Nykyään ei varmaankaan kukaan ihminen huomaa sitä pientä ristiä,
joka seisoo yhdessä kulmassa Svartsjön hautausmaalla. Nykyään kulkee
kirkkoväki sen ohitse, heittämättä silmäystäkään siihen. Ja eihän
se ole ihmekään, ett'ei sitä kukaan huomaa. Se on niin matala, että
apilat ja kissankellot ulottuvat sen puoliväliin ja heinä kasvaa
sen ylitse. Eikä välitä kukaan lukea kirjoitusta, joka siinä on.
Valkoiset kirjaimet onkin sade jo melkein kuluttanut pois, eikä näy
johtuvan kenenkään mieleen koettaa tavailla niitä sanoiksi.
Mutta aina se ei ole ollut niin unhotettu. Pieni risti on aikoinaan
herättänyt paljonkin ihmettelyä ja hämmästystä. Oli aika, jolloin
ei kukaan astunut jalkaansa Svartsjön hautausmaalle, käymättä
tuon ristin luona. Ja jos vielä tänä päivänä joku vanhemman ajan
ihminen näkisi sen, niin näkisi hän samalla edessään kokonaisen
elämäntarinan.
Hän näkisi edessään koko Svartsjön pitäjän, vaipuneena
talvihorroksiin ja peittämänä tasaisen, valkean lumen, jota on
puolentoista kyynärän syvältä. Lunta on niin paljon, että on
melkein mahdotonta tuntea entisiä paikkoja siellä! Täytyy kulkea
kompassin mukaan kuin merellä. Ei eroita rantoja järvestä, kantoinen
kaskikin on yhtä tasaisena kuin maa, joka on sadat ruissadot
kantanut. Mökkiläinen, joka asuu suurten kankaiden ja paljaiden
vuorilouhikkojen vierellä, voi kuvailla hallitsevansa yhtä suuria
raivattuja ja viljeltyjä maita kuin rikkain talollinen.
Tietkin ovat heittäneet turvalliset väylänsä harmaitten aitojen
välillä, ja seikkailevat nyt poikki niittyjen ja yli jäätyneiden
järvien. Jo pihamaillakin voi joutua pää pyörälle. Miten onkaan, niin
sattuu huomaamaan, että tie kaivolle on poleksittu aivan ruusutarhan
aidan ylitse.
Mutta missään ei ole niin vaikeata osata oikeaan kuin hautausmaalla.
Ensiksikin on harmaakivinen aita, joka sen eroittaa pappilan maista,
aivan lumen peitossa, niin että nyt on hautausmaa yhtenä niiden
kanssa. Toiseksi on hautausmaa yhtä ainoaa suurta valkoista kenttää,
ei pieninkään epätasaisuus lumivaipassa ilmaise kalmiston monia
kumpuja ja mättäitä.
Useimmalla haudalla on pieni rautaristinsä, jossa riippuu pieni ohut
sydän, joita tuulen asia on panna liikkeeseen. Nyt nekin ovat kaikki
lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät enää voi helistellä
haikeita säveliään surusta ja kaipauksesta.
Ihmiset, jotka ovat käyneet kaupungissa töissä, ovat tuoneet kotiin
vainajillensa suruseppeleitä, joiden kukat ovat helmistä ja lehdet
läkkipellistä, ja niitä kunnioitetaan niin, että ne säilytetään
haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt ovat nekin piilossa ja
haudattuina lumen alle. Nyt ei se hauta, jolla on tuommoinen koriste,
ole parempi kuin muutkaan.
Jokunen lumimarjapensas ja syreenipuu pilkistää lumen alta, mutta
enimmät ovat piilossa. Nekin harvat oksat, jotka lumen alta näkyvät,
ovat niin peloittavan yhdennäköisiä. Niistä ei ole paljoa oppaaksi
sille, joka jotain hautausmaalta etsii. Vanhat vaimot, joiden on
tapana sunnuntaisin tulla katselemaan rakkaittensa hautoja, eivät
nyt pääse edemmäksi lumen tähden kuin palasen pääkäytävää. Siihen
he jäävät seisomaan ja koettavat arvata, missä "hauta" voisi olla.
Onkohan se tuon tahi tuon pensaan luona? Ja he alkavat ikävöidä
lumensulamista. Tuntuu kuin olisivat kuolleet jääneet niin äärettömän
kauvas heistä, kun he eivät enää voi nähdä paikkaa, mihin vainajat
ovat mullatut.
Joku suuri kivi häämöittää lumesta. Vaan harvassa on niitäkin. Ja
lumi nekin peittää, niin ett'ei voi eroittaa niitä toisistaan.
Yksi ainoa tie on avattu hautausmaalle. Se kulkee pääkäytävää
pitkin paarihuoneelle. Kun joku on haudattava, kannetaan kirstu
paarihuoneeseen, ja siellä pitää pappi ruumissaarnan ja toimittaa
siunauksen. Ei tule kysymykseenkään, että ruumis laskettaisiin alas
maahan, niin kauvan kun tätä talvea kestää. Ruumishuoneeseen sen
täytyy jäädä siksi, kunnes Jumala lähettää suojailmat ja maahan taas
päästään käsiksi kuokalla ja lapiolla.
Nyt tapahtuu talven juuri ollessa ankarimmillaan ja hautausmaahan
pääsön ollessa aivan mahdottoman, että tehtaan isännän Sanderin lapsi
kuolee Lerumin tehtaalla.
Lerum on suuri tehdas ja tehtaan isäntä on mahtava mies. Vasta
äskettäin on hän saanut valmiiksi itselleen perhehaudan kirkkomaalla.
Kyllä sen kaikki muistavat, vaikka se nyt on piilossa lumen alla.
Sitä ympäröi reuna hakatusta kivestä ja paksu rautainen ketju;
keskellä hautaa on harmaakivinen patsas, joka nimen kantaa. Ainoana
sanana siinä on Sander, uurrettuna suurilla kirjaimilla, jotka
loistavat yli koko hautausmaan.
Mutta nyt, kun lapsi on kuollut ja hautajaisista tulee puhe, sanoo
tehtaan isäntä vaimolleen:
"Minä en tahdo, että se lapsi pannaan minun perhehautaani."
Aivan näkee heidät edessään. He ovat Lerumin ruokasalissa, ja herra
istuu aamiaispöydässä, syö yksin niinkuin hänen on tapansa. Hänen
vaimonsa, Ebba Sander, istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, josta
hänellä on näköala yli järven ja sen koivikkosaarien.
Hän on istunut ja itkenyt, mutta miehensä puhuessa käyvät hänen
silmänsä äkkiä aivan kuiviksi. Koko tuo pieni vartalo kyyristyy
kokoon pelosta, hän alkaa väristä kuin kovassa pakkasessa.
"Mitä sanot, mitä sanot?" kysyy hän. Ja hän puhuu niinkuin puhuu se,
jota vilu puistattaa.
"Se on minulle vastenmielistä", sanoo herra. "Isä ja äiti lepäävät
siellä ja kivessä on Sanderin nimi. Minä en tahdo, että tuo lapsi
makaa siellä."
"Vai senkö sinä olet miettinyt", sanoo vaimo yhä väristen. "Kyllähän
minä tiesin, että sinä vielä kerran kostaisit."
Mies heittää liinan luotaan, nousee pöydästä ja seisoo hartiakkaana
ja kookkaana hänen edessään. Ei ole hänen tarkoituksensa saada
tahtoansa hyväksytyksi monella sanalla. Mutta näkeehän hänestä jo
tuossa seisoessaan, ett'ei hän ole päätöstään muuttava. Hän on yhtä
ainoata raskasta, järkähtämätöntä itsepäisyyttä koko mies.
"En tahdo kostaa", sanoo hän, korottamatta ääntään. "Minä vaan en voi
kärsiä sitä."
"Sinä puhut niinkuin olisi vaan kysymyksessä siirtää hänet
sängystä toiseen", sanoi vaimo. "Onhan hän kuollut, hänelle lienee
samantekevää, missä makaa. Mutta minä olen kadotettu ihminen."
"Minä olen ajatellut sitäkin", sanoo hän. "Mutta minä en voi."
Ne, jotka ovat olleet naimisissa monta vuotta, eivät tarvitse paljon
sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Vaimo tietää jo, että on aivan turhaa
koettaa taivuttaa häntä. "Miksi annoit minulle anteeksi?" sanoo hän
ja vääntelee käsiään. "Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi
olemaan ja lupasit antaa anteeksi?"
Mies tietää itsessään, ett'ei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Hän
ei voi sille mitään, ett'ei hän enää voi mitään enempää myönnytyksiä
tehdä. "Sano naapureille, mitä haluat", sanoo hän, "minä kyllä
vaikenen. Sano, että on vettä haudassa, tahi ett'ei ole tilaa
useammalle kirstulle kuin isän ja äidin ja minun ja sinun."
"Ja senkö he uskoisivat!"
"Saat sitten suoriutua parhaasi mukaan!" sanoo hän.
Ei hän ole vihainenkaan, vaimo sen näkee, ett'ei hän ole. Niin on
kuin hän itse sanoo. Hän ei voi antaa myöten tässä.
Rouva siirtyy istumaan syvemmälle tuoliinsa, asettaa käsivartensa
päänsä taakse, ja istuu tuijottaen ulos ikkunasta, sanomatta
sanaakaan. Julmaa on, että elämässä on niin paljon semmoista, joka
on meitä voimakkaampaa. Julminta on se, että kohoaa voimia meissä
itsessämmekin, joita emme ensinkään voi hallita. Pari vuotta sitten,
kun hän jo oli kypsynyt, nainut nainen, valtasi rakkaus hänet! Ja
mikä rakkaus! Ei ollut hänellä ajatustakaan, että voisi hallita sitä.
Tuo, joka nyt sai vallan hänen miehessään, oliko se kostonhalua?
Ei hänen miehensä ollut milloinkaan ollut vihainen hänelle. Oli
heti antanut anteeksi, kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut
järjeltäsi", oli mies sanonut ja oli antanut hänen elää vaimonaan.
Mutta vaikka onkin helppo asia sanoa antavansa anteeksi, voi olla
kylläkin raskasta sitä tehdä. Hyvin on se vaikeata sille, joka
on pitkämielinen ja synkkämielinen, joka ei milloinkaan unohda,
eikä milloinkaan mieltänsä pura. Sanokoon hän mitä tahansa, hänen
sydämmeensä jää jotakin, joka janoo ja huutaa, saadakseen nauttia
toisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut omituinen tunne, että
olisi ollut parempi, jos miehensä olisi tullut niin vihaiseksi, että
olisi lyönyt häntä. Ehkä hän sitten olisi tullut hyväksi jälleen.
Tuossa hän nyt on juonikkaana ja ärtyisänä, ja vaimoa on alkanut
peloittaa. Hän kulkee kuin hevonen aisojen välissä. Hän tietää,
että takanansa istuu joku, jolla on piiska kädessä, vaikka ei sitä
käytäkkään. Ja nyt hän on sitä käyttänyt. Ja nyt olen minä hukassa.
* * * * *
Ihmiset sanovat, ett'eivät he milloinkaan ole nähneet surua niin
suurta kuin hänen. Kivikuvalta hän näyttää. Näinä päivinä, ennen
hautajaisia, ei tiedä, elääkö hän todella. Mahdotonta on nähdä,
kuuleeko hän mitä sanotaan, tahi tietääkö hän, kuka häntä puhuttelee.
Hän ei näy tuntevan nälkää, hän näyttää voivan kulkea palelematta
ulkona kovassa pakkasessa. Mutta ihmiset erehtyvät, ei suru ole häntä
jäätänyt, vaan pelko.
Hän ei ajattele jäädä kotiin hautauspäivänä. Hänen täytyy seurata
mukana hautausmaalle, surusaaton mukana hänen täytyy kulkea, kulkea
siinä ja tietää, että kaikki, jotka seuraavat kirstua, luulevat että
ruumis viedään Sanderien suureen perhehautaan. Hän ajattelee, että
hän vaipuu maahan, kun kaikki ihmetellen ja hämmästyneinä kääntyvät
häneen, silloinkun se, joka kulkee papinsauva kädessä saattojoukon
etunenässä, johtaa heidät syrjäiselle hautauspaikalle. Ihmettelyn
humina käy rivistä riviin, vaikka ollaankin hautajaissaatossa. Miksi
ei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Silloin muistellaan niitä
epämääräisiä, hämäriä huhuja, jotka kerran olivat liikkeellä hänestä.
Taisikin olla perää noissa huhuissa, sanotaan sitten. Ennenkun
surusaatto palaa hautausmaalta, on hän tuomittu ja hukassa.
Ainoa mikä häntä voi auttaa on se, että pysyy itse mukana. Hän on
oleva siellä kasvot tyyninä, näyttäen siltä, kuin olisi kaikki
oikein. Ehkä he sitten uskovat mitä hän sanoo sekoittaakseen asiaa.
Mies tulee myöskin kirkolle. Hän on pitänyt huolta kaikesta, kutsunut
hautajaisvieraat, tilannut kirstun ja määrännyt kantajat. Hän on
tyytyväinen ja hyvä, kun on saanut tahtonsa täytetyksi.
On pyhäpäivä, ja jumalanpalveluksen loputtua asettuu surusaatto
järjestykseen pitäjäntuvan ulkopuolelle. Kantajat asettavat valkoiset
kantoliinat olkainsa yli, kaikki säätyhenkilöt Lerum'ista ovat
saattamassa ja suuri osa muutakin kirkkoväkeä.
Surusaaton järjestyessä ajattelee hän, että nyt ne asettautuvat
saattamaan rikoksentekijää teloituspaikalle.
Voi, miten häntä katsellaan, kun he tulevat takaisin! Tänne hän
on tullut, että saisi heitä valmistaa edeltäpäin, mutta ei hän
ole sanaakaan saanut huulilleen. Hän ei voi puhua tyynesti ja
rauhallisesti. Valittaa hän voisi, valittaa niin, että kuuluisi yli
koko kirkkomaan. Hän ei tohdi huuliaan liikuttaa, ett'ei äänekäs
kauhun huudahdus niiltä pääsisi.
Kellot alkavat soida ylhäältä kirkontornista ja ihmiset lähtevät
liikkeelle. Ja nyt ne saavat sen tietää ilman mitään valmistusta!
Miks'ei hän ole puhunut! Väkipakolla saa hän hillityksi itsensä
huutamasta heille, ett'eivät menisi hautausmaalle kuolleen kanssa.
Eihän kuollut ole mikään! Täytyisikö hänen joutua turmioon kuolleen
tähden? Saisivat laskea kuolleen minne tahtovat, kunhan eivät
kirkkomaahan. Hän tunsi epämääräisesti tahtovansa pelotella heidät
pois hautausmaalta. Se on vaarallinen paikka. Täynnä rutontarttumaa.
Sudenjälkiäkin on siellä nähty. Hän tahtoi pelotella heitä, niinkuin
pelotellaan lapsia.
Ei hän tiedä, minne lapsen hauta on kaivettu. Kyllä hän vielä saa
tietää, ajattelee hän. Kun nyt surusaatto astuu hautausmaalle, etsii
hänen katseensa yli lumikentän vasta luotua hautaa. Mutta hän ei näe,
ei hautaa, eikä tietä. Tuolla ulkona ei ole muuta kuin koskematonta
lumikenttää.
Ja saatto kulkee paarihuoneelle. Kaikki, jotka voivat, tunkeutuvat
sinne sisälle ja siellä toimitetaan ruumiinsiunaus. Ei tule
kysymykseenkään, että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan voinut
aavistaa, ett'ei tuota pienokaista, joka nyt vihittiin viimeiseen
lepoonsa, milloinkaan laskettaisi yhteiseen perhehautaan.
Jos Ebba Sander olisi muistanut tämän, jos ei hänen pelkonsa olisi
saanut häntä unhottamaan kaikkea muuta, niin ei hänen olisi tarvinnut
silmänräpäystäkään pelätä.
"Keväällä" ajatteli hän, "kun kirstu lasketaan maahan, on tuskin
muita läsnä kuin haudankaivaja. Kaikki luulevat vaan, että lapsi
lepää Sanderien haudassa." Ja hän käsittää olevansa pelastettu.
Hän purskahtaa kiihkeään itkuun. Ihmiset katsovat häneen säälien.
"On hirveätä, miten hän suree", sanovat he. Mutta itse hän paraiten
tietää itkevänsä huojennuksen kyyneleitä, niinkuin se, joka on
hädästä ja kuolemanvaarasta pelastettu.
Pari päivää on kulunut ja hän istuu hämärässä, tavallisella
paikallaan ruokasalissa. Pimeän saapuessa huomaa hän istuvansa
odottaen ja ikävöiden. Hän istuu ja kuuntelee lapsen askeleita. Tähän
aikaanhan sen on tapana tulla sisään leikkimään. Eikö se tulekkaan
tänään? Silloin hypähtää hän ylös ja ajattelee: "sehän on kuollut,
sehän on kuollut."
Seuraavana päivänä istuu hän taas ikävöiden hämärissä. Ja ilta
illalta saapuu tuo ikävöiminen uudelleen, tullen yhä voimakkaammaksi.
Se leviää kuin valo keväällä, siksi kunnes se viimein saa valtaansa
kaikki päivän ja yön hetket.
Selväähän on, että semmoinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta
kuolleena kuin elossa ollessa. Äiti ei ole koko sen elämän aikana
ajatellut muuta kuin mitenkä voittaisi takaisin miehen, ja miehelle
ei lapsi voinut olla mieleinen. Lasta pidettiin syrjässä. Usein sai
se tuntea, että oli vaivaksi.
Vaimo, joka oli rikkonut velvollisuutensa, oli tahtonut näyttää
miehelle olevansa kuitenkin jotain. Aina oli hänellä työ käynnissä
kyökissä ja kutomahuoneessa. Mistä olisi pienelle pojalle jäänyt
tilaa kaikessa tässä touhussa?
Ja nyt jälestäpäin muistelee hän, mitenkä lapsen silmät usein
pyytävästi rukoilivat. Iltasin tahtoi hän äitiä istumaan sänkynsä
viereen. Lapsi oli sanonut pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt hän
ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan totta. Lapsi sanoi sen vaan
senvuoksi, että äiti jäisi hänen luoksensa. Hän muistelee, miten
lapsi makasi taistellen unta vastaan. Nyt hän ymmärsi, että se
pysyttäytyi valveella saadakseen kauvan maata ja pitää hänen kättään
omassaan.
Hän oli aika veitikka, niin pieni kuin olikin. Lapsi oli käyttänyt
kaiken ymmärryksensä, saadakseen vähänkin hänen rakkaudestaan.
On ihmeellistä, että lapset voivat niin rakastaa. Sitä hän ei
ymmärtänyt milloinkaan, silloin lapsen eläessä.
Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta tuntee hän
ihailevansa sen kauneutta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista,
salaperäisistä silmistä. Tuo lapsi ei ollut milloinkaan punaposkinen
ja terveen näköinen, se oli kalpea ja hentoinen. Mutta ihmeellisen
kaunis se oli.
Lapsi on hänen mielessään niin ihmeellisen ihanana, ihanampana päivä
päivältä. Lapset taitavat olla parasta mitä maa päällään kantaa.
Ajatella, että on pieniä ihmisiä, jotka ojentavat jokaiselle kätensä
ja uskovat kaikista hyvää! Pieniä ihmisiä, jotka eivät katso siihen,
ovatko kasvot rumat vaiko kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään
molempia, jotka voivat rakastaa vanhoja ja nuoria, rikkaita ja
köyhiä! Ja kuitenkin ne ovat oikeita pieniä ihmisiä.
Päivä päivältä tulee hän lasta yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän
toivoo kyllä, että lapsi eläisi, mutta hän epäilee, olisiko silloin
tullut lasta niin lähelle kuin nyt.
Väliin on hän epätoivossa siitä, ett'ei tehnyt poikaa
onnellisemmaksi, silloin hänen eläessään. Lapsi otettiin minulta pois
senvuoksi, ajatteli hän. Mutta harvoin hän sillä tavalla suree.
Hän on pelännyt ennen surua, mutta hän huomaa nyt, ett'ei suru
olekaan semmoista, miksi hän sen ajatteli. Suruhan on elämistä
uudelleen jossakin menneisyydessä. Siinä oli hänen surunsa, että hän
nyt kokonaan eli poikansa olennossa ja nyt vihdoinkin ymmärsi hänet.
Ja se suru teki hänet hyvin rikkaaksi.
Nyt on hänen pahin pelkonsa, että aika riistää pojan häneltä. Hänellä
ei ole minkäänlaista muotokuvaa lapsestaan, ehkä sen piirteet
häipyvät hänen muistostaan. Joka päivä istuu hän koetellen ja tutkien
itseään: "Näenkö hänet oikein, näenkö hänet oikein!" sanoo hän.
Talven jatkuessa viikko viikolta, huomaa hän ikävöivänsä kevättä,
jolloin hän saisi lapsensa paarihuoneesta ja mullatuksi maahan, niin
että pääsisi haudalle puhelemaan sen kanssa.
Länsipuolelle hän sen haudan tahtoisi, siellä on kaunista. Ja kummun
hän koristaisi ruusuilla. Hän tahtoisi sinne myöskin pensasaidan ja
penkin. Hän tahtoo siellä istua kauvan, kauvan.
Sitä ihmiset varmaankin ihmettelevät! Eiväthän ihmiset tiedä muuta
kuin että lapsi makaa perhehaudassa! Kyllä he ihmettelevät, kun
näkevät hänen vierasta hautaa koristelevan, ja tuntikausia sen
ääressä istuvan! Mitä keksisi hän sanoa heille?
Joskus hän ajatteli, että näin hänen täytyy tehdä. Ensiksi kulkea
suurelle haudalle ja laskea sinne suuri kukkaisvihko ja istua siellä
hetkinen. Sitten hän voisi hyvästi hiipiä pois pienelle haudalle.
Lapsi kyllä tyytyisi siihenkin ainoaan pieneen kukkaseen, jonka äiti
hänelle säästäisi.
Niin, kyllä se tyytyy, jos hän vaan voi. Mutta tuntuu, ett'ei hän
tällä tavalla pääse yhteyteen lapsensa kanssa.
Ja lapsi saisi silloin tietää, että hän sitä häpesi. Lapsi ymmärtäisi
silloin, mikä polttava häpeä se oli äidille, että hän syntyi.
Suojella hän tahtoi lasta siltä tiedolta. Uskokoon lapsi, että onni
omistaa hänet oli kaikkea ylinnä.
* * * * *
Vihdoinkin on talvi ohi. Jo näkee, että kevät lähenee. Lumivaippa
sulaa pois, ja maa aikaa jo paikoin pälveytyä. Vielä kestää ehkä pari
viikkoa, ennenkun routa lähtee maasta, mutta on jo kuitenkin toivoa,
että vainajat pääsevät pois paarihuoneesta. Ja sitä hän ikävöi,
ikävöi.
Voiko hän vielä nähdä hänet. Hän joka päivä koettelee, mutta paremmin
hän näki talvella, nyt keväällä ei lapsi tahdo näyttäytyä hänelle.
Silloin joutuu hän epätoivoon. Hänen täytyy päästä haudan ääreen,
ollakseen lastaan lähempänä, voidakseen nähdä ja rakastaa häntä. Eikö
häntä milloinkaan lasketa maan poveen?
Ei ole hänellä mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy nähdä
lapsensa, nähdä hänet läpi koko elämän.
Tuo suuri ikävä poistaa viimein hänestä kaiken pikkumaisuuden ja
kaiken epäilyksen. Hän rakastaa, hän rakastaa, hän ei voi elää ilman
kuollutta. Hän tuntee, ett'ei hän voi välittää kenestäkään muusta.
Ja kun kevääntulo on jo täydessä touhussaan, kun mättäät ja kummut
taas alkavat paljastua hautausmaalla, kun rautaristien sydämmet taas
alkavat helisten soida, ja helmikukkaset loistavat lasilaatikoissaan
ja kun maa vihdoinkin voi avautua pienelle kirstulle, silloin hän on
jo antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän asettaa kummulle.
Poikki ristin käsivarresta käsivarteen on kirjoitettu selvin,
valkoisin kirjaimin: