Vanha vaimo kulki ylös vuoristopolkua pienin sipsuttavin askelin. Hän
oli pieni ja hentoinen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet,
mutta ei jäykät eikä ryppyiset. Hänellä oli yllään pitkä nuttu ja
koristettu myssy. Rukouskirja oli hänellä kädessä ja lavendeli oksa
nenäliinassa.
Hänellä oli mökki kaukana tunturin puolella, siellä, jossa puutkin
lakkaavat kasvamasta. Se oli aivan leveän jäätikkövirran varrella,
joka johtaa päävirtansa lumen kattamilta vuorenhuipuilta alas laakson
syvyyteen. Siellä asui vanhus aivan yksinään. Kaikki hänen omaisensa
olivat kuolleet.
Oli pyhäpäivä, ja hän oli käynyt kirkossa. Mutta mitenkä nyt lie
ollutkaan, niin ei hän ollut tullut iloiseksi, vaan surulliseksi
tuosta kävelystä. Pappi oli puhunut kuolemasta ja kadotetuista ja se
oli tehnyt hänet alakuloiseksi. Äkkiä oli hän muistanut kuulleensa
lapsuudessaan kerrottavan, että kadotettuja piinattiin ijäisessä
pakkasessa vuoren kukkulalla hänen asuntonsa yläpuolella. Hän
muisti sadun toisensa perästä näistä jäätikkövaeltajista, näistä
väsymättömistä varjoista, joita jääkylmät vuorituulet ajelivat.
Äkkiä alkoi tuo vuori häntä kauhistuttaa ja tuntui kuin olisi
mökkinsä niin hirvittävän korkealla. Jos nyt nuo, jotka näkymättöminä
kuleksivat tuolla alppien kukkuloilla, lähtisivät alas jäävirtoja
pitkin! Ja hän oli aivan yksinään!
Ainoastaan jo tuota ajatellessa saivat hänen ajatuksensa vieläkin
surullisemmiksi. Taas hänet valtasi tuo suru, joka häntä kalvoi joka
päivä. Hänestä tuntui kovalta olla niin kaukana ihmisistä.
"Vanha Agneeta", sanoi hän ääneen itselleen, niinkuin oli tullut
hänen tavakseen siellä erämaassa, "sinä istut tuvassasi ja kehräät
ja kehräät. Joka hetken päivästä saat raataa ja työskennellä, ett'et
nälkään nääntyisi. Mutta onkohan kellään iloa siitä, että sinä elät?
Onko kellään, vanha Agneeta?"
"Jos olisi joku omaisistasi elossa, niin ehkä silloin olisi. Jos
asuisit alempana kylässä, olisit ehkä iloksi jollekin. Niin köyhä
olet, ett'et voi edes kissaa tai koiraa luoksesi ottaa, mutta
voisit ehkä joskus antaa yösuojaa kerjäläiselle. Jos et asuisi niin
kaukana valtatiestä, vanha Agneeta. Jos saisit kerrankin janoavalle
vaeltajalle antaa vettä juoda, niin tietäisit kuitenkin olevasi
jollekin hyödyksi."
Hän huokasi ja sanoi itselleen, ett'eivät edes talonpoikaisvaimot,
jotka hänelle antoivat kehruita, surisi hänen kuolemaansa. Kyllähän
hän oli koettanut tehdä rehellistä työtä, mutta oli kai muita, jotka
osaisivat tehdä sen paremmin. Häntä alkoi aivan itkettää, kun tuli
miettineeksi, että ehkä kirkkoherrastakin, joka oli nähnyt hänet
samassa paikassa kirkossa niin monena Herran vuotena, olisi aivan
yhdentekevä, oliko hän siellä tai ei. "Minä olen kuin vainaja", sanoi
hän, "ei kukaan kysy minua. Voisin yhtä hyvin maata kuolleena. Olen
jo paleltunut kylmästä ja yksinäisyydestä. Sydämmeni on paleltunut,
on varmaankin."
"Voi sentään, voi sentään", sanoi hän, sillä nyt hän oli oikein
vauhdissa, "jos täällä olisi edes joku, joka tarvitseisi minua, niin
kyllä olisi vielä lämpöä vanhassa Agneetassa. Mutta voinko minä kutoa
sukkia tunturivuohille tahi laatia makuusijaa murmelieläimelle? Sen
minä sanon sinulle", sanoi hän ja ojensi kätensä kohti taivasta,
"saat hankkia minulle jonkun, joka minua tarvitsee, muutoin paneudun
minä kuolemaan".
Samassa tuli pitkä, totinen munkki häntä vastaan polulla. Munkki
yhtyi hänen seuraansa senvuoksi, että hän näki, että vaimo oli
murheellinen, ja hän kertoi munkille surunsa. Hän sanoi, että
sydämmensä oli paleltua, ja että hän pian olisi kuin yksi vaeltajista
jäätikkövirralla, ell'ei Jumala antaisi hänelle jotain, jonka edestä
elää.
"Sen kyllä Jumala voi antaa", sanoi munkki.
"Etkö näe, että Jumala on voimaton täällä ylhäällä?" sanoi vanha
Agneeta. "Täällä ei ole muuta kuin kylmä, tyhjä erämaa."
He tulivat yhä ylemmäs alpeille. Pehmeä sammal peitti paasikivet,
pehmeälehtiset alppikasvit reunustivat tietä, tunturivuoret
luolilleen, jääkenttineen ja lumikinoksineen olivat heidän edessään
niin uhkaavina ja raskaina, että sydäntä ahdisti. Silloin näki munkki
vanhan Agneetan mökin aivan jäätikköjen juurella.
"Vai täälläkö sinä asut?" sanoi hän. "Silloin et ole yksinäsi täällä
on sinulla seuraa kylliksi. Katsoppas vaan!"
Munkki asetti yhteen peukalonsa ja etusormensa, piti niitä muorin
vasemman silmän edessä ja pyysi hänen katsomaan vuorelle. Mutta
vanhaa Agneetaa värisytti ja hän ummisti silmänsä.
"Jos siellä ylhäällä on jotain nähtävää, niin en minä tahdo sinne
katsoa", sanoi vanha Agneeta. "Jumalan tähden, Jumalan tähden! On
täällä kamalata muutenkin."
"Hyvästi sitten", sanoi munkki. "Eipä taida sinulle toista kertaa
tarjoutua semmoista nähtävää."
Muori tuli uteliaaksi, hän avasi silmänsä ja katseli tuonne
lumikentille. Ensiksi hän ei nähnyt mitään ihmeellisempää, mutta
sitten alkoi hän huomata liikettä siellä ylhäällä. Hän näki valkoisen
liikkuvan valkosta vasten. Se, minkä hän luuli ollen sumua ja usvaa
ja sinisenvalkeita väreitä jäässä, olikin kadotettujen joukkioita,
jotka kituivat ijäisessä pakkasessa.
Pieni Agneeta muori seisoi ja värisi kuin lehti. Kaikki olikin niin
kuin vanhat olivat kertoneet saduissaan. Kuolleet vaeltivat tuolla
ylhäällä äärettömässä tuskassa ja hädässä. Enimmät olivat puettuina
johonkin pitkään ja valkoiseen, mutta kaikki olivat avojaloin ja päät
paljaina.
Siellä oli ääretön joukko niitä. Mitä edemmäksi hän katsoi, sitä
useampia hän näki. Toiset kulkivat ylpeinä pää pystyssä, toiset
tulivat liitäen, ikäänkuin tanssisivat ne yli jääkenttien, mutta hän
näki, että ne kaikki repivät jalkansa verisiksi jääpuikkoihin ja
jääreunoihin.
Aivan oli kuin noissa saduissa. Hän näki, mitenkä ne yhä liittyivät
toisiinsa, ikäänkuin lämpöä saadakseen, mutta silmänräpäyksessä
erosivat taas pelästyneinä kuolemankylmyydestä, joka virtasi niiden
ruumiista. Tuntui kuin olisi kylmyys vuorelta tullut heistä, niinkuin
olisivat he estäneet lunta sulamasta ja sumun hälvenemästä.
Kaikki eivät liikkuneet, muutamat seisoivat hiljaa väristen, kylmästä
kivettyneinä ja näyttivät seisoneen niin vuosikausia, sillä lunta ja
jäätä oli kertynyt niiden ympäri niin, että ainoastaan yläruumista
näkyi.
Mitä kauvemmin pieni mummo katsoi, sitä tyynemmäksi kävi hänen
mielensä. Pelkonsa haihtui, mutta sen sijaan täytti hänet
sydämmellinen suru katsellessaan noita kärsiviä. Ei ollut yhtään
levonhetkeä tuskissa, ei leposijaa haavoittuneille jaloille, jotka
kiitivät pitkin jäätä, joka leikkeli kuin teroitettu teräs. Voi,
miten ne palelivat, aivan värisivät ja kalisivat pakkasesta! Ne jotka
olivat kivettyneet ja ne, jotka osasivat liikkua, kaikkia palelti
sama kirvelevä, terävä, kauhea pakkanen.
Siellä oli monta nuortakin, poikia ja tyttöjä, mutta ei ollut
nuoruutta heidän siniseksi paleltuneissa kasvoissaan, näytti siltä
kuin he leikkisivät, mutta kaikki ilo oli kuollutta. He tärisivät
kylmästä, värisivät ja ryömivät kokoon kuin vanhukset, ja kuitenkin
heidän paljaat jalkansa näyttivät etsivän terävimpiä jääpaloja,
joille astuivat.
Eniten häntä liikutti katsella noita, jotka makasivat hautaantuneina
kovaan jäätikköön, ja niitä, jotka riippuivat kuin suuret jääpuikot
pitkin tunturin seinämiä.
Kun munkki otti pois kätensä, ei vanha Agneeta nähnyt muuta kuin
tyhjät, autiot lumikentät. Siellä täällä oli muutamia raskaita
jääröykkiöitä, mutta ne eivät ympäröineet kivettyneitä aaveita. Tuo
sininen loiste jäätiköillä ei tullut jäätyneistä ruumiista. Tuuli
ajeli muutamia kepeitä lumihiutaleita, eikä henkiä.
Mutta hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt oikein, ja hän
kysyi munkilta:
"Saisikohan tehdä jotain näiden kadotettujen hyväksi?"
Munkki vastasi: "Milloinka on Jumala kieltänyt rakkauden tekemästä
hyvää ja armeliaisuuden lohduttamasta?"
Sen sanottuaan lähti munkki, ja vanha Agneeta kiirehti tupaansa ja
istuutui ajattelemaan. Koko illan istui hän ja mietti mitenkä voisi
auttaa kadotettuja, jotka vaelsivat jäätiköillä. Hänellä ei ollut
aikaa muistella yksinäisyyttään.
Seuraavana aamuna lähti hän taas alas kylään. Hän hymyili ja oli
reipas. Vanhuus ei enää niin raskaalta tuntunut. "Kuolleet", sanoi
hän itsekseen, "eivät katso siihen, ovatko posket punaiset ja jalat
kepeät. Vähän lämmintä pyytäisivät hekin osakseen. Mutta sitä eivät
nuoret tule ajatelleeksi. Niin, niin, mutta missä saisivat vainajat
suojan kuoleman ääretöntä kylmää vasten, ell'eivät vanhat avaisi
heille sydäntänsä?"
Kun hän tuli kauppapuotiin, osti hän sieltä suuren kimpun
kynttilöitä, ja eräältä talonpojalta tilasi hän kuormallisen halkoja,
mutta voidakseen maksaa ne, täytyi hänen ottaa kaksi kertaa enemmän
kehruita kuin tavallisesti.
Illempana, kun hän taas oli kotona, luki hän monta rukousta ja koetti
pysyä rohkeana laulamalla hurskaita lauluja. Mutta yhä väheni hänen
rohkeutensa. Kuitenkin teki hän, mitä oli mielessään aikonut.
Hän laittoi makuusijansa peräkammariin. Tupaan sytytti hän suuren
roihuavan takkavalkean. Ikkunaan hän asetti kaksi kynttilää, tuvan
oven hän jätti aivan auki. Sitten meni hän levolle.
Hän makasi pimeässä ja kuunteli.
Aivan varmasti kuului askeleita. Kuului kuin olisi joku tullut ajaen
alas jäätikköä. Laahaten se tuli ja ähkyen. Ympäri tupaa se hiipi,
ikäänkuin ei olisi uskaltanut mennä sisälle. Se seisoi aivan nurkassa
ja värisi.
Vanha Agneeta muori ei voinut kestää tätä. Hän ryntäsi tilaltaan ja
ulos tupaan, siellä vetäsi hän kiinni oven ja lukitsi sen. Tämä oli
liikaa; liha ja veri ei voinut sitä kestää!
Tuvan ulkopuolelta kuuli hän raskaita huokauksia ja ikäänkuin
arkojen, haavoittuneiden jalkojen ontuvia askeleita. Ne laahasivat
itseään yhä kauvemmaksi ylöspäin jäätiköille. Kuului nyyhkytyksiäkin,
mutta pian oli kaikki taas aivan hiljaista.
Silloin valtasi Agneetan kova tuska: "Sinä olet raukka, sinä vanha
höperö", sanoi hän. "Tuli palaa loppuun ja kalliit kynttilätkin.
Kaikkiko on oleva turhaa, ainoastaan sinun raukkamaisuutesi tähden?"
Ja sen sanottuaan nousi hän ylös vielä kerran, itkien pelosta,
hampaat täristen ja ruumis vavisten, mutta ulos tupaan hän tuli, ja
oven hän sai auki.
Hän makasi taas odottaen. Nyt ei hän enää pelännyt niiden tuloa. Hän
vaan makasi ja suri sitä, että oli pelottanut ne pois, ett'eivät ne
enää koettaisi tulla takaisin.
Sitten alkoi hän huutaa pimeässä, niinkuin ennen nuorena ollessaan,
kun seurasi karjaa: "Pienet, valkoiset lampaani, lampaani hoi,
tulkaa, tulkaa! Tulkaa alas solista ja luolilta, pienet, valkoiset
lampaani, tulkaa!"
Silloin oli kuin olisi kova tuuli tullut tuntureilta ja töytäissyt
tupaan. Ei hän kuullut askeleita, eikä huokauksia, kuuli vaan
tuulenpuuskauksia, jotka kohisivat nurkissa ja vinkuivat tuvassa. Ja
tuntui siltä kuin olisi joku alati varoittanut: "Hiljaa! Hiljaa! Elä
peloita! Elä peloita! Elä peloita!"
Hänellä oli tunne siitä, että tupa oli niin täyteen ahdettu, että
siellä työntäyttiin seiniä vasten, niin että ne olivat murtua. Väliin
tuntui siltä, kuin tahtoisivat nuo tuolla ulkona nostaa katon pois,
saadakseen tilaa. Mutta aina oli joku, joka kuiskasi: "Hiljaa! Elä
peloita! Elä peloita!"
Silloin tunsi vanha Agneeta itsensä onnelliseksi ja rauhoittuneeksi.
Hän pani kätensä ristiin ja nukkui.
Aamulla tuntui kaikki kuin unennäöltä. Kaikki oli entisellään
tuvassa, takkavalkea loppuun palanut ja kynttilät myöskin. Ei ollut
ainoatakaan tippaa talia kynttiläjaloissa. -- --
* * * * *
Niin kauvan kun eli, huolehti vanha Agneeta tällä tavoin
kuolleistaan. Hän kehräsi ja työskenteli niin, että voi antaa valkean
palaa kaiket yöt. Ja hän oli onnellinen tietäessään, että joku häntä
tarvitsi.
Eräänä sunnuntaina ei häntä nähty tavallisella paikallaan kirkossa.
Jotkut talonpojat lähtivät ylös hänen mökilleen katsomaan, oliko
hänelle mitään tapahtunut. Silloin oli hän jo kuollut, ja he
kantoivat ruumiin mukanaan alas kylään, haudatakseen sen.
Vähäsen oli ihmisiä saattamassa vanhaa Agneetaa, kun hänet seuraavana
pyhänä, juuri ennen messua laskettiin hautaan. Eikä näkynyt suruakaan
kenenkään kasvoista.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun kirstua oltiin laskemassa hautaan,
tuli pitkä, totinen munkki sisään hautausmaalle, ja hän asettui
viittaamaan ylöspäin lumen peittämille alpeille. Silloin näkivät
ne, jotka seisoivat haudan partaalla, että kaikki alpit olivat
pukeutuneet heleän punaiseen ja ikäänkuin loistivat ilosta, ja kohta
niiden yläpuolella kiemurteli jono pieniä, keltaisia kynttiläin
tulia. Ja niitä oli yhtä monta kuin vainaja oli antanut kadotetuille
kynttilöitä.
Silloin sanoi kansa: "Kiitetty olkoon jumala! Hän, jota ei kukaan
täällä alhaalla sure, on kuitenkin löytänyt ystäviä tuolla ylhäällä
suuressa yksinäisyydessä."