Paholainen tahtoi kerran kiusata erästä viisasta munkkia. Hän puki
senvuoksi ylleen leveän vaipan ja pani päähänsä leveälierisen lakin,
niin ett'ei kukaan häntä tuntisi, ja lähti vanhuksen luo, tämän
istuessa rippituolissa odottamassa rippilapsiansa.
"Arvoisa isä", sanoi tuo ilkeä vihollinen, "minä olen maanviljelijä
ja maanviljelijän poika. Auringon noustessa minä nousen, enkä unohda
milloinkaan aamurukoustani lukea, sitten työskentelen koko päivän
ulkona pellolla. Ravintonani on leipä ja maito ja kun ystävieni
kanssa iloita tahdon, virvoitan minä heitä hunajalla ja hedelmillä.
Minä olen ijäkkäitten vanhempieni ainoa turva. Ei minulla ole vaimoa,
enkä minä ikävöi naisia. Ahkerasti minä käyn kirkossa ja joka
kymmenyksen annan minä pois. Arvoisa isä, sinä olet kuullut minun
rippini. Tahdotko nyt antaa minulle synninpäästön?"
"Poikani", sanoi munkki, "sinä olet hurskain mies, jonka tunnen.
Minä annan mielelläni sinulle synninpäästön. Anna minun vaan ensiksi
kertoa sinulle, mitä vähän aikaa sitten tapahtui näillä seuduin. Se
ilahduttaa mieltäsi, sillä kerron sinulle monesta hyvästä työstä, ja
kuitenkin voit sanoa itsellesi, että ne, jotka ovat niitä tehneet,
olivat vaivaisia syntisiä sinuun verraten."
"Isä, sinä viettelet minua ylpeyteen", sanoi kiusaaja.
"Jumala minua niin suuresta synnistä varjelkoon", sanoi munkki, "kun
olet kuullut kertomukseni, ajattelet toisin."
Ja hän kertoi: Ylpeä ritari, joka omistaa tuon suuren vuorilinnan
toisella puolen virran, päätti eräänä päivänä naittaa tyttärensä
rikkaalle ja mahtavalle miehelle, joka tyttöä rakasti. Mutta siitä
oli tyttö onneton, sillä hän oli jo luvannut sydämmensä toiselle.
Niin kirjoitti tyttö kirjeen sydämmensä rakastetulle ja kertoi
hänelle, mitenkä isänsä pakotti hänet menemään toiselle. "Senvuoksi
lähetän sinulle monet tuhannet tervehdykset", kirjoitti tyttö
hänelle, "ja pyydän sinua, ett'et tee itsellesi vahinkoa minun
tähteni, sillä minä olen sinulle uskollinen sydämmessäni."
Mutta ritari, tytön isä, otti kirjeen sananviejältä ja hävitti sen
petollisesti.
Niin koitti neitsyen hääpäivä ja hän tervehti sitä monin kyynelin.
Mutta kirkossa hän ei itkenyt, vaan jäi suru hänen kasvoihinsa ja
kivetti ne. Ja kaikki ihmiset kirkossa itkivät hänen tähtensä.
Ritari, hänen isänsä, näki myöskin, että suru oli kivettänyt hänen
tyttärensä kasvot. Silloin kauhistui hän tekoansa. Ja kun he
palasivat kotiin kirkosta, kutsui hän tyttärensä salakammioonsa ja
sanoi: "Rakkaani, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä." Ja vaikka hän
oli ylpeä mies, lankesi hän polvilleen tyttärensä eteen ja tunnusti,
että hän oli alhaisen työn tehnyt ottaessaan hänen kirjeensä. Sillä
hän oli pelännyt, että tytön rakastettu tulisi ratsastaen urhoinensa
ja veisi morsiamen pois väkivallalla, jos hän saisi häistä tiedon.
Tytär vastasi hänelle: "Se olkoon sinulle lohdutukseksi, ett'et
tiedä, minkä tuskan olet minulle tuottanut." Ja hän lähti
morsiusluhdin parvekkeelle.
Siellä tuli ylkä häntä vastaan. "Rakkaani, miksi on suru kasvosi
pimittänyt?" sanoi hän.
Silloin vastasi morsian: "Siksi, että olen sydämmeni antanut
toiselle, jolle olen vannonut ijäistä uskollisuutta."
Mutta ylkä sanoi: "Elä ole murheissasi siitä, että olet tullut
vaimokseni. Minun rakkauteni sinuun on niin suuri, ett'en usko
kenenkään muun voivan tehdä sinua niin onnelliseksi kuin minä."
"Niin ajattelevat kaikki, jotka rakastavat", sanoi morsian.
"Sano vaan, mitä minun on tehtävä, että saisin surun poistetuksi
kasvoiltasi", sanoi hän, "ja minä näytän sinulle, että puhun totta."
Silloin rohkaisi morsian mielensä ja ajatteli: -- Minä tahdon sanoa
sen hänelle, ehkäpä Jumala taivuttaa hänen sydämmensä. Ja hän
kertoi, mitenkä he rakastettunsa kanssa olivat vannoneet toisillensa
semmoisen valan, että se, joka tuli petetyksi, surmaisi itsensä
toisen hääpäivänä. "Senvuoksi surmaa minun rakastettuni tänä
päivänä itsensä", sanoi morsian. Ja hän vaipui maahan surusta ja
makasi kerjäten ylkänsä jalkojen juuressa. "Anna minun lähteä hänen
luokseen, ennenkun hän ehtii sen tehdä!"
Ja tuon naisen suru vaikutti niin valtavasti, että vaikka hänen
miehensä ajatteli: "jos annan hänen mennä sen luokse, joka häntä
rakastaa, niin en näe häntä enää milloinkaan", hän sitten voitti
itsensä ja sanoi: "Tee niinkuin parhaaksi näet."
Silloin nousi morsian ja kiitti häntä kyynelsilmin. Sitten meni
hän saliin häävieraiden luokse, jotka seisoivat kukin paikallaan,
katettujen pöytien ääressä, ja kiihkeästi odottivat ateriaa, sillä he
olivat nälissään pitkän ratsastusmatkan ja pitkän messun jälkeen.
"Hyvät herrat ja rouvat", sanoi morsian heille, "minun täytyy sanoa
teille, että minä mieheni suostumuksella tänä iltana lähden käymään
rakastettuni luona. Sillä tänäpäivänä hän aikoo surmata itsensä
senvuoksi, että minä olen hänelle uskoton. Nyt tahdon mennä hänelle
sanomaan, että minut pakotettiin. Elkää senvuoksi ihmetelkö, että
minä menen itse, sillä semmoisessa asiassa eivät kirjeet eivätkä
sananviejät ole kyllin varmoja. Mutta teiltä minä pyydän, syökää,
juokaa ja olkaa iloiset minun poissa ollessani. Sillä minä tulen
takaisin, kun olen pelastanut rakastettuni hengen."
Mutta kaikki häävieraat itkivät, kun hän kertoi surusta, joka häntä
uhkasi ja vastasivat hänelle: "Emme suinkaan me syö emmekä juo, niin
kauvan kun sinun surusi on niin suuri. Mene sinä vaan ja kun palaat
takaisin, alamme me aterian." -- Ja he lähtivät pois pöydästä.
Kun morsian kulki yli linnanpihan, kuului suurta melua
keittiötuvasta. Sillä pieni juoksupoika oli kiirehtinyt
kyökkimestarin luokse ja huutanut hänelle, ett'ei ateria alkaisi
moneen tuntiin. Ja kyökkimestari suuttui ajatellessaan paistejaan
ja ruokiaan, jotka nyt pilaantuisivat. Leiviskän voita heitti hän
tuleen ja korillisen munia murskasi hän kivilattiata vasten, sitten
keikautti hän juoksupojan kynnykselle ja uhkasi lyödä häntä suurella
luudalla.
Mutta kun morsian astui linnanpihalle, pyysi hän kokin laskemaan
irti pojan ja kokki herkesi heti lyömästä. Ja hän huusi: "Kiitetty
olkoon Jumala, joka on sinut näin lempeäksi luonut. En tahdo sinua
enää surettaa." Ja sitten hän säilytti ruuan monta tuntia, sanomatta
kellenkään ainoatakaan äkäistä sanaa.
Sitten lähti morsian kulkemaan yksin halki suuren metsän, sillä hän
tahtoi jalan ja ilman seuruetta tulla rakastettunsa luo, niinkuin
tullaan Jumalan äidin kappeliin, kun hätä on suurin.
Mutta metsässä asui henkipatto mies, joka oli ryöväri. Kun hän siellä
makasi pensaikossa, näki hän morsiamen tulevan tiellä. Hänellä oli
sormuksia sormissa, kultakruunu päässä, raskas hopeainen vyö vyöllä
ja helmiä kaulassa. Silloin tämä ryöväri sanoi itselleen: "tämä on
vaan heikko nainen, hänen aarteensa tahdon minä ottaa. Silloin on
minulla rikkautta kylliksi ja voin lähteä muille maille; sitten
voisin heittää tämän kurjan elämän täällä metsässä ja tulla arvossa
pidetyksi ja rehelliseksi ihmiseksi."
Mutta kun morsian tuli lähemmäksi, ja ryöväri näki hänen kasvonsa,
unohti hän pahat aikeensa. Sillä Jumala oli luonut hänet hyvin
ihanaksi. Mies ajatteli: "En voi vahingoittaa häntä. Hän on morsian,
enkä voi sallia tämän ihanan neitsyen tulla ryöstettynä häätaloon."
Ja hän kunnioitti Jumalaa, joka oli tehnyt naisen semmoiseksi ja
antoi hänen mennä.
Mutta metsässä asui vanha erakko, joka kidutti ruumistaan valvomalla
kuusi vuorokautta ja nukkuen ainoastaan seitsemännen vuorokauden.
Hän oli pannut itselleen laiksi, että jos hän ei saanut nukkua
seitsemäntenä vuorokautena, niin täytyi hänen valvoa kuusi
seuraavaakin vuorokautta. Sillä hän uskoi sen Jumalan tahdoksi. Nyt
oli hänen seitsemäs vuorokautensa jo melkein kulunut, eikä hän ollut
saanut nukkua, sillä paljon sairaita ja murheellisia oli käynyt
hänen luonaan. Mutta kun hän oli lähettänyt ne kaikki luotansa ja
aikoi paneutua levolle, näki hän morsiamen tulevan käyden tiheässä
metsässä. Ja hän ajatteli itsekseen: "Mitenkä pääsee tuo vaeltaja yli
vuolaan virran, joka on paisunut yöllä ja vienyt mukanaan siltansa?"
Ja hän jätti makuusijansa ja seurasi tyttöä virralle ja kantoi hänet
sen yli hartioillaan. Mutta, kun hän taas palasi luolaansa, oli hänen
aikansa jo ohitse ja hänen täytyi valvoa vielä kuusi vuorokautta
tuon vieraan naisen tähden. Mutta hän ei sitä katunut, sillä tuossa
naisessa oli semmoinen sulous, että kaikki, jotka hänet näkivät,
olivat iloisia, jos saivat uhrata jotain hänen edestään.
Niin saapui morsian rakastettunsa kartanoon. Mutta silloin oli hänen
kihlattunsa sulkeutunut erääsen saliin ja lukinnut ovet raskailla
lukoilla. Ja kun hän koputti ovelle, ei hän tahtonut avata. Sillä hän
oli jo vetänyt miekkansa ja aikoi surmata itsensä.
Tyttö ei voinut huutaa eikä rukoilla, sillä tuska tukahdutti hänen
äänensä. Mutta hänen kyyneleensä valuivat vuolaina kivilattialle ja
ritari kuuli läpi tammisten ovien hänen nyyhkytyksensä. Eikä hän
voinut surmata itseään, kuunnellessaan sitä, vaan avasi hänelle.
Ja tyttö seisoi hänen edessään kädet ristissä ja sanoi hänelle, että
hänet oli pakotettu. Ja kun ritari näki, että hän vielä omisti tytön
rakkauden, lupasi hän, ett'ei surmaisi itseänsä. Silloin heittäytyi
tyttö hänen syliinsä ja ritari suuteli häntä, ja sinä hetkenä he
tunsivat kaiken sen ilon ja kaiken sen surun, joka ihmissydämmeen voi
mahtua.
Ritari sanoi tytölle: "Sinun täytyy nyt lähteä, sillä sinä olet
toisen oma." Ja tyttö vastasi: "Kuinka minä voin?"
Mutta ritari, joka häntä rakasti, irtausi hänen syleilystään ja
sanoi: "Minä en tahdo tehdä vääryyttä hänelle, joka antoi sinun
tulla minun luokseni." Ja ritari käski satuloimaan kaksi hevosta ja
ratsasti hänen kanssaan kotiin, hänen isänsä linnaan. -- --
Tämän kaiken kertoi munkki paholaiselle, eikä tiennyt vielä
ollenkaan, kenen kanssa puhui. Ja sitten kysyi munkki, kuka hänen
mielestään näistä, joista hän oli kertonut, oli tehnyt suurimman
uhrauksen. Sillä munkki oli viisas mies ja tiesi hyvästi, ett'ei
kukaan ihminen ole synnitön, niinkuin tämä vieras sanoi olevansa.
Ja tällä kertomuksellansa luuli hän saavansa urkituksi, mikä noista
seitsemästä kuolemansynnistä oli tämän helmasynti. Sillä aina sen
mukaan, kenen hän sanoi uhranneen enimmän, isän tahi ylkämiehen, tahi
häävierasten tahi kyökkimestarin, tahi ryövärin tahi erakon tahi
rakastajan, tietäisi munkki päättää, oliko ylpeys tahi kateus tahi
mässäys tahi viha tahi ahneus tahi laiskuus tahi hekkumallisuus se
synti, joka vallitsi hänen sielussaan. Sillä tuo hurskas mies tiesi,
että sitä avua, jota hän eniten ihaili toisissa, olisi hänen itsensä
vaikein omistaa.
Mutta paholainen oli niin innostunut omaan leikkiinsä, ett'ei hän
huomannut munkin ansaa: "Totta tosiaan", sanoi hän, "ei ole helppoa
vastata sinun kysymykseesi. Minusta näyttää siltä, ett'ei ylkä
uhrannut vähempää kuin rakastaja, ja ett'eivät pöytävieraat tehneet
suurempaa uhrausta kuin ryöväri. He ansaitsevat kaikki suurimman
kiitoksen." Ja hän luuli sanoneensa niinkuin munkki toivoi.
"Jumalan armon kautta", huudahti siiloin hurskas munkki, joka
kauhistui kovasti, "sano toki, että pidät jotain tekoa toisia
parempana, tahi sano, ett'et pidä niitä minkään arvoisina!"
"En suinkaan, arvoisa isä", vastasi kiusaaja. "En pidä mitään niistä
töistä, joita nämät miehet ovat tehneet, liian helppona. En myöskään
voi asettaa yhtä toisen edelle."
Mutta munkki asetti huulensa hänen korvansa juureen ja sanoi
hengästyneenä: "Minä vannotan sinua, ettäs sanot, että joku on paras."
Mutta kiusaaja kielsi ja anoi synnin päästöä.
"Silloin olet syypää jokaiseen seitsemään kuolemansyntiin", huudahti
munkki, "ja taidatkin olla paholainen itse, etkä mikään ihminen."
Sen sanottuaan ryntäsi hän ulos rippituolista ja pakeni alttarille.
Ja siellä alkoi hän lukea manausta: "Vade retro Satanas -- --"
Mutta kun tuo ilkeä kiusaaja näki, että hän oli ilmaissut itsensä,
levitti hän vaippansa kuin siiviksi ja kohosi ylös kirkon hämärään
kupukattoon kuin suuri musta yölepakko.
Ei ollut siinä kylliksi, että hänen paha aikomuksensa ei toteutunut,
vaan Jumalan armosta se muuttui siunaukseksi. Sillä munkin kertomusta
on sittemmin kauvan jälestäkin päin käytetty tutkimaan, mitä ihmisen
sisässä piilee. Jos sitä oikein käyttää, on se kuin verkko kalastajan
kädessä. Niinkuin sekin heitetään mereen ja nostaa sieltä kalat, niin
on tämäkin laadittu heitettäväksi ihmissydämmeen vetämään synnit
valoon, että ne voitettaisiin ja lannistettaisiin.