En tahdo yksin lentää, kun ma luulen
pois pääseväni maihin parempiin
sen kanssa, ken mun nosti keväimiin
ja antoi laululleni aamutuulen.
Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen,
mi rungon vanhan rintaan annettiin?
Kateusko jälleen katkeroisi huulen,
kun juhlamalja käteen kannettiin?
En tahdo yksin lentää niinkuin kotka,
en vaania myös päällä vuorien,
kuin metsänpeto peljättynä en.
Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka
mua lempii, purren lehtipurjeisen
taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.
5.
Lopputili.
Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit:
mun lempeni sa herätit ja peit
vain pilkkanas, mut pidit suloisesti,
se harmenemasta nää hapset esti.
Ma paljon ymmärrän, mut totisesti
en yhtä: luoksein miksi hetken jäit,
ees hetken tää miks onnen kupla kesti?
Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.
Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa.
Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain.
Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.
Suo sentään uskoa mun muistossain,
mun että siipeni kuin kiurun kantaa
ja lauluni kuin onnen virsi vain.
Tenn-koski.
Tähdetönnä suvi-yöhyt päilyy,
saavu ei hämy eikä kuu,
valkeat Tenn-järven neiet häilyy,
kosken lauluhun nukkuu puu.
Seisoo haavehissa metsä varjoton,
maa on tyyni, taivas kirkastettu on;
Areskuta vain hangessaan
hohtava katsoo yöhön valkeaan.
Terhen vieno yli nurmen nuojuu,
kaste runsaana lankeaa,
tuuli nukkuu, koivunlehvä huojuu,
vuoksi kaisloja keinuttaa.
Vaahtoon käy Tenn-järvi, virta Indalin
syöksyy autuaana aamuruskoihin,
kuuntelee kesän kirkas yö,
kannelta kaikuvaa Tenn-koski lyö.