Siipeen ammuttu.
Sen, ken syntyi laulajaksi,
polttakaamme, paistakaamme,
alas kotka ampukaamme
tallin oven vartiaksi!
Kiveä jos jauhaa kaksi,
vaikka tyhjää, siit' ei haaraa,
mutta runo tuottaa vaaraa,
jos se rupee mahtavaksi.
Hymyilkäämme häntä houkkaa,
joka käy kuin kruunupäinen,
vaikk' on keppikerjäläinen,
sieltä täältä sirun noukkaa.
Vaan jos houkka käy ja loukkaa
kuntoamme, kunniaamme,
hänet suitsin suistakaamme
silloin käymään tietä soukkaa.
Laureatus, lauluhuuli,
tunsi melkein tärkeäksi
itsensä ja ylpeäksi.
Ja hän hymyi vaan ja luuli,
että koko myrskytuuli
vaan ol' ohimenevätä,
ettei sitä onni jätä,
ken sen laulut kerran kuuli.
Viel' ei voinut ymmärtää hän,
että perintönsä suuri
lopussa jo oisi juuri;
tuota saanut ei hän päähän,
että näin nyt myrskysäähän
hänet jättäis holhojansa:
vielä elo korkojansa
kasvaa, ja ne hälle jäähän!
Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää,
kantaa kateuden loka
vastuksien pirun, joka
haukkuu kovaa, hiljaa kiittää,
rintaan kiviriipan liittää,
vastaa kuuman haalealla,
sankartöistä vait on vallan,
veren hyytää, riemun riittää.
Ja se painoi leukaan asti
lauluniekan suohon tuohon,
vaali joka rikkaruohon
sydämessä varuisasti;
lietsoi tulta uutterasti,
joka miehen mieltä pouti,
aron aavikosta nouti
juoman, jolla suuta kasti.
Siinä joi hän yhtä toista:
sairaan jalopeuran pelon,
erämaiden öisten elon,
huolet hullun-kammioista.
Kului kulta unelmoista,
haihtui tuoksu haavehilta,
päivä painui, joutui ilta,
nousi sumut notkosoista.
Halkes nuoruutensa haaksi,
jolla retkelleen hän lähti,
uneksijan onnen tähti
vaipui valtamerten taaksi.
Veri sakoi samakkaaksi,
laulu maata myöten hiipi:
poikki oli kotkan siipi,
lehto kaattu kaskimaaksi.
Joka hymyssä hän näki,
joka sanass' salanuolen,
katsoi aina kahdenpuolen,
pelkäs yötä päivälläki.
Yöllä heräs Hiiden väki,
nosti otsaan kylmän hien,
voitti piru vastuksien,
haukaks sai jo kevätkäki.
Nyt jo piru nauraa tohti,
näytti aatteet akanoiksi,
kirnus hengen voitot voiksi,
kauas kannel niekan johti
korven onkaloita kohti,
erämaihin erakkuuden;
yksin kanssa ikuisuuden
näin hän istui, näin hän pohti.
Saapui aatteet kaikenlaiset
suuren yksinäisen luoksi,
tuli luode, tuli vuoksi,
matoi kangastukset maiset.
Joskus pilvet purppuraiset
aron iltaan ilon heitti,
vaan ne kaikki jälleen peitti
samum-tuulet tuiskivaiset.
Mut ei aina murretulla
ylvään yksinäisen mieltä,
jok' ei kaipaa ilon kieltä,
jot' ei kiehdo kiilto kullan.
Laureatus, lapsi mullan,
katkeruutta keitti, kantoi,
kunnes kaikki heitti, antoi
päivän mennä, toisen tulla.
Ja ne saapui maita soita,
päivät pitkät, päivät harmaat.
Piili laulun keijut armaat,
jotka ennen karkelolta
piti illoin ihanoita,
väikkyviä, välkkyviä.
Mieli punoi säikehiä.
punaisia, kamaloita.
Yöt ja päivät yhtä hamaa
aatos kiersi, aatos kulki,
yhteen huulet kuumat sulki,
saattoi kielen sammaltamaan.
Lyöty, lannistettu lamaan,
varmaan hulluks oisi luultu,
ellei lapsest' asti kuultu
hänestä ois melkein samaa.
Fatalismi, köyhän silta,
aina parhain oppi orjan,
teki itsepäästä norjan,
taittoi niskat niskurilta.
Kulki niinkuin kesä-ilta
yli mielen uhman pahan;
ja hän oppi poimimahan
kukkasia kaljamilta.
Ja hän taipui taakan alle,
tyytyi niinkuin tyytyy rukka
nöyrtymyksen kalvas kukka
kasvoi korven kulkijalle.
Ja hän nousi kukkulalle,
näki tyhjäks elontyönsä,
laski sauvan, päästi vyönsä
sekä kuoli maailmalle.
Hän, mi kärsinyt ei iestä,
astui valjahisin hyödyn;
karvas oli kalkki lyödyn,
vaan se juuri koetti miestä.
Mittas reunat mieron tiestä,
kulki teitä köyhän, kurjan;
näin voi piiska elon nurjan
kaurihista kilin piestä.
Ja se suuri fatalisti
oli mielestään jo kili:
tunto pesty, tehty tili
elon kanssa kaunihisti.
Ja hän huokas, kädet risti
maailman tään tähden huonon,
vihdoin kauriin vuoriluonnon
kirkon pihattoihin pisti.
Laureatus muiden lailla
vangiks otti järjen oman,
järjen aina rauhattoman,
järjen vastausta vailla.
Asui mailla autuailla,
tuli verraks tuhansien,
kiros riemun, siunas hien,
sai jo majan armon mailla.
Saapui aika sovituksen,
aika lapsuus-onnen lauhan,
aika anteeks-pyynnön, rauhan,
äidin helmaan palauksen;
ja hän aukas kodin uksen,
katsonut ei enää taaksi,
ettei uppois Herran haaksi
jälleen uneen kauhistuksen.
Katsoi ylle, katsoi alle,
ja hän tunsi uudet tuoksut,
kuuli uutten vetten juoksut,
palas voima voipuvalle.
Kruunu viittoo voittajalle!
Paastoo paha lihas luuksi!
Taivu sielu tarvispuuksi,
taivu taivaan jumalalle!
Hän, se Mestari, mi muovaa
maailman ja ihmismielet,
virittää voi harpun kielet
soimaan virttä uutta, luovaa;
kohta sanan voimin huovaa
Herran haaksi Herran teitä:
ei Hän kiellä, ei Hän peitä
armoansa anteeks suovaa.
Herran sana virvoittaapi
niinkuin virta, vesilähde,
Herra nostaa huomentähden
poveen sen, ken rakastaapi.
Elo selvityksen saapi,
kaikki kirkastuu ja koittaa;
Laureatus voittaa, voittaa,
laaksot, vuoret valkeaapi.