Laureatus obstinatus.
Laureatus muiden lailla
syntyi, potki, huus ja pestiin,
juur' kun joulujauhot lestiin
illan suussa Suomen mailla.
Nukkui nuhtehia vailla,
kasvoi, karttui kaunihiksi,
talon pikku tyranniksi
kuin on tapa kuninkailla.
Lapsest' asti vaiva hällä
tuot' ol' eroitusta nähdä,
mitä voi ja tahtoo tehdä,
mitä täytyy täytymällä.
Piti päänsä, päällä tällä
lakeja hän laati, antoi,
uppiniskan nimen kantoi,
varhaisvanhan myöhemmällä.
Piennä piiskan koulut suori,
potki vastaan varsan lailla,
kärsi valitusta vailla --
haavat arpeen, päälle kuori!
Nuorten kesken vanha; nuori,
vallan nuori vanhain luona,
etsi kultaa, missä kuona,
kuonaa, missä kultavuori.
Pari ystävää ja hyvää,
maailma muu vastassansa,
näin hän nautti nuoruuttansa,
etsi elämältä jyvää.
Vapahasti merta syvää
seilas nuoren miehen mielet;
vaan jo kutsui toiset kielet
virren töille viehättyvää.
Oppimatta opin teitä
lauloi Laureatus nuori,
torpan tyttö soiton suori,
koski kuohui säveleitä.
Matkineeks ei tullut heitä
maun ruhtinaita maassa,
lauloi vain kuin rastas haassa
oman syömen sytykkeitä.
Kohta niitä lauleskeli
joka piika, renki siellä,
taikka missä maalla, tiellä
vinkui viulu, käsipeli.
Niissä ilo hurja eli,
kieli ruotsin, suomen mieli,
nuotti niinkuin koski nieli,
sanat riemuin remahteli.
Veren nuoren aallot kuumat,
onnen ahjo, lemmen liesi!
Ollut siin' ei höylän miesi,
joka mittaa vaaksat, tuumat.
Oli hengen nuoren huumat,
tulet, onnet, innostukset,
joille aukee sydän-ukset --
harvoin kirjapainon ruumat.
Siinä tuntui haju tallin,
hollin, reen ja renkutuksen,
tahti väärä tavauksen,
jot' ei opin herrat salli:
käskis käydä joka jallin
runovuoren ruusuteitä,
kuka sitten kuulis meitä?
korko, laajuus mullin mallin!
Laureatus laulajana
tutkittihin, tuomittihin,
suomustettiin, suomittihin,
kynittiin kuin kylmä kana.
Veri nuori vellovana
tuosta paisui, tuosta nousi,
suuret myrkkykuplat sousi,
missä muinen onnen vana.
Mielestään ei mennyt, miksi
tahtomansa pyhin, parhain,
pahimmaksi kääntyi varhain,
hälle ikihäpeiksi.
Veret muuttui mustemmiksi,
sappi suomalainen suuttui,
hauki nuotan päähän puuttui,
häkkiin lintu lieto siksi.
Nyt ol' aika hirnujaamme
viedä hyödyn vempeleihin.
Kovasti se koskee meihin,
että satuloida saamme
näin me parhaat nuoret maamme,
mutta vitsa väännettävä
nuorna on ja käännettävä
iloks armaan isäinmaamme.
Pesi kätensä Pilatus,
kansa huusi: ristinpuuhun!
Mutta vielä surman suuhun
tahtonut ei Laureatus.
Juur' tää julkeuden status
hälle pilkkanimen antoi,
jota sitten kauan kantoi
Laureatus obstinatus.
Nöyryyden ei valju valta
seissut hänen kehdollansa:
runon orhi vaahdossansa
vaatii voimaa ratsahalta.
Epäs ruoskan maailmalta,
elämältä emon piiskan,
nosti ylvään, korskan niskan
korkealle ristin alta.
Veri kuohui kulkevainen
ja hän löysi ystäviä,
neroja niin säihkyviä,
ettei arvaa aikalainen.
Ryypyn vaati aamiainen,
ja hän kasti kaulaa, suuta,
eikä tunnustanut muuta
holhojaa kuin Herran vainen.
Eikä niitä perinnöitä
ollut ole holhotilla
tämän taivaan tanhuvilla!
Käyty siin' ei käräjöitä,
käytetty ei konnantöitä:
tuuli antoi, pilvi satoi,
taivas lapsellensa latoi
kukkasia, kuuhut-öitä.
Laureatus lauloi, lempi,
riipi onnen omenoita,
puri hampain nuorin noita
nähdäkseen, mi mieluisempi.
Yhden hylkäs, toisen hempi,
soi ja joi kuin turkkilainen,
eli niinkuin elää vainen
poika nuori, kaunis, kempi.
Suonet suihki, sydän eli,
joka kukka kutsui, kiehtoi,
epätoivo alla liehtoi,
viha päällä punoitteli.
Joka veitikka ol' veli,
joka viisas vihamiesi,
ja hän taisi ja hän tiesi,
missä kulki miehen keli.
Kaunis oli hän kuin voima;
ja jos oisi neitten kieli
virkkanut, min kätki mieli,
sana ollut ei ois soima.
Valko-otsa, varsi roima; --
näin hän kylän kassapäitä
monta otti ennen häitä,
ehtimättä kirkon hoiman.
Tuhlas niinkuin lapsi linnan
säästöt isäin ankarien,
säästöt voiman, säästöt hien,
monen sukupolven hinnan:
tahdon voimat, tarmot rinnan
sai hän sotataatoiltansa,
mutta äitimuoriltansa
talonpojan potran pinnan.
Emo rukka paljon yksin
itki pojan elämätä,
toivoi kera vaimon tätä
viihtymähän vieretyksin.
Vaan hän vastas syleilyksin,
pojan suukkoin polttavaisin
eikä saatu miehin, naisin
tätä pyytä pyydetyksi.
Opinjooni, joll' on valta,
kiros hänet kokonansa,
huhu piti huutoansa,
maine kulki maankin alta.
Kivet sinkui kaikkialta,
pilkka yksi toisen siitti;
näin nyt Laureatus niitti
ensi laihot maailmalta.