Ja jos joku aatos mun luonani lie,
kun lankee kuoleman ilta,
sen olkohon viittoma viime tie,
mi päivän ja metsien mailta mun vie,
kesän kerkeän sointujen silta.
Tien laulavan polkua viipyen pois
minä kulkisin haaveessa harhain,
meri, aallot ja aurinko viimeisen lois
kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois,
ois kuin on mun kaipuuni parhain.
Polyteknikkojen marssi.
EI meill' ole mainetta es'isien,
ei muistoja, muinaisuutta,
mut jäljissämmepä kultahinen
kevät kasvavi laihoa uutta.
On kalpamme tieto, on kilpemme työ,
näin kultuurikansoa luodaan,
toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö
ja kunnolle kunnia suodaan.
Ei hurmehin lippumme hulmuakaan,
ei riepuina riipu sen vaate,
ei murhista, kauhuista muistuttamaan
käy puhtahan viirimme aate.
Sen kultakirjoja katsokaa!
Ne korkeella tahdomme kantaa.
Ei kansalle onnea kauniimpaa
kuin työ sekä terveys antaa.
Käsivarret jos vankat poikaisi lie,
jalo lippu, nyt liehu ja loista!
Väkivalta ei rankaisematta vie
sun kruunuas aurinkoista.
Sua suojaa vartio uskollinen,
sen rinnoissa lyö ajan laineet,
valo valta on vuossadan vastahisen,
ei menneiden muistojen maineet.
Työn lapset! On aateliskilpemme tuo,
sotatorvemme ylpeä, sorja,
se vaikka ei maailman mainetta suo,
maat, valtiot vaivamme korjaa.
Me syrjässä seisomme, kuolemme vait,
vain työmme on hautamme pylväs,
se kestävä on ajan ankarat lait,
on onnemme ainoa, ylväs.