Hyvin kaukana, yhdellä Itämaitten aavikoista kasvoi monta, monta
vuotta sitten palmu, joka oli sekä hyvin vanha että hyvin korkea.
Kaikkien, jotka vaelsivat läpi aavikon, täytyi pysähtyä sitä
katsomaan, sillä se oli paljon suurempi muita palmuja, ja siitä oli
tapana sanoa, että se vielä kasvaisi obeliskeja ja pyramiidejakin
korkeammaksi.
Siinä palmun seistessä yksinään ja katsellessa yli aavikon, näki
se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen mahtavan lehtikruunun
hämmästyksestä huojumaan edestakaisin hoikassa rungossaan. Kaukana
aavikon rannalla näki se kaksi yksinäistä ihmistä vaeltavan. Niin
kaukana olivat he vielä, että kameli olisi näyttänyt muurahaisen
kokoiselta, mutta aivan varmaan olivat ne ihmisiä. Olivat vieraita
aavikolla, sillä palmu tunsi aavikon asujamet, olivat mies ja vaimo,
joilla ei ollut ei opasta, ei kuormajuhtia, ei telttaa, ei vesisäkkiä.
"Totisesti", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne
kuolemaan."
Palmu katseli levotonna ympärilleen.
"Minua ihmetyttää, ett'eivät leijonat jo ole vainuamassa tätä
saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeessä. En myöskään näe
ainoatakaan aavikon ryöväreistä. Mutta ne tulevat vielä."
"Seitsemänkertainen kuolema heitä odottaa", ajatteli palmu. "Leijonat
syövät heidät, käärmeet heitä pistävät, jano näännyttää heidät,
hietamyrsky hautaa heidät, ryövärit tappavat heidät, auringon pisto
polttaa heidät, he menehtyvät pelosta."
Ja palmu koetti ajatella muuta. Näitten ihmisten kohtalo saattoi
hänet alakuloiseksi.
Mutta koko avaralla aavikolla, joka palmua laajalti ympäröi, ei ollut
mitään, jota hän ei olisi tuntenut ja katsellut jo tuhansia vuosia.
Ei mikään voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Hänen täytyi taas
ajatella noita molempia vaeltajia.
"Kautta myrskyn ja kuivuuden", sanoi palmu, huudahtaen avukseen
elämän vaarallisimpia vihollisia. "Mitä kantaakaan vaimo
käsivarrellaan? Luulenpa, että nuo hullut kantavat vielä mukanaan
pientä lastakin!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen, kuten vanhat tavallisesti ovat, näki
todella oikein. Nainen kantoi sylissään lasta, joka nojasi päätään
hänen olkaansa vasten ja nukkui.
"Ei ole lapsella edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu, "minä
näen, että äiti on kääntänyt ylös hameensa ja heittänyt sen lapsensa
yli. Hän on kovassa kiireessä nostanut lapsen suoraan vuoteelta ja
rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat
pakolaisia."
"Mutta hulluja he ovat kuitenkin", jatkoi palmu. "Jos ei enkeli
suojele heitä, olisi heidän ollut parempi antautua viholliselle kuin
lähteä aavikolle."
"Voinpa melkein arvata, mitenkä kaikki tapahtui. Mies seisoi työnsä
ääressä, lapsi nukkui kehdossa, vaimo oli lähtenyt ulos vettä
hakemaan. Kun hän on ehtinyt pari askelta ovelta, on hän nähnyt
vihollisen ryntäävän. Hän on rientänyt takaisin, on riistänyt lapsen
syliinsä, huutanut miestään seuraamaan itseänsä ja niin ovat he
lähteneet, Siten he ovat olleet pakosalla koko päivän, varmaankaan
he eivät ole levänneet silmänräpäystäkään. Kyllä varmaankin on niin
tapahtunut, mutta sanonpa kuitenkin, että ell'ei enkeli suojele heitä
-- --"
"Heidät on pelko niin vallannut, ett'eivät tunne väsymystä, eikä
kärsimyksiä, mutta minä näen, mitenkä jano loistaa heidän silmistään.
Enkö minä tuntisi janoavan ihmisen kasvoja."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kävi kuin tuskan värähdys koko
sen pitkän rungon läpi, ja pitkien lehtien lukemattomat latvukset
käpertyivät kokoon kuin olisi tuli niitä kuumentanut.
"Jos olisin ihminen", sanoi se, "en milloinkaan uskaltaisi aavikolle.
Hyvin se on rohkea, joka uskaltaa tänne ilman juuria, jotka ulottuvat
alas ijäti loppumattomiin vesisuoniin. Täällä voi olla vaarallista
palmuillekin. Semmoisellekin palmulle kuin minä."
"Jos minä saisin neuvoa heitä, pyytäisin heitä kääntymään takaisin.
Eivät heidän vihollisensa milloinkaan voi olla heille niin julmia
kuin aavikko. Taitavat uskoa, että on helppo elää aavikolla. Mutta
minä tiedän, että minunkin on välistä ollut vaikea pysyä elossa.
Muistanpa, mitenkä kerran nuoruudessani myrskynpyörre heitti ylitseni
kokonaisen vuoren hiekkaa. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut
kuolla, olisi se ollut viimeinen hetkeni."
Palmu yhä edelleen ajatteli ääneen, niinkuin yksinäisten vanhusten on
tapana.
"Kuulen ihmeellisen sointuvan huminan kiitävän läpi latvaini",
sanoi se. "Luulenpa, että kaikki lehtieni latvukset ovat alkaneet
värähdellä. En tiedä, mikä minua värähyttelee katsellessani näitä
onnettomia muukalaisia. Tuo huolestunut vaimo on niin kaunis. Hän
johtaa mieleeni elämäni ihanimmat muistot."
Ja lehtien yhä liikkuessa ja humistessa, muistelee palmu, mitenkä
kerran, hyvin kauvan aikaa sitten, kaksi loistavaa ihmistä vieraili
kosteikossa. Se oli Saban kuningatar, joka oli tullut sinne viisaan
Salomonin seuraamana. Ihana kuningatar palasi taas omaan maahansa,
kuningas oli saattamassa häntä, ja nyt heidän tuli erota. "Tämän
hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "pistän minä nyt
taatelisiemenen maahan, ja minä tahdon, että siitä itää palmu, joka
kasvaa ja elää siksi, kunnes Juutaanmaalle ilmestyy kuningas, joka
on Salomoa suurempi." Ja sen sanottuaan pisti hän siemenen maahan ja
hänen kyynelensä olivat sen kostuttaneet.
"Mistähän tulen tätä ajatelleeksi juuri tänäpäivänä?" sanoi palmu.
"Olisiko tämä nainen niin ihana, että hän muistuttaa minulle
ihanimpaa kaikista kuningattarista, häntä, jonka sanasta minä olen
kasvanut ja elänyt tähän päivään asti?"
"Kuulen lehtieni humisevan yhä voimakkaammin", sanoi palmu, "ja
se kuuluu surumieliseltä kuin kuoleman laulu. Tuntuu kuin ne
ennustaisivat, että joku on pian elämästä eroava. On hyvä tietää,
ett'ei se ainakaan minua koske, sillä minähän en voi kuolla."
Palmu arveli, että kuolemanhumina lehdissä soi noille kahdelle
yksinäiselle vaeltajalle. Ihan varmaan uskoivat he itsekin, että
heidän viimeinen hetkensä oli käsissä. Sen näki heidän kasvojensa
ilmeistä, kun he kulkivat kamelien luurankojen ohitse, joita oli
tiepuolessa. Sen näki niistä katseista, joita he heittivät ohi
lentäviin korppeihin. Eihän voinut olla toisin. Heidän täytyi kuolla.
Nyt näkivät he palmun ja kosteikon ja kiirehtivät sinnepäin
löytääkseen vettä. Mutta kun he viimeinkin saapuivat perille,
vaipuivat he maahan epätoivosta, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo
laski väsyneenä lapsen luotaan ja istui itkien lähteen reunalle. Mies
heittäysi hänen viereensä, makasi ja takoi kuivaa maata molemmilla
nyrkeillään. Palmu kuuli heidän puhuvan keskenään, että heidän täytyi
kuolla.
Hän kuuli myöskin heidän puheestaan, että kuningas Herodes oli
antanut tappaa kaikki kahden- ja kolmenvuotiset lapset pelosta, että
suuri, odotettu Juutalaisten kuningas oli syntynyt.
"Humisee yhä voimakkaammin minun lehdissäni", sanoi palmu. "Nämä
pakolaisparat näkevät pian viimeisen hetkensä."
Palmu kuuli myöskin, että he pelkäsivät aavikkoa. Mies sanoi, että
olisi ollut parempi jäädä taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta
tänne. Hän sanoi, että kuolema olisi silloin ollut helpompi.
"Jumala on kanssamme", sanoi nainen.
"Me olemme yksinämme petoeläinten ja käärmeiden keskellä", sanoi
mies. "Ei meillä ole ruokaa eikä juomaa. Kuinka Jumala voi meitä
auttaa?"
Hän repi vaatteensa epätoivossa ja painoi kasvonsa maata vasten.
Toivoton hän oli, kuin mies, jolla on kuoleman isku sydämmessä.
Nainen istui pystyssä, kädet ristissä polviensa päällä. Mutta ne
katseet, joita hän heitti ulos aavikolle, puhuivat rajattomasta
epätoivosta.
Palmu kuuli, mitenkä surumielinen humina sen lehdissä tuli yhä
voimakkaammaksi. Vaimokin taisi sen kuulla, sillä hän käänsi
katseensa puun latvaan, ja samassa kohotti hän käsivartensa ja
kätensä.
"Oi, taatelia, taatelia!" huudahti hän.
Oli semmoinen ikävöiminen naisen äänessä, että vanha palmu olisi
toivonut ei olevansa korkeampi aavikon yrttiä ja että taatelit
olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuran marjat.
Se tiesi kyllä, että latvassa riippui täytenään taatelirypäleitä,
mutta mitenkä ulottuisivat ihmiset niin huimaavaan korkeuteen.
Mies oli jo huomannut, mitenkä mahdoton oli ulottua taateleita
ottamaan. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ett'ei vaimonsa
ikävöisi mahdottomia.
Mutta lapsi, joka oli siinä teputellut itsekseen ja leikkinyt
tikuilla ja korsilla, oli kuullut äidin huudahduksen.
Pienokainen ei osannut ajatella, ett'ei äitinsä saisi kaikkea mitä
toivoi. Heti kun puhuttiin taateleista, alkoi se tirkistellä puuhun.
Hän ihmetteli ja mietti, miten saisi alas taatelit. Vähällä oli,
ett'ei otsaan, vaaleiden kiharoiden alle, muodostunut ryppyjä.
Vihdoinkin levisi hymy hänen kasvoilleen. Hän oli keksinyt keinon.
Hän meni palmun luokse ja hyväili sitä pienellä kädellään ja sanoi
lapsellisen suloisella äänellään:
"Palmu, kumarru! Palmu, kumarru!"
Mutta mitä oli tämä, mitä oli tämä? Palmun lehdet suhisivat, kuin
olisi rajumyrsky kulkenut sen lävitse, ja palmun pitkää runkoa myöten
kulki väristys toisensa perästä. Ja palmu tunsi pienokaisen olevan
häntä voimakkaamman. Hän ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarti pitkän runkonsa lapsen eteen, niinkuin kumarretaan
ruhtinaiden edessä. Mahtavassa kaaressa laskeutui se maata kohti ja
tuli viimein niin alas, että sen suuri latva lepattavine lehtineen
lakasi aavikkohiekkaa.
Lapsi ei näkynyt ihmettelevän eikä pelästyvän, vaan ilonhuudolla se
tuli ja irroitti rypäleen toisensa perästä vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli ottanut kylliksi ja puu yhä vaan makasi maassa, meni
hän taas sen luokse, hyväili sitä ja sanoi lempeimmällä äänellä:
"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"
Ja suuri puu ojensi hiljaa ja kunnioittavasti notkean runkonsa, sen
lehtien yhä soidessa kuin harput.
"Nyt tiedän, kenelle ne soittavat kuoleman säveleitään", sanoi vanha
palmu itsekseen, kun se taas oli pystyssä. "Eivät ne soi kellekään
näistä ihmisistä."
Mutta mies ja vaimo kiittivät polvillaan Jumalaa.
"Sinä olet nähnyt tuskamme, ja olet auttanut meitä. Sinä olet
se voimakas, joka taivutat palmun rungon kuin kaislan. Ketä
vihollisistamme pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä suojelet?"
Kun ensimmäinen karavaani senjälkeen kulki läpi aavikon, näkivät
matkustajat, että suuren palmun lehdet olivat kuihtuneet.
"Mitenkä se on mahdollista?" sanoi eräs matkustaja. "Eihän tämä palmu
ollut kuoleva, ennenkun se näkisi kuninkaan, joka olisi suurempi kuin
Salomo."
"Ehkäpä se jo on nähnyt hänet", vastasi eräs toinen aavikon
kulkijoista.