertomaan, miten huonosti häntä
oli pidelty, miten hänen oli täytynyt kärsiä kylmää ja nälkää, asua
öitä kellareissa j.n.e. Se oli seppä, joka oli vihkinyt isän, äidin ja
siskon häijyiksi häntä kohtaan. Seppä vihasi häntä. Häntä tuupittiin
pyhänä ja arkena. Sattui ettei hän käynyt viikkokauteen kotona muuta
kuin tirkistämässä, ja silloinkin jokainen kirkui ja kirosi häntä.
— Eihän sitte kannata ikävöidä.
— Mutta kun täällä on kaikki niin outoa, vastasi poika itkevästi ja
älyämättä, miten hän oli valehdellut itsensä umpiperään.
— Kyllä pian tutustutaan.
Kokemus oli minulle opettanut, minkä korkean aidan taa kasvattaja jää,
kun kasvatettavalla on valheesen taipuva luonne. Kaikki ponnahtaa
takaisin, särkyy, menee sivu tarkoituksen ja irvistää mennessään. Pieni
rikos, joka semmoisenaan synnyttää sääliä ja surua, kuohuttaa ja painaa
epätoivoon, tekee kasvattajasta väkisinkin tyrannin ja säälimättömän
piiskurin, kun rikokseen liittyy valhe. Tänään saavutetut tulokset
vie valhe huomenna takaisin ja jättää mielen niin alastomaksi, että
kuluu viikkoja ja kuukausiakin ennenkuin mikään toivon siemen siihen
pysähtyykään.
— Minulla on muuan pyyntö, jonka sinä helposti voit täyttää, virkoin
minä, läheten samalla poikaa ja laskien molemmat käteni hänen
olkapäilleen... Mutta ensin yksi asia, katsohan minua selvästi silmiin.
Poika loi häprästellen silmänsä minuun. En muista niissä huomanneeni
mitään kummempaa, paitsi että ne olivat uneliaat, munuaiset olivat
suuret ja niissä näkyi jotakin keltaista limaa tai sen tapaista.
— Lupaahan ettet enää milloinkaan valhettele. Lupaatko?
— Lupaan, kuului herkkä ja ajattelematon vastaus.
— Sattui mitä sattui, lupaatko ettet milloinkaan valhettele, kysyin
minä uudelleen, jotta Kalle Kärppä johtuisi ajattelemaan hieman
kypsemmin, mitä semmoinen lupaus merkitsi.
— Lupaan, kuului vielä herkemmin ja ajattelemattomammin kuin ensi
kerralla, ja tätä uudistettua lupausta toisti kettumainen hymyily.
— Sitte me tullaan ystäviksi.
Toiveeni olivat pienet, sillä en luottanut pojan lupaukseen.
Vaikeudet alkoivat ensi päivänä. Muuan pieni, hinteräkasvuinen orpo
raukka tunsi entiseltä Kalle Kärpän, jota katupoikien maailmassa
nimitettiin »Mataleenaksi". Mistä mokoma erikoisnimi, en kykene
sanomaan. Muuten erikoisnimet olivat poikien kesken jokapäiväisiä.
Oli jo entiseltä »Kirppu", "Faarao", "Aamen" y.m. Ja ne nimet olivat
ahkeraan käytännössä kaikista kielloista huolimatta. Välitunnilla tuo
mainitsemani pieni raukka sitte meni Kalle Kärpän eteen ja lausui,
kädet komeasti housun kikkareissa:
— Mataleena, morjens!
Nimi ehti kulovalkean tavoin pihalla telmivien poikien suusta suuhun.
Mataleena, Mataleena, hoettiin kaikkialla. Tuo ärsytti Kalle Kärppää,
hänen vihansa kohdistui pieneen raukkaan, jonka kautta Mataleena-nimi
pääsi poikien tietoon, ja hän syöksyi oitis hankkimaan oikeutta ja
hyvitystä itselleen. Pieni raukka sai puoltajia, ja pian oli käynnissä
tuima tappelu, tappelu, jossa Kalle Kärppä puolustihe viittä vastaan ja
oli sittekin voitolla.
Tämä ensimmäinen pyöräys näytti tulokkaan aivan uudessa valossa.
Edellisenä päivänä tavatessamme oli poika tehnyt minuun kaiken muun
ohessa jonkinlaisen nahjusmaisenkin vaikutuksen, joka ei ollut oikein
suunnassa kettumaisen hymyn kanssa. Silmäys oli toisinaan unelias,
käynti laahustava, veltot ja pehmeät liikkeet sulivat mainiosti
hyöteliääseen vatsaan, tehden hölmön kuvan ulkoa päin aivan ehjäksi.
Mutta tappelun tuoksinassa hölmön kuva hukkui johonkin toiseen kuvaan,
johonkin voimakkaaseen, nopealiikkeiseen ja notkeaan, joka riehui kuin
mustalainen ja paiskeli itseään pitempiä poikia rintapielistä nurmeen
niinkuin leikkitöikseen.
Tästä vaikeudet jatkuivat ja kutoutuivat jos johonkin lajiin. Kävi,
kuten monesti ennenkin oli käynyt, että yhdestä pojasta koitui enemmän
huolta ja työtä, kuin kymmenestä muusta. Ensimmäisen kuukauden kuluessa
oli hän sijoitettuna jo kahteenkin kotiin ja toisestakin kodista
tultiin, kun koeaika oli kulunut loppuun, esittelemään minulle pojan
muuttamista. Syitä oli sylin ja olan varalta ja painavin se, ettei
poikaa ollut laskeminen hetkeksikään silmän sivu, silloin se kärppänä
vilmehti, poltti tänään mirriltä viikset, huomenna löi kanan hengiltä,
ylihuomenna syyti törkyä kaivoon.
Mutta luokalla Kalle Kärppä oli laiska. Ja kun kovuuteltiin, laski hän
isot itkut. En vielä nytkään käsitä, miten hänellä aina oli kyyneleet
valmiina. Hän kykeni itkemään milloin tahansa, miten kauan tahansa ja
miten sydämmellisesti tahansa. Ensi aikoina hän monesti petti itkullaan
minut, kunnes tein keksinnön, että se olikin pelkkä ammattitaito, jolla
ei ollut vähänkään tekemistä sydämmen ja tunteitten kanssa.
Nauruun, raikkaaseen ja huolettomaan koulupojan nauruun ei hän ollut
herkkä. Hän harvoin nauroi ääneen, useimmiten hän vain hymyili
omaa kettumaista hymyilyään, ja silloin suurien silmämunuaisten
keltainen kiille kasvoi. Mutta kerran hän nauroi minut ja koko luokan
älmistyksiin. Sitä en milloinkaan unhota. Yläosastoilla oli historiaa,
Kalle Kärppä ja muut vähemmän kehittyneet tekivät hiljaista työtä,
kuvaantoa tai jotakin sen tapaista. Olin yleensä tehnyt Kallesta sen
huomion, että hän viisi välitti mitä muilla osastoilla puhuttiin,
vaivoin viitsi hän pysyä tarkkaavaisena edes silloinkaan, kun omaa
läksyä kuulusteltiin. Mutta sillä kertaa tempautui hänen huomionsa
mukaan. Valmistettiin viikinkiretkiä seuraavaksi läksyksi, muuan
yläosastolainen luki kirjasta ääneen, aina välimmiten kyseltiin
luettua. Tein huomion että Kalle Kärpän lyijykynä irtautui paperista,
kun ryöstöistä ruvettiin seikkaperäisemmin puhumaan, ja kun ehdittiin
merikuningas Hastingin Rooman-retkeen, höristi hän korviaan, hänen
silmiensä keltainen kiille kasvoi väkeväksi ja hymyily, hänen
oma hymyilynsä, elostui. Melkein henkeä pidättäen kuunteli hän
retkeläisten vaiheita Lunan kaupungin edustalla. Näin hänen silmiensä
ja kasvojensa ilmeistä, että hän jännittyi yhä enemmän. Ryhtyipä sitte
luetusta selkoa tekemään tuo samainen vähäväkinen, joka Kalle Kärpän
erikoisnimen oli julkisuuteen vetänyt. Sillä pojalla oli omituinen ja
ehjä kertomatapa, joka teki höysteän aineen vieläkin höysteämmäksi.
Koko luokka alkoi nauttia. Pojan pitkäveteinen ääni kuului hauskalta
viikinkiuroista kertoessa. Hasting, merikuningas, makasi kuolleena
kirstussa. Munkit veisasivat. Piispa luki messua. Alettiin laskea
kirstua hautaan. Kesken veisua ja messua karkasi Hasting kirstusta
ylös. Veti tupesta suuren, julman suuren miekan. Ja löi piispalta pään
poikki.
Silloin kuului eturivistä julma nauru, nauru semmoinen, että se karmi
minun selkäluitani ja synnytti kummastuksen koko luokassa. Siinä
naurussa ilmeni hillitön ilo, mutta toisaalta siinä oli jotakin
kaameata ja pelottavaa, joka tunki luihin ja ytimiin.
— Veti suuren miekan tupestaan ja...
Se oli Kalle Kärpän ääni, joka kuului yli luokan. Hän huojutteli
ylävartaloaan, jotta vuoroin vasen poski, vuoroin oikea koski
pulpettiin, ja huojutellessaan nauroi hän hillitöntä, kaameata ja
pelottavaa naurua. Tulin ajatelleeksi että noin mahtaa kettukin nauraa,
kun sillä on saalis hampaissa.
— Ja löi piispalta pään poikki. Ho-ho-ho-ho-hoo-hoohoooo-hoooo.
Sieluineen, sydämineen ja mielineen eli hän tapauksen, nautti ja
iloitsi petoksen onnistumisesta. Kun hän oli tyyntynyt, koetin
siveyssaarnalla herättää hänen parempia tunteitaan, mutta minä näin
ja tunsin, että saarnani meni sivu ja irvisti mennessään Kalle Kärpän
kettumaisessa hymyilyssä.
Muuten juuri tuon tapahtuman aikana meidän keskinäiset välimme olivat
pehmeämmät kuin konsanaan ennen ja jälkeen. Jonkinlainen välirauha
oli syntynyt itsestään. Kallen ahkeruus oli parantunut huomattavasti,
kodissaan oli hän käyttäytynyt moitteettomasti. Mutta pian särkyi
välirauha, ja me tuprahutimme toisiamme vastaan, kuten alun alkaenkin.
Sattui että muuan poika välitunnilla telmiessään pudotti viisikymmentä
penniä tanhualle. Pudonneita rahoja oli kaikkiaan kolmatta markkaa. Ne
olivat kodista mukaan pantuja ja pojan piti lukutuntien päätyttyä käydä
puodissa tekemässä ostoksia. Etsiessä löytyi lantti tuolta ja täältä,
mutta viisikymmenpenninen jäi kadoksiin. Epäluuloni kohdistuivat Kalle
Kärppään, mutta hän itki ja vakuutti viattomuuttaan, ja sen todisti
tarkastuskin, jonka toimitin kamarissani kahden kesken. Mutta joku
päivä sen jälestä yhätin minä Kalle Kärpällä uuden, komean piipun
hampaissa. Hän oli menossa tiiliuunille ja hän asteli tapansa mukaan
laahustaen, uutta näyssä oli vain se, että hän puhalteli lihavia
savupilviä ilmaan. Istuin kiven kyljessä eikä hän huomannut minua
ennenkuin seisoimme aivan nokka nokkaa vastaan. Piippu oli uusi
puupiippu ja siinä oli lyhyt, keltainen ja mustantäplikäs varsi. En
enää muista, miten monta valetta Kalle Kärppä siinä solmi, ennenkuin
hän tunnusti, että piippu ja sen pesässä palossa oleva tupakki oli
ostettu ihan sillä viisikymmenpennisellä, joka koulun pihaan oli
hukkunut.
— Minne kätkit rahan, kun en niinä tarkastaessa sitä keksinyt?
— Ei minulla sitä silloin vielä ollutkaan.
— Missä se sitte oli?
— Pihalla se oli.
— Ja sinä tiesit sen olopaikan?
— Tiesinhän minä.
— Mutta et opastanut ketään löytämään. Kumma ettei se sittekin
löytynyt, kun oli pari tusinaa etsijöitä.
— Miten se olisi löytynyt, kun minä toukasin varpaillani hietaa sen
päälle.
— Eikä kukaan joutunut näkemään, kun kaivoit sen jälleen ylös.
— Jättäysin jälkeen sitte aamulla ja silloin otin sen hiedasta.
Tämä särki jo entiseltäänkin laihat välimme. Minun ääneni soinnusta
katosi entinenkin niukka lämpö, ja Kalle Kärppä puolestaan näytti,
ettei hän sitä pientäkään lämpöä ikävöinyt eikä sen perään surrut. Hän
oli aivan entisellään. Itki, kun tarvittiin, valhetteli, kun tarvittiin
ja piteli puoliaan vaikka koko koulua vastaan, kun tarvittiin.
Ja viidenkymmenen pennin jutun jälkeen tuli toinen, jonka seurauksena
oli, että kodin ovet taasen sulkeutuivat Kallelle, ties kuinka monennen
kerran. Jouduin sen jutun näkijäksi. Lämmin syysilta oli juuri
hämärään painumassa. Olin kävelyllä ja näin että joku ajoi hevosen
selässä aitovartta pitkin ja ajoi kovaa vauhtia. Ajaja oli Kalle
Kärppä. Nousipa veräjä vastaan, piti astua alas avaamaan sitä ja sitte
piti nousta jälleen selkään. Hevonen oli nuori, uljas ja levoton,
ei talttunut silmänräpäykseksikään. Kalle Kärppä teki kadehdittavan
notkeita ponnahduksia, noustakseen selkään, mutta uljas hevonen teki
aina liikkeitä ja haaskasi niillä ponnahdukset. Tätä jatkui joku
tuokio. Kuuluipa karkeita kiroussanoja ja niiden jälkeen näin jotakin,
joka teki pääni kuumaksi. Kalle Kärppä sitoi varsan ohjista aitaan ja
samassa näin, miten seiväs kohosi ilmaan, putosi varsan lautasille ja
kohosi jälleen. Lähdin juoksemaan minkä jaloistani ennätin, huomaamatta
että talostakin lähti mies juoksemaan samaan suuntaan. Kalle Kärppä
oli niin raivostunut, ettei hän huomannut meitä kumpaakaan juoksijaa,
ennenkuin olimme aivan lähellä. Hänen kasvojensa kettumaisesta ilmeestä
ei ollut piirrettäkään jälellä, ne olivat kasvot kuin kesyttömän ja
puhahtelevan kissan, kuin pikku paholaisen.
Toinen juoksija oli talon vouti. Hän oli aivan musta kasvoiltaan.
Luulen että jollen olisi joutunut paikalle, olisi Kalle Kärpän käynyt
huonosti. Vouti oli vainunnut että jotakin tämmöistä oli ennenkin
tapahtunut ja oli sen vuoksi jäänyt nurkan taakse tähystelemään, miten
hevosen viejä tehtävänsä suoritti.
— Jos minä opettajasi olisin, puhkui vouti hampaittensa välistä, niin
tuosta samasta antaisin oman selkänahkasi maistaa ja antaisin yhtä
monta kertaa...
Seuraavana päivänä haeskelin uutta kotia Kalle Kärpälle, kiusallinen
tehtävä, sillä pojan maineet tunnettiin taloissa ja mökeissä. Muu
kuin pieni kokeiluaika ei voinut tulla kysymykseenkään. Sitä keinoa
olin monesti ennenkin käyttänyt ja sillä keinolla suoriuduin nytkin
pälkähästä.
Näin sai kuluneeksi kolme vuotta; neljäntenä vuonna, käen kukkuessa
ja lehtimetsien vihannoidessa, karkasi Kalle Kärppä eräänä
sunnuntai-aamuna. Jälestä päin sain kuulla, ettei hän suotta karannut,
häntä oli kaltoin kohdeltu, oli melkein orjana pidetty. Kohtelun osasin
jo vähin ennakolta arvata, mutta se oli auttamaton asia. Ken pehmeän
polkee jalkoihinsa, kuten Kalle Kärppä niin monesti jo oli tehnyt,
joutuu lopulta kovemmalle osalle.
En ikävöinyt karkuria takaisin. Kaikesta päättäen piilottelihe hän
Helsingissä. Näin kului kesä. Jos milloin muistelin Kalle Kärppää,
kuvittelin häntä hyvin jaksavana veitikkana, joka kyllä osaa pitää
huolen, ettei häntä hevin keksitä. Tunsin itseni oikein onnelliseksi,
päästyäni kuulemasta hänen itkujaan ja valheitaan, ja tunsin että koko
koulussa vallitsi toisenlainen ilma. Vaikeimmat pojat olivat ikäänkuin
neuvottomia, kun oli poissa heidän etevimpänsä, joka ohjasi, johti ja
teki alotteet moneen "juttuun" pelkällä silmäyksellään ja hymyilyllään.
Minun oli helpompi ollakseni. Ei tarvinnut aina olla varuillaan
kaikenmoisiin odottamattomuuksiin nähden. Eikä sattunut myötänään
kaikenmoisia "pikku asioita", jotka jo alkoivat käydä jonkinlaiseksi
juoksevaksi mieliharmiksi.
Mutta aikanaan Kalle Kärppä tuli takaisin, niin hartaasti kuin olin
toivonutkin hänen ijäti pysyvän sillä tiellään. Oli myöhäinen syksy,
kylmät viimat puhaltivat. Kun eräänä iltana palasin postista, seisoi
portin vaiheilla joku olento. Oli melko pimeys, seisoja näytti oudolta
ja kuitenkin tutulta.
— Kuka se on? kysyin minä jo kahdestikin, saamatta vastausta.
— Minähän vain... matala ääni kuului tutulta.
— Kuka minä?
— Kalle Kärppä.
— Onko sinulla mitään sanottavaa? kysyin melkein ankarasti.
— Tulin pyytämään anteeksi.
— No, käyhän tupaan.
Muuttunut oli Kalle Kärppä sitte viime näkemän. Hyötyisä vatsa oli
kadonnut jäljettömiin, kasvot olivat laihat ja posket ohuet kuin
tinanappi, vaatteet repaleina, toisessa jalassa oli kalossin kappale,
toisessa kannaton naisen kangaskenkä, jonka antura repotti irrallaan
kärkipuolesta.
— Mitä nyt oikein kuuluu?
Selkäsaunankaan uhka ei häntä pidättänyt itkemästä. Melkein
neljännestunnin itki hän oikein vahvasti, mutta itkun laimentuessa
elpyi hänen kasvoilleen entinen kettumainen ilme, vaikka teeskennelty
katuminen häiritsi sen elävyyttä ja ehjyyttä.
— Alahan nyt kertoa vaiheitasi siitä sunnuntai-aamusta saakka, jolloin
lähdit.
Se oli pitkä ja kirjava kertomus, sekaisin totta ja valhetta,
nauruhermoja kutkuttava ja sydämmen kyyneleitä synnyttävä. Kertomuksen
loppuloru oli, että kylmä ja nälkä joi Kalle Kärpän takaisin sinne,
josta hän omin hotein ja ehkä suurin toivein oli lähtenytkin.
— Käväsitkö kotona lainkaan?
— Käväsinhän minä.
— Mitä tuumittiin karkaamisestasi?
— Seppä hankki lähtemään poliisille ilmoittamaan.
— Milloin käväsit kotona?
— Viime viikolla.
Ehkä juuri sepän menettely olikin jouduttanut paluuta, siksi minä
ainakin sen käsitin. Kalle Kärppä oli siksi viisas, että käsitti
miten kunniakas paluu oli, kun se tapahtui vapaaehtoisesti. Menneet
olivat kesän lämpimät, jolloin sopi asua lautatarhoissa ja muissa
mukavissa piilopaikoissa sekä hankkia elatusta monin keinoin. Ilmojen
kylmenemisen kera läheni kiinni joutumisen mahdollisuus, läheni yhtä
varmasti kuin talvikin. Viisainta siis oli lähteä patikoimaan takaisin
ja siten tinkiä rangaistus mahdollisimman helppoon.
— Tunnetko lainkaan katumusta karkuretkesi vuoksi?
Tuon kysymyksen tein virallisesti ja siis aivan tarpeettomasti.
Siinäkin tapauksessa, että vastaus olisi ollut myöntävä, en olisi siitä
kirjaintakaan uskonut.
— Sanohan, tunnetko?
Kalle Kärppä vaikeni yhä, sillä hän tunsi vaistomaisesti, mikä arvo
hänen vakuutuksellaan olisi ollut; mutta hetkisen vaiettuaan turvautui
hän ainaiseen keinoonsa, hän rupesi parkumaan oikein sydämmen pohjasta.
Päivä pitkänkin yön jälestä ja päivä minullekin Kalle Kärppään
nähden. Joutui vihdoinkin kevät, jolloin laitos pääsi hänestä ja hän
laitoksesta. Hän oli jo kuudentoista vanha. Viimeisenä vuotena paisui
hän silmin nähden, hän oli päätä pitempi muita poikia, voima ja notkeus
huokui hänessä, vaikka käynti olikin entinen laahustavan veltto, vaikka
vatsa pulleili höysteänä ja suurena.
Kun eron hetkeä vain ajattelinkin, tuli hyvä ollakseni. Pääsen
vihdoinkin eroon pojasta, jonka luonteessa en ole valopilkkua keksinyt,
joka ei vuosikausiin ole edes ohi menevää ilon tunnetta herättänyt.
Pääsen eroon pojasta, jossa oli kymmenen pahaa eikä yhtäkään hyvää.
Tuo kuva, jonka olin hänestä luonut, kyllä piinasi minua ja joskus
minä epäilin sen erhettymättömyyttä, mutta tosiseikat ja vuosikausien
kuluessa tehdyt huomiot pakottivat minut uskomaan siihen. Mutta niin
kävi, että ennen eron hetkeä luomani kymmenen pahan kuva särkyi
sirpaleiksi. Se tapahtui päivää ennen Kalle Kärpän lähtöä rippikouluun.
Oli lauantai ja viikon viimeinen lukutunti menossa. Elelin
poikamiehenä, alhaalta talosta sain ruuan, pojat siivosivat huoneeni.
Lauantaisin tapasi aina olla suursiivous, ja siihen tuppautuivat
pojat kilvan, toiset kunnian himosta ja ylpeillen luottamuksesta, kun
saivat omin päin ja mielin määrin penkoa kamarit ja laatikot, toiset
ystävyydestä, kun kykenivät olemaan opettajalle avuksi j.n.e. Miten
lie sattunutkaan, mutta Kalle Kärppäkin joutui sillä kertaa siivoojien
parveen. Tehtäviä tasatessa osui siten, että hänen piti parin apulaisen
kera kantaa sänkyvaatteet pihalle, pölyyttää ne ja laatia jälleen sija
reilaan.
Kun viikon viimeinen lukutunti sai kuluneeksi, palasivat kaikki muut
siivoojat paikoilleen luokkaan, sillä hartaushetki oli vielä pidettävä,
mutta eipä kuulunut Kalle Kärppää. Menin katsomaan mikä häntä viivytti,
ja silloin näin semmoisen näön, joka ei koskaan mene mielestäni.
En ollut uskoa omia silmiäni, en ollut tuntea Kalle Kärppää. Hän
ei huomannut lainkaan, että tähystelin häntä puoleksi avoimen oven
lävitse, kiintynyt kuin oli hommaan, sijan reilaamiseen, kasvot minuun
päin kääntyneenä. Muistin millaiset nuo kasvot olivat hevoskohtauksessa
ja millaiset ne olivat tasaisissa oloissa. Mutta millaiset ne olivat
nyt? Poissa oli kettumainen ilme ja sen sijassa jotakin lapsellista,
teeskentelemätöntä ja puhdasta. Ja kesken työtään hän tuon tuostakin
hymyili ja hymyillessä hänen silmänsä loistivat.
Seisoin hämmästyneenä paikallani ja seisoessani näin entisen lisäksi
jotakin, joka murti minua, joka iski salamoita sieluuni. Näin miten hän
silitti patjaa, minun patjaani. Se oli vanha patja ja siihen muodostui
aina myhkyröitä, milloin kylen kohdalle, milloin lantioiden alle, ja ne
myhkyrät täytyi minun aina muhentaa, jos mielin unta saada. Ei kukaan
poika ollut milloinkaan niitä myhkyröitä keksinyt, mutta Kalle Kärppä
ne keksi, hän niitä kouri, muhenti ja sitte hän hymyhuulin silitteli
ja taputteli patjaa, silitti hellävaroen, lapsellinen, puhdas ja
teeskentelemätön valaistus kasvoilla.
Erehtynytkö minä olin lopultakin?
Ihmisyystunnettani viilsi joku terävä, pistävä, murtava ja polttava,
jonka vaikutus tuntui ohimoissanikin ja joka ahdisti sieluani. Näin
hänen kasvojensa ilmeestä, mikä tunne hänen sydämmessään liikkui, mikä
loi tuon lapsekkaan ja syyttömän hymyn, joka oli niin uppo uutta ja
odottamatonta. Se oli tunne, että _minun_ olisi pehmeä maatakseni,
ettei myhkyrä kolhisi kylkeäni, lantioitani. _Minun_, joka olin niin
monesti ankaralla kädellä rangaissut häntä, _minun_, joka olin pitänyt
häntä epäsikiönä, pikku paholaisena.
Ja taasen hän silitti ja silittäessään hymyili syyttömästi. En kestänyt
nähdä tuota kauemmin. Kuulumattomin askelein poistuin luokkaan, istuin
tuolilleni. Tunsin tuskaa, polttoa sielussani. Häpesin katsoa poikia
silmiin.
Vihdoin kuului Kalle Kärpän laahustava käynti, pidettiin hartaushetki,
minä syöksyin kamariin.
Seuraavana maanantaina alkoi rippikoulu.
Rippikoulun jälestä kiihtyi niiden tapauksien nopeus, jotka vetivät
Kalle Kärpän rikoksien teille. Vastoin neuvoani kokeili hän ruveta
maantöihin, vaikka minä olin ehdottanut, että hän heti rippikoulun
loputtua lähtisi merille. Kirjoitin tuumastani hänen isälleenkin ja
sepälle, molemmat kannattivat ehdotustani. Kun aavistin ettei renkinä
olo mene maineitta, kirjoitin Kalle Kärpälle muutaman rivin ja pyysin
häntä käymään luonani, jos odottamattomia tapauksia sattuu. Ja niitä
sattuikin jo syyskesällä. Tapasin Kallen isännän kirkolla muutamana
sunnuntaina, kysäsin mitä kuului nuorelle rengille.
— Se lähti laputtamaan eilen, kun ensin oli piessyt hevosen ja
rengin, vastasi isäntä. Hevosessa ei sen enempää syytä, kuin että
tuppasi syrjässä käymään, kuten monen muunkin hevosen tapa on. Siitä
se vimmastui, alkoi repiä ja piestä hevosta. Kun renki koetti mennä
väliin, pieksi se senkin, pieksi kuin pahaisen poikanulikan. Sitä oli
vehreä miehen alku. Kiitän onnea, ettei tappanut molempia, renkiä ja
hevosta.
Minun ehdotukseni joutui taasen kysymyksen alaiseksi ja olikin jo
toteutumaisillaan, kuten seppä minulle kirjoitti, mutta joku este,
joko tyhjänpäiväinen tai todellinen, nousi sitä vastaan ja siirti
sen tuonnemmaksi. Ja kun se kerran siirtymään lähti, vääntyi se yhä
mutkikkaammaksi, kunnes lahosi tykkänään. Meripojan sijaan tuli
satamajätkä, se, jota eniten olin pelännytkin.
Ensimmäinen kepponen, joka Kalle Kärpän tutustutti lain ja oikeuden
tapoihin, oli pikku väärennys. Hän piirti johonkin työlippuun yhden
numeron lisää ja meni laivakonttorista perimään rahoja sillä lipulla.
Väärennys huomattiin, väärentäjä vangittiin ja kepposen lopuksi tuli
muutama vuorokausi vankeutta.
Alku oli tehty, ensimmäinen askel astuttu.
Sitä seurasi joku mitätön tappelu, juuri siksi että nimi näkyi
sanomalehtien poliisiosastossa, mutta seuraavana syksynä Kalle Kärppä
jo teki ensimmäisen urotyön, ryöväyksen keskellä päivää. Se sattui
siinä syksyn ja talven rajamailla, arvatenkin kylmä ja nälkä olivat
tapauksen tekijät. Mies, hiukan humaltunut, asteli Kalle Kärppää
vastaan kadulla, ja miehen kellon vitjat loistivat. Katu sattui
olemaan tyhjä. Ja se, jonka minä olin nähnyt hevoskohtauksessa, heräsi
Kalle Kärpässä äkkiä eloon, heräsi ja pääsi herraksi. Ryöväys oli
silmänräpäyksen työ, edeltäkäsin suunnittelematon, sommittelematon.
Komea kertomus siitä oli sanomalehdissä. Humaltunut alkoi huutaa
poliisia ja juosta rosvon jälessä. Huuto toi apua pihoista ja
porttikäytävistä. Ehätti poliisikin joukkoon. Alkoi verraton
ajometsästys. Kun paon mahdollisuus parin nokipojan odottamattoman
ilmaantumisen tautia hupeni, löi ryöstäjä leikiksi koko jutun. Paiskasi
ensin kellon kauas luotaan, paiskasi molemmat nokipojat katuun ja
virkkoi:
— Tulkaa nyt kaikki peukalopaholaiset, mutta elkää tulko useampana kuin
kaksittain; mulla ei ole kunnossa kuin kaksi kättä.
Ja paiskasi vielä muutamia nenäkkäämpiä ahdistajiaan katuun, viskausi
sitte itsekin pitkäkseen ja tekeytyi niin humalaiseksi, ettei
käsittänyt muka, oliko ilta tai aamu, tyyni tai tuulinen. Rosvo, jonka
oikea nimi on Kalle Kärppä, mutta joka satamajätkien kesken tunnetaan
yleisemmin Mataleena-nimellä, on poliisin vanha tuttu.
Noin kertoivat sanomalehdet.
Neljä vuotta kuritushuonetta, siinä jutun loppunäytös.
Olen ollut tekemisissä monen rikoksellisen taimen kanssa, toiset ovat
nousseet, toiset laskeuneet, mutta kukaan ei ole minuun niin valtavasti
vaikuttanut kuin Kalle Kärppä. Ensin minuun vaikutti hänen luonteensa
näennäinen ehjyys, kymmenen pahan kuva, jonka olin hänestä laatinut,
mutta kun se viime tingassa särkyi, nousi ongelma eteeni, joka vielä
tänäänkin piinaa sieluani. Aina kun muistelen Kalle Kärppää, aina
esiintyy hän mielikuvissani syyttömästi hymyilevänä. Ja se muisti
kirveltää. Hänessä oli pohjalla jotakin, johon en minä päässyt käsiksi,
jonka hän aina ja kaikissa tilaisuuksissa osasi piilottaa. Siellä oli
sinapin siemen, joka olisi voinut kasvaa tuuheaksi puuksi, jos minä
olisin sen siemenen keksinyt ja osannut sitä kasvattaa, kastella ja
vaalia.
Mutta minä en sitä ajoissa keksinyt. Se oli virhe, ja siitä virheestä
ehkä johtui kaikki. Sovitin häneen saman mittapuun kuin muihinkin
poikiin, ja kun näin, etten onnistunut, laskin sydämmeni vieraantumaan
hänestä. Käytin järkeä ja sääntöjä, kun olisi pitänyt käyttää sydäntä,
kauttaaltaan vain sydäntä. Tein johtopäätöksiä entisien kokemuksieni
nojalla ja sain väärän, kokonaan väärän tuloksen. Ei juolahtanutkaan
mieleeni, että mahdollisesti seisoin ongelman edessä, joka selvitäkseen
ei olisi kenties vaatinut muuta kuin yhden ainoan onnistuneen
kosketuksen.
Yhden ainoan onnistuneen kosketuksen!
Mutta sitä kosketusta en osannut tehdä. Ehkä juuri osaamattomuuteni
veti vinoon työni, vaikka minä työnsin kaiken syyn Kalle Kärpän
niskoille.
Ehkä?