Pyhä Antonius.
Pensaat puron vieremälle
hiipiä hiljaiset ja taajat,
hiljaa puiden latvat laajat
hymyy laineen leikkinälle.
Vieremälle vihreälle
tyttö käy ja kuroittaapi,
ja sen rinta riksuttaapi
ja se ei lie hyvä hälle.
Laureatus, laulurukka,
seisoo, miettii tytön luona;
varoa ei tiedä vuona,
mutta murheinen on hukka.
Vihryt, kaunis nurmen nukka
tuossa kutsuu, viittoo luokse,
ruoho kuiskaa: "Joudu, juokse,
viini vartoo, taita kukka!"
Sanat tuhmat eivät leikkaa
ääntä sydänkielen herkän,
iltarusko kuusenkerkän
yli heittää kuperkeikkaa,
yksin tuuli käy ja teikkaa
heinäin huojuvitten päällä;
kuule ei kuin kivet täällä,
jotk' ei kerro joka seikkaa.
Laureatus aatteissansa
kauan, kauan tuumii tälleen...
vanha metsämieskö jälleen
täällä panee paulojansa?
Hyi, barbaari himoissansa!
Pulmu pälvellään on pyhä.
Vaan hän tuumii, tuumii yhä,
eikä laukee pulmun ansa.
Immen posket pyörehinä
puolikypsät punertavat,
silmät suuret aukeavat
katsomahan kysyvinä:
"Nääthän, että annan minä!
Laureatus, miks et ota?
Ota taikka syttyy sota,
paha, paha poika sinä!"
Ja nyt immen silmä tulta
iskee nuoren immen vihan:
"Eessämme on Eden ihan,
etkö näe, kuule, kulta!
Suotko nenän eestäs sulta
kissalle sa maidon, rukka?
Taita kukka, taita kukka,
taikka loppuu maltti multa."
Laureatus aprikoipi.
Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo,
veret liekkilöihin liehtoo,
leikkilöihin somiin soipi!
Vaan hän käden nähdä voipi,
joka viittaa kärsittyihin,
ja hän turvaa hymyilyihin,
epää vaan ja eperöipi.
Loppui immen rauha silloin.
Nyt jos milloinkaan oil aika
hänen nähdä elon taika;
nyt ol' aika, nyt jos milloin
painaa vienoks pajunvilloin
korven miehen kova mieli,
nyt, kun kerran kertoi kieli,
mitä sydän sykki illoin.
"lhanasti taivaan teitä
saarnaat sanoissa ja töissä,
mutta etkö ikävöi sä
koskaan syömen säveleitä?
Minut polje, minut heitä,
mutta mua siedä, siedä!
Mikä mull' on, min' en tiedä,
peitä suu jo multa, peitä!"
Ja hän posken purppuraisen
kätkee käsivarrellansa,
rohkeutt' on rinnassansa,
vaikk' on katse karitsaisen.
Laureatus näkee naisen,
huomaa sulon hienon, hennon,
ja hän tuntee verten lennon,
kuulee kutsun hurmaavaisen.
Vaan hän vait on ainoastaan.
Vaikka on kuin maasta, puista
ilkkuis tuhansista suista
lasta, joka omenastaan
huoli ei, vaan huitoo vastaan.
Ja hän tietää loukkaavansa
tyttöä, mi itkun kanssa
hiljaa sotii onnelastaan.
Silloin, silloin anovalle
apu joutuu, kieli kankee
vapaa on, ja sanat lankee
niinkuin kaste kanervalle.
Tähdet syttyy taivahalle,
Herra antaa armon soihdut,
kääntää parhaaks Pahan loidut.
Kiitos Hälle, korkealle!
"Anna pieni, Anna hyvä,
en ma ole niinkuin luulet,
mua viskoo vinhat tuulet,
mua ahmaa aalto syvä.
Synti, syömeen sisältyvä,
usein mustaa mielen multa.
Sielussani, Anna kulta,
seulo nisu, seulo jyvä!
"Hyviks, ihanoiksi aivan
uskot maailman ja minun,
vaan on unta uskos sinun.
Jos ma sainkin lahjat taivaan,
sain ma myöskin lahjat vaivan,
himot huonot, himot suuret...
syvällä on synnin juuret,
vaikka kuinka kaivan, kaivan.
"Vaikka orjantappuroita
kyllin elontiellä niitin,
kyllin niitin, kyllin siitin,
viel' en aistejani voita,
viel' en hengen hekkumoita
suistaa voi ma synnintyöstä.
juuri äsken olin syöstä...
Anna, auttaa mua koita!
"Älä luule, että soimaan
itseäni iloks vainen,
mutta pienin kipunainen
sydämessäin tulen voimaan
syttää voi ja autioimaan.
Siell' on paljon sytykettä!
Anna suothan, suothan, että
pääsen Jesuksen ma hoimaan!"
Anna vartoo vaan ja uottaa,
mitä puhuu miesi pyhä.
Ymmärtää hän ei voi yhä,
miksi lempi synnin tuottaa:
vaan hän luottaa vaan ja luottaa
ja hän ymmärtää, ett' yksin
hän saa käydä käsityksin,
hän saa Herran miestä juottaa.
Anna lankee polvillensa,
tarttuu käsiin voideltuihin,
yhtyy yljän rukoiluihin
tykö taaton taivaisensa.
Ja hän häilyy hiljaksensa
ja on valkea kuin vainaa,
kun tää suvaitseepi painaa
suukon hänen otsallensa.
Sonetteja Dianalle.
l.
Diana.
Sa synnyit sätehistä aamunmaan
ja puiden vihreästä, ruohonpäistä,
mut minä vaan sain syntys nähdä näistä,
sa lienet ehkä hullun houre vaan.
Sun piirtees tyynet lepäs levossaan,
kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä,
ja paimenta sa lemmit leikkiväistä,
sa jumal-synty, synnillistä maan!
Siit' asti luonto kaikk' on herännyt.
Ma kuulen laulut puron pulpunnasta
ja joka puusta äänet puhuu nyt.
Tää riemua on vallatonta vasta:
on lehdon karkeloihin kerännyt
Pan paljas tuonne immet Metsolasta.
2.
Tunnen virran tuolta puolen.
Ma olen erakko vain murheen, huolen,
mies yksinäinen, hullu haaveiden,
ma muiden maailmoista huoli en,
vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.
Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen
sun kutsus elon juhlahan; ma, ken
jo uinuin untuvilla unien,
ma nousen -- ja sun sulokättäs nuolen.
Ei hyvä kuolleit' ole herätellä,
ei leikkiä lie lempi vainajain,
ei koirana sit' uneen silitellä.
Kas, kuolleen lempi palaa punottain,
ja vaikka hullun huul' on valju vain,
niin verta, verta vuotaa sydän hellä.
3.
Kevätsade.
Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille,
joit' itken, itken onnen ilossain;
näät eipä päästä kevään kekkereille,
jos sydän sadettaan ei anna vain.
Maa kuiva vaatii jotain enemp' ain
kuin pelkkää aurinkoa ahoteille.
Ens sade juur' on hurma jumalain --
ja sateen jälkeen itää ihme meille.
Se suuri ihme, kun me valveutaan,
kun heräjävät sydänlehdet hienot
maan loasta; kun loppuu kaihot maan,
ja elon salaisuudet suuret, pienot
pyhinä puhkee, ole eikä vienot
ne pirun juonia, vaan jumalan.
4.