X.

Oli toisen helluntaipäivän iltapäivä. Ingrid tuli astuen maantietä

myöten. Oli hymyilevä seutu: pieniä, matalia vuoria, ja pieniä

koivikkosaaria peltojen välillä ja joskus keskessäkin. Oli kukkia

pihlajissa ja tuomissa, vaaleita, meheviä lehtiä haavoissa,

maantieojat olivat täynnä kirkasta, lorisevaa vettä, joissa puhtaaksi

huuhdotut kivet pohjalla kimaltelivat ja loistivat.

Ingrid kulki ja suri häntä, joka oli tullut uudelleen hulluksi,

mietti, voisiko tehdä mitään hänen hyväkseen, mietti oliko siitä

mihinkään, että hän näin läksi kotoansa.

Hän oli nälissään ja väsynyt, kengät jo alkoivat kulua rikki. Hän

ajatteli, että olisi parasta kääntyä. Ei hän kuitenkaan jaksaisi

perille.

Hän tuli yhä alakuloisemmaksi, mitä edemmäksi kulki. Hän ei voinut

olla ajattelematta, että oli turhaa hänen tulla sinne nyt, kun Hede

oli tullut aivan mielipuoleksi. Varmaankin oli jo aivan myöhäistä,

aivan toivotonta voida tehdä enään mitään.

Mutta heti kun hän ajatteli kääntyä, näki hän Heden kasvot aivan

vieressään, niinkuin oli nähnyt ne usein ennenkin. Silloin sai

hän uutta toivoa, ajatteli, että Hede kutsui häntä, tuli lujasti

vakuutetuksi siitä, että hän kyllä voisi parantaa hänet.

Juuri kun Ingrid kohotti päätään ja näytti vähemmän alakuloiselta,

tuli häntä vastaan omituinen seurue.

Sieltä tuli pieni hevonen, joka veti pieniä kärryjä, ja kärryissä

istui paksu matammi, ja vieressä käveli laiha, kulunut mies, jolla

oli pitkät viikset.

Täällä kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei käsittänyt

taiteellisuutta, tahtoivat rouva ja herra Blomgrén aina näyttää

yksinkertaiselta porvarisväeltä. Pienet kärryt, joilla he ajoivat,

olivat hyvin katetut, ei kukaan voinut aavistaa, ett'eivät ne

sisältäneet muuta kuin ilotulitustarpeita ja silmänkääntäjäkoneita ja

nukketeatterimarionetteja.

Ei voinut kukaan aavistaa, että tuo paksu mummo, joka istui korkealla

kuorman päällä ja näytti hyvinvoivalta porvarimatammilta, oli entinen

miss Viola, joka kerran oli lennellyt läpi ilman, tahi että tuo

kävelevä mies, joka niin muistutti eronsaanutta sotamiestä, oli sama

herra Blomgrén, joka joskus keskeytti vaelluksen yksitoikkoisuuden

tekemällä hyppäyksen yli hevosen ja joka puhui vatsassa rastaille

ja leivosille, jotka lauloivat puissa tien vieressä, niin että ne

tulivat aivan hulluiksi.

Hevonen oli tuommoinen pienen pieni, joka oli vetänyt ennen

karusellia, ja senvuoksi ei tahtonut kulkea, jos se ei kuullut

soittoa. Rouva Blomgrén istui senvuoksi useimmiten kärryillä ja

soitti huuliharppua, ja heti kun he tapasivat jonkun, pisti hän

sen taskuunsa, ett'ei vaan uskottaisi heidän olevan tuommoista

taiteilijaväkeä, jota maaseudulla ei kukaan kunnioita. Eivät he sillä

tapaa kovin nopeasti päässeet eteenpäin, mutta kiirettä ei heillä

ollutkaan.

Sokean viulunsoittajan täytyi kulkea vähän kauvempana jälestä, ett'ei

huomattaisi hänen kuuluvan seuraan. Tällä sokealla oli pieni koira

kulettajana, kun oli kielletty häntä pitämästä lasta taluttajanaan.

Se olisi alituisesti muistuttanut herra ja rouva Blomgrénille pientä

tyttöä, jonka nimi oli Ingrid. Sitä he eivät olisi kestäneet.

Ja nyt olivat nämä kaikki ulkona maalla kevään vuoksi. Vaikka

heillä olisi ollut kuinka hyvät ansiot kaupungissa, niin täytyi

herra ja rouva Blomgrénin maalle tähän aikaan vuodesta. He olivat

taiteilijaväkeä, hän ja rouva Blomgrén.

He eivät tunteneet Ingridiä, ja hän kulki ensiksi heidän

ohitsensa tervehtimättä, sillä hänellä oli kiire ja hän pelkäsi

tulla pidätetyksi. Mutta hän tunsi heti, että se oli rumasti ja

sydämmettömästi tehty ja kääntyi takaisin.

Jos Ingrid silloin olisi voinut iloa tuntea, niin kyllä hän sitä

olisi tuntenut nähdessään vanhusten ilon hänet tavatessaan. Ja siitä

syntyi pitkä keskustelu. Pieni hevonen kääntyi vähä väliä katsomaan,

oliko karuselli mennyt rikki.

Ihmeellistä kyllä, oli Ingrid se, joka puhui enimmin. Vanhukset

näkivät heti, että hän oli kulkenut ja itkenyt ja he tulivat niin

huolestuneiksi siitä, että hän oli pakoitettu kertomaan heille kaikki

vaiheensa ja seikkailunsa.

Oli nautinto Ingridin kertoa, sillä vanhuksilla oli oma tapansa

käsittää kaikkea. He taputtivat käsiään, kun hän kertoi, mitenkä

oli noussut pois haudasta ja kun hän kuvaili, mitenkä peloitti

papinrouvan.

He hyväilivät ja ylistelivät häntä siitä, että hän oli lähtenyt pois

pappilasta. Kaikki oli heille keveätä ja toivorikasta, suruista ja

huolista eivät he tienneet mitään.

Heillä ei ollut juuri mitään mittoja, joilla mittasivat

todellisuutta, senvuoksi heihin ei vaikuttaneetkaan sen karkeat

puolet. He vertasivat kaikkea mitä kuulivat nukketeatterikappaleihin

ja pantomiimeihin. Vähän surua ja surkeutta pantiin

pantomiimeihinkin, mutta ne vaan kohottivat vaikutusta. Ja

luonnollisesti loppuisi kaikki hyvästi. Kaikki loppui hyvästi

pantomiimeissä.

Tuossa heidän toivorikkaudessaan oli jotain tarttuvaista. Ingrid

tiesi, että he eivät ensinkään ymmärtäneet hänen onnettomuutensa

suuruutta, mutta kuitenkin oli rohkaisevaa kuunnella heitä.

Mutta sai Ingrid heiltä todellisen avunkin. He kertoivat vähän aikaa

sitten syöneensä päivällistä Forsåkerin kievarissa, ja juuri, kun he

nousivat pöydästä, tuli kestikievariin ajaen muutamia talonpoikia,

mukanaan hullu mies. Rouva Blomgrén ei sietänyt nähdä mielenvikaisia

ja oli sentähden tahtonut lähteä heti pois, ja herra Blomgrén

oli totellut häntä. Mutta mitäs, jos se olikin Ingridin hullu!

Tuskin olivat he sen sanoneet, kun Ingrid sanoi, että se kyllä oli

uskottavaa ja tahtoi jättää heidät.

Mutta silloin kysyi herra Blomgrén rouvaltansa juhlallisella

tavallansa, eivätkö he olleet liikkeellä ainoastaan kevään vuoksi,

ja eikö heille ollut yhdentekevää, minne he menivät, ja rouva

Blomgrén kysyi yhtä pateetillisesti puolestansa, että luuliko hänen

miehensä, että hän luopuisi rakkaasta Ingridistään, ennenkun tyttö

oli saavuttanut onnensa sataman.

Karusellihevonen käännettiin ja keskusteleminen oli nyt vaikeampaa

senvuoksi, että huuliharpun piti alkaa soida. Heti kun rouva

Blomgrén tahtoi jotakin sanoa, täytyi hänen antaa soittokone herra

Blomgrénille, ja kun herra Blomgrén tahtoi puhua, jätti hän sen

taas rouvallensa. Ja joka kerta kun soittokone kulki suusta suuhun,

pysähtyi tuo pieni hevonen.

Koko ajan oli heillä lohduttavia asioita kerrottavana Ingridille.

He juttelivat kaikki sadut, jotka olivat nähneet nukketeatterissa

näytettävän. He lohduttivat häntä Prinsessa Ruususella, he

lohduttivat häntä Tuhkimuksella. He lohduttelivat häntä kaikilla

mailman saduilla.

Herra ja rouva Blomgrén katselivat Ingridiä, kun he nyt näkivät, että

hänen silmänsä alkoivat vähitellen loistaa. -- Taiteilijasilmät!

sanoivat he ja nyykäyttivät tyytyväisinä toisilleen. -- Emmekös sitä

jo sanoneet? Taiteilijasilmät!

Jollain ihmeellisellä tavalla olivat he keksineet, että Ingridkin

kuului nyt heihin, oli taiteilijaväkeä hänkin. Heidän mielestään hän

näytteli suuressa murhenäytelmässä. Suuri ilo se oli heidän vanhuuden

päivinään.

He kulkivat eteenpäin niin joutuisaan kuin voivat. Vanha pari oli

levotonna siitä, että Ingridin hullu ei ehkä enää olisi majatalossa.

Siellä hän oli vielä ja pahinta oli se, ett'ei kukaan tiennyt,

mitenkä hänet saataisiin sieltä pois.

Nuo molemmat talonpojat, jotka olivat tuoneet Heden, olivat vieneet

hänet yhteen vierashuoneista ja lukinneet hänet sinne siksi ajaksi,

kun hevosta odottivat. Kun he jättivät hänet, olivat kädet lujasti

takaa sidotut, mutta mitenkä hänen lienee onnistunut vääntää kätensä

irti nuorista, sillä kun tultiin häntä hakemaan, oli hän seisonut

irti ja vapaana ja täydessä raivossa oli tarttunut tuoliin sillä

lyödäkseen. Ei auttanut muu kuin kiiruhtaa ulos ja lukita hänet oven

taakse. Nyt kävelivät talonpojat ja odottivat majatalon isäntää ja

hänen renkejänsä kotiintuleviksi, saadakseen kylliksi miesvoimia

häntä uudelleen sitomaan.

Ei kuitenkaan kaikki toivo, jonka nuo vanhat ystävät olivat

Ingridissä herättäneet, ollut sammunut. Hän ymmärsi, että Hede oli

huonompi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ei ollut odottanutkaan

muuta. Hän toivoi kuitenkin. Ei heidän satunsa, vaan heidän suuri

rakkautensa häneen oli taas saanut hänen mielensä virkeäksi. Hän

pyysi, että hänet päästettäisiin Heden luokse. Hän sanoi tuntevansa

Heden ja ett'ei tämä hänelle tekisi mitään. Mutta talonpojat

vastasivat, että hulluja hekin silloin olisivat. Mies tuolla sisällä

löisi kuoliaaksi kenen tahansa, joka tulisi sisään hänen luokseen

eikä osaisi puolustaa itseään.

Ingrid istui kauvan aikaa ja mietti. Hän ajatteli, miten

ihmeellistä oli, että hän juuri tänään sattui tapaamaan herra ja

rouva Blomgrénin. Taisi olla tarkoituksensa silläkin. Eivät he

olisi sattuneet hänen tielleen, jos sillä ei olisi ollut jotakin

tarkoitusta.

Ja Ingrid alkoi miettiä, mitenkä Hede parani viime kerralla. Eiköhän

Ingrid nytkin saisi häntä tekemään jotain, joka muistuttaisi hänelle

jotain entisyydestä, joka siirtäisi hänet pois mielipuolenhoureista?

Hän mietti ja mietti.

* * * * *

Herra ja rouva Blomgrén istuivat penkillä majatalon edustalla, he

näyttivät onnettomammilta kuin olisi voinut uskoa mahdolliseksikaan.

He olivat melkein valmiita itkemään.

Silloin tuli hän heidän luokseen, hän, Ingridlapsi, ja hymyili

heille, niinkuin ainoastaan hän sen osasi, ja hyväili heidän vanhoja,

ryppyisiä poskiansa ja pyysi heiltä sen suuren ilon, että saisi nähdä

pienen näytöksen, semmoisen, jossa hänkin sai olla mukana ennen

mailmassa. Se olisi niin suuri lohdutus hänelle.

Niin, ensiksi he kielsivät, sillä he eivät juuri olleet iloisella

taiteilijatuulellaan, mutta kun hän oli tuhlannut heille vieläkin

pari hymyilyä, eivät he voineet vastustaa häntä. Ja he menivät

kuormansa luokse ja ottivat esille trikoopukunsa.

Kun he olivat valmiit ja sokea oli haettu mukaan, valitsi Ingrid

paikan näytökselle. Hän ei tahtonut, että he näyttelisivät

pihamaalla, vaan vei heidät majatalon puutarhaan. Sillä majatalolla

oli oma puutarhansa. Enimmäkseen oli siellä vaan alastomia

multapenkkejä, joista ei vielä mitään ollut noussut näkyviin, mutta

siellä täällä oli kukkiva omenapuu. Ja Ingrid sanoi, että hän tahtoi

heidän esiintymään juuri yhden tuommoisen kukkivan omenapuun alla.

Rengit ja piiat juoksivat sinne, kun viulun soittoa kuulivat, niin

että heillä oli hiukan yleisöäkin. Mutta vastenmieliseltä tuntui

kuitenkin herra ja rouva Blomgrénista esiintyminen. Hän, Ingrid,

pyysi liikoja heiltä. Alakuloisuus heitä aivan liiaksi painoi.

Ja onnettomuudeksi oli Ingrid vienyt heidät puutarhan puolelle. Tällä

puolellahan oli vieraskammarin ikkuna, ja sitä ei hän kai tullut

ajatelleeksi. Rouva Blomgrén oli vähällä juosta matkaansa, kun hän

kuuli vierashuoneen ikkunaa kiivaasti avattavan. Mitäs, jos hullu

on kuullut soiton, ja mitäs jos hän hyppää ulos ikkunasta ja tulee

heidän luokseen!

Mutta rouva Blomgrén tyyntyi, kun näki ikkunassa olijan. Se oli

miellyttävän näköinen nuori mies. Hän oli paitahiasillaan, mutta

muuten aivan oikein puettu. Katse oli tyyni, huulet hymyilivät, ja

kädellään siveli hän tukkaa otsaltaan.

Herra Blomgrén teki työtä, ja oli näyttelemiseensä niin kiintynyt,

ett'ei mitään huomannut. Rouva Blomgrén, jolla ei ollut muuta

tehtävää kuin heittää lentomuiskuja, voi pitää vaarin kaikesta.

Eikö ollut ihmeellistä, mitenkä tuo Ingridlapsi aivan äkkiä oli

kirkastunut? Hänen silmänsä loistivat enemmän kuin koskaan ennen, ja

kasvot olivat käyneet niin valkeiksi, että aivan kuultivat. Ja koko

tuo sädeloisto oli kohdistunut nuorukaiseen tuolla ylhäällä ikkunassa.

Hän ei miettinyt kauvan, hän nousi ikkunalaudalle ja hyppäsi alas

heidän luokseen. Ja hän tuli sokean luokse ja pyysi lainata viulua.

Ja Ingrid otti heti viulun sokealta ja ojensi sen vieraalle. --

Soittakaa nyt valssi Noita-ampujasta -- sanoi hän.

Niin alkoi vieras soittaa ja Ingrid hymyili, mutta samalla oli tyttö

niin yliluonnollisen näköinen, että rouva Blomgrén uskoi tytön

sulautuvan auringon säteeksi ja lentävän pois heidän luotaan.

Mutta kun rouva Blomgrén kuuli vieraan soiton, silloin hän tunsi

hänet. -- Vai niin sanoi hän itsekseen -- vai niin. Se on kuitenkin

hän. Vai niin, senvuoksi Ingrid tahtoikin meidät vanhat ihmiset

esiintymään.

* * * * *

Gunnar Hede, joka oli kävellyt huoneissaan ja ollut niin vihainen,

että häntä olisi haluttanut lyödä kuoliaaksi jonkun, oli siis saanut

kuulla sokean soittavan ikkunansa ulkopuolella. Ja tämä oli hänet

siirtänyt erääseen kohtaukseen hänen entisestä elämästään.

Hän alkoi ihmetellä, mistä löytäisi oman viulunsa, ja hän muisti,

että Ålin oli vienyt pois sen, ja nyt ei auttanut muu kuin koettaa

lainata sokealta, että saisi soittaa mieleensä rauhan. Hän oli niin

kamalasti kiihoittunut.

Ja heti saatuaan sokean viulun käteensä, alkoi hän soittaa. Hänelle

ei johtunut mieleenkään, ett'ei osaisi soittaa. Hänellä ei ollut

aavistustakaan siitä, ett'ei hän moneen vuoteen ollut osannut soittaa

muuta kuin jonkun yksinkertaisen säveleen.

Hän oli aivan siinä uskossa, että oli Upsalassa tuon viiniköynnösten

koristaman talon edessä. Ja hän odotti, että kometiantit alkaisivat

tanssia, niinkuin silloinkin.

Hede koetti soittaa tulisemmin, pakottaakseen heitä siihen, mutta

sormensa olivat kankeat ja jäykistyneet, jousikaan ei oikein tahtonut

häntä totella. Hän ponnisteli niin, että hikipisarat nousivat hänen

otsaansa. Viimein hän kuitenkin löysi oikean säveleen, sen, jonka

mukaan he olivat viime kerralla tanssineet. Hän soitti sen niin

lumoavasti, niin tenhoavasti, että se oikein voi sydämmet pehmittää.

Mutta vanhat akrobaatit eivät alkaneet tanssia. Siitä oli jo aikoja,

kun he olivat Heden tavanneet Upsalassa. He eivät muistaneet,

mitenkä ihastuneiksi he olivat silloin tulleet. Heillä ei ollut

aavistustakaan, että Hede odotti heiltä jotain.

Hede käänsi katseensa Ingridiin, saadakseen selvitystä, miksi

kometiantit eivät tanssineet. Samassa kun hän näki hänen silmänsä

niin yliluonnollisen loistavina kuin ne olivat, hämmästyi hän niin,

että lakkasi soittamasta.

Hän seisoi siinä silmänräpäyksen ja katseli ympärillään olevia.

Ihmeellisen levottomasti he katsoivat häneen, nuo kaikki.

Oli mahdotonta soittaa, kun ihmiset tuolla tavalla tuijottivat. Hän

lähti pois sieltä. Hän näki ryhmän kukkivia omenapuita alhaalla

puutarhassa. Sinne hän meni.

Hän huomasi nyt, että se olikin mielikuvittelua kaikki tuo äskeinen,

että Ålin oli lukinnut hänet huoneeseen ja että hän oli Upsalassa.

Puutarha oli liian suuri ja taloa eivät punertavat viinilehvät

koristaneet. Ei, Upsala tämä ei voinut olla.

Mutta ei hän paljoa välittänyt siitä, missä oli. Mielestään hän ei

ollut soittanut vuosisatoihin, ja nyt oli hän saanut viulun käsiinsä.

Nyt hän soittaisi.

Hän asetti viulun poskeaan vastaan ja alkoi. Mutta taas estivät

häntä sormien kankeat liikkeet. Hän ei osannut soittaa kuin kaikkein

yksinkertaisimpia säveliä.

-- Tässä ei auta muu, kuin alottaa alusta sanoi hän. Ja hän hymyili

ja alkoi soittaa pientä menuettia. Se oli ensimmäinen, mitä hän oli

oppinut. Sen oli isä soittanut hänelle, ja hän oli soittanut jälestä,

opetellut korvakuulon mukaan. Hän aivan näki tuon hetken edessään.

Ja hän kuuli sanat: "Tanssia tahtoi pieni prinssi, vaan taittoi hän

jalkansa pienen".

Hän koetteli sitten muitakin pieniä tansseja. Näitä oli hän soittanut

koulupoikana ollessaan. Hänet oli pyydetty tyttöpensiooniin

soittamaan oppilaitten tanssiharjoituksissa. Hän näki pienten

tyttöjen hyppivän ja pyörähtelevän ja kuuli tanssin opettajattaren

polkevan tahtia.

Hän alkoi nyt tulla rohkeammaksi. Hän soitti ensimmäistä viulua

eräästä Mozartin viulukvartetista. Kun hän oli harjoitellut sitä,

oli hän ollut kimnasistinä Falunissa. Siellä olivat muutamat vanhat

herrat harjoittaneet kvartettia eräitä soittajaisia varten. Mutta

ensimmäinen viulu oli sairastunut ja hän sai ottaa ensimmäisen äänen,

niin nuori kuin olikin. Eikä ollut hän silloin niin vähänkään ylpeä.

Gunnar Hede ei oikeastaan ajatellut muuta kuin mitenkä tulisi toimeen

sormiensa kanssa, soittaessaan näitä lapsellisia harjoituksia. Mutta

pian hän huomasi, että hänessä tapahtui jotain ihmeellistä.

Hänellä oli selvä tunne siitä, että sisällä hänen aivoissaan oli

musta pimeys, joka himmensi häneltä menneisyyden. Heti kun hän koetti

muistella jotakin asiaa, oli kuin olisi hän ollut haparoimassa

jotakin pimeässä huoneessa. Mutta kun hän soitti, väistyi osa

pimeyttä pois. Hänen sitä ajattelematta oli pimeys väistynyt niin

paljon, että hän nyt voi muistella lapsuudenaikoja ja kouluaikaansa.

Nyt päätti hän antaa viulun johtaa, ehkä se ajaisi pois kaiken

pimeyden.

Ja niin kävikin. Joka kappaletta, jota hän soitti, väistyi himmentävä

pimeys hiukan. Viulu kuletti häntä vuodesta vuoteen, herätti hänessä

eloon muistoja lukuajoistaan, ystävistä ja huveista. Tiheänä oli

pimeys hänen edessään, mutta kun hän kulki sitä vastaan, viulu aseena

kädessään, väistyi se askel askeleelta. Väliin katsoi hän taakseen,

ikäänkuin katsoakseen, kiertelikö se häntä takaapäin. Mutta hänen

takanansa oli kirkas päivä.

Viulu alkoi soittaa muutamia duettoja, joita soitettiin yhdessä

viululla ja pianolla. Hän soitti ainoastaan muutaman tahdin

kumpaakin. Mutta pimeys alkoi väistyä yhä enemmän, hän muisti

morsiamen, kihlausajan.

Hän olisi tahtonut viivähtää tässä, mutta vielä oli jälellä paljon

pimeyttä, se oli soitettava pois. Ei ollut hänellä aikaa.

Hän alkoi erästä virrensäveltä. Hän oli kuullut sen kerran, kun

oli alakuloinen. Hän muisti, että oli istunut maalaiskirkossa sitä

kuullessaan, mutta miksi oli hän ollut alakuloinen? Senvuoksi, että

hän köyhänä kauppiaana kierteli kyliä tavaroineen. Se elämä oli

kovaa. Sitä oli raskasta muistella.

Jousi lenteli kielillä kuin vihurituuli ja taas lohkesi iso palanen

pimeyttä. Nyt näki hän sydänmaan metsän, lumeen peittyneet eläimet,

nuo ihmeelliset olennot, joita kinokset muodostelivat niiden päälle.

Hän muisti matkan morsiamen luokse, muisti mitenkä hän purki

kihlauksen. Yhdellä kertaa selvisi tuo kaikki hänelle.

Ei hän tuntenut juuri surua, eikä iloakaan noita muistellessa.

Tärkeintä oli, että hän muisti. Ainoastaan se oli ääretön nautinto.

Tämän jälkeen pysähtyi jousi kuin itsestään. Se ei tahtonut kulettaa

häntä eteenpäin. Ja kuitenkin oli hänellä paljon, paljon enempi

muistamista. Vielä oli pimeys vahvana muurina hänen edessään.

Hän pakoitti viulun jousta edelleen. Ja se soitti kaksi pientä,

yksitoikkoista säveltä, mitättömimpiä mitä hän milloinkaan oli

kuullut. Mistä hänen viulunsa ne oli oppinut?

Pimeys ei väistänyt vähääkään näitä säveleitä. Ne eivät opettaneet

hänelle oikeastaan mitään. Mutta niistä sointui tuska semmoinen, jota

hän ei milloinkaan ennen tiennyt kokeneensa. Hurja, kamala pelko,

sielun, langenneitten henkien sanomaton kauhu.

Hän lakkasi soittamasta, hän ei jaksanut kauvempaa. Mikä soi noissa

sävelissä?

Pimeys ei niitä yhtään väistynyt, ja pahinta oli, että tuntui

hänestä, että jos ei hän viulu kädessä kulkenut pimeyttä kohti ja

ajanut sitä edestään, tuli se kietovana häntä vastaan ja tahtoi

peittää hänet.

Hän oli seisonut ja soittanut silmät puoleksi ummessa, nyt kohotti

hän silmänsä ja katsoi ulos todellisuuden mailmaan. Silloin huomasi

hän Ingridin, joka oli seisonut siinä ja kuunnellut häntä koko ajan.

Hän kysyi sitten Ingridiltä, ei vastausta saadakseen, vaan

pysäyttääkseen pimeyden edes silmänräpäykseksi:

-- Milloin minä soitin tämän viimeksi?

Mutta Ingrid seisoi siinä väristen. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Käyköön miten tahansa, mutta totuuden hän saa tietää. Käyköön miten

tahansa, niin sanoisi Ingrid sen hänelle.

Kyllä häntä pelotti, mutta rohkea oli hän kuitenkin ja äärettömän

päättäväinen. Nyt ei hän pääsisi häneltä pois, hän ei saisi luistaa

pois häneltä.

Mutta rohkeus petti, eikä hän tohtinut sanoa Hedelle suoraan, että

nämä olivat niitä säveleitä, joita hän soitti hulluna ollessaan, vaan

hän kierteli kysymyksen.

-- Sinä soitit niitä talvella kotona Munkhytassa -- sanoi hän.

Paljon oli salaisuuksia Heden ympärillä. Mitenkä tuo tyttö sinutteli

häntä? Hän ei ollut kansan naisia, hiuksensa olivat herrastapaan

sidotut korkealle ja ne oli käherretty pienille kiharoille. Puku oli

kotikutoinen, mutta kaulassa oli hieno pitsikaulus. Iho oli valkea

ja kädet olivat pienet. Eivät ne olleet talonpoikastytön, nuo hienot

kasvot ja suuret, uneksivat silmät. Heden muisti ei mitenkään voinut

sanoa hänelle, kuka tuo tyttö oli. Mitenkä hän sitten voi sinutella

häntä? Mitenkä tyttö tiesi, että hän oli soittanut tätä kotonaan?

-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän. -- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Ingrid, jonka sinä näit Upsalassa monta vuotta sitten ja

jota lohdutit kun hän ei oppinut tanssimaan nuoralla.

Tämä oli samaa entisyyttä, joka jo oli valjennut Hedelle. Hän muisti

hyvästi Ingridin.

-- Kuinka suureksi ja kauniiksi olet kasvanut, Ingrid! -- sanoi hän.

-- Ja kuinka hienoksi olet tullut! Miten kaunis rintaneula sinulla

on! -- Hän oli istunut ja katsellut kauvan Ingridin rintaneulaa.

Hän luuli tuntevansa sen, tuommoinen helmillä koristettu emaljinen

rintaneula oli ollut hänen äidillään.

Tyttö vastasikin heti. -- Minä olen saanut rintaneulan sinun

äidiltäsi. Sinä olet kyllä nähnyt sen ennen.

Nyt pani Gunnar Hede pois viulun ja tuli Ingridin luokse. Hän kysyi

hyvin kiivaasti:

-- Mitenkä se on mahdollista, mitenkä sinulla on hänen rintaneulansa?

Miksi en minä tiedä, että sinä tunnet äitini?

Ingrid pelästyi aivan harmaaksi kauhusta. Hän tiesi jo, mikä seuraava

kysymys olisi.

-- Minä en tiedä mitään, Ingrid. En tiedä, miksi minä olen täällä. En

tiedä, miksi sinä olet täällä. Miksi en minä tiedä sitä?

-- Voi, elä kysy minulta! -- Hän vetäytyi pois ja kohotti kätensä

ikäänkuin suojaksi.

-- Etkö sinä tahdo sanoa sitä?

-- Elä kysy, elä kysy.

Hän tarttui Ingridiä kovasti ranteesen, pakottaakseen totuuden

esille. -- Sano vaan. Olenhan minä täydessä tajunnassa. Miksi on

asioita, joita minä en muista.

Ingrid huomasi hänen silmissään jotain villiä ja uhkaavaa. Hän tiesi

nyt jo, mitä Ingrid tulisi sanomaan hänelle. Mutta hän tunsi, että

oli mahdotonta sanoa ihmiselle, että hän oli ollut mielipuolena.

Paljon vaikeampaa se oli kuin hän olisi uskonut. Mahdotonta se oli,

mahdotonta.

-- Sano se -- toisti Hede. Mutta Ingrid kuuli hänen äänestään, ett'ei

hän tahtonut sitä kuulla. Hede olisi voinut lyödä hänet kuoliaaksi,

jos hän sanoi sen.

Silloin turvautui hän suureen rakkauteensa ja katsoen Gunnar Hedeä

silmiin, sanoi hän:

-- Sinä et ole ollut oikein viisas.

-- Ehkä en pitkään aikaan?

-- En tiedä oikein. Et kolmeen, neljään vuoteen...

-- Olen ollut täysi hullu, olenko?

-- Et, et. Sinä olet ostanut ja myynyt ja kulkenut markkinoilla.

-- Mitenkä olin minä hullu sitten?

-- Sinä pelkäsit.

-- Ketä minä pelkäsin?

-- Eläimiä...

-- Pukkia ehkä?

-- Niin, enimmäkseen pukkeja.

Hede oli seisonut ja pitänyt kovasti kiinni hänen käsiranteestaan

koko ajan. Nyt viskasi hän käden luotaan, oikein viskasi sen. Hän

kääntyi pois Ingridistä, raivostuneena vihasta, niinkuin olisi Ingrid

ilkeästi kertonut hänelle jonkun pahansuovan panettelun.

Mutta sen tunteen poisti toinen, joka liikutti häntä vieläkin

syvemmin. Niin selvästi kuin olisi se ollut maalattuna, näki hän

silmiensä edessä pitkän taalalaismiehen, kumarana, raskas säkki

selässä. Hän aikoo sisään talonpoikaistupaan, mutta pieni, surkea

koira tulee ulos häntä vastaan. Hän pysähtyy, niiaa niiaamistaan eikä

tohdi mennä sisälle, ennenkun joku mies nauraen tulee ulos tuvasta ja

ajaa koiran pois.

Kun hän näki tämän, valtasi tuo hirmuinen tuska hänet taas.

Tämä tuska poisti näyt, mutta nyt kuului ääniä. Huudetaan ja melutaan

hänen ympärillään. Nauretaan, pilkkasanat satelevat tiheään ja kovaa.

Kimakat lastenäänet huutavat kaikkein julmimmasti ja ilkeimmästi.

On yksi sana, yksi nimi, jota yhä uudistetaan, jota huudetaan,

kuiskataan, kähistään hänelle korvaan: -- Kilipukki, kilipukki!

Ja kaikki tuo tarkoitti häntä, Gunnar Hedeä. Siinä oli hän elänyt.

-- Hän tunsi selvänä ollessaan saman selittämättömän pelon, joka

häntä oli painanut mielipuolena. Mutta nyt se ei ollut pelkoa jotain

ulkopuolella olevaa kohtaan, nyt hän pelkäsi itseänsä.

-- Se olen minä. Semmoinen olen ollut sanoi hän ja väänsi käsiänsä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän polvillaan erään pienen

penkin edessä ja itki, itki.

-- Ja semmoinenko olen ollut? -- Hän voivotteli nyyhkytysten välillä.

-- Semmoinen olen ollut.

Jaksaisiko hän kestää sitä ajatusta? Pilkattu, halveksittu hullu. --

Voi, anna minun tulla hulluksi jälleen! -- sanoi hän ja löi kovasti

penkkiin. -- Ihminen ei jaksa tätä!

Hän pidätti henkeä silmänräpäyksen. Pimeys tuli häntä kohti kuin

kutsuttu pelastaja. Se tuli kietovana häntä kohti, niinkuin

sumu lähenee. Hänen huulensa alkoivat hymyillä. Hän tunsi,

mitenkä piirteensä veltostuivat, mitenkä hän taas sai takaisin

hullunkatseensa.

Mutta näin oli parempi. Sitä toista ei voinut kestää, eikä kantaa.

Häväisty, pilkattu, naurettu, hullu! Ei, parempi tulla uudelleen

siksi, eikä tietää siitä. Miksi palaisi hän takaisin elämään? Kaikki

häntä ylenkatsoivat.

Pimeys kietoi hänet ensimmäisiin, keveisiin, kiihottaviin

huntupitseihinsä.

Ingrid seisoi siellä, kuuli ja näki koko hänen tuskansa eikä tiennyt

muuta kuin että kaikki pian taas olisi menetetty uudelleen. Hän näki

niin selvästi, että hulluus taas alkoi saada hänet valtaansa.

Ja Ingrid oli aivan pelästynyt, kaikki rohkeus oli poissa. Mutta

ennenkun Hede uudelleen tulisi hulluksi ja uudelleen niin araksi,

ett'ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, tahtoi hän ainakin ottaa

hyvästit häneltä ja koko onneltansa.

Hede tunsi, miten Ingrid tuli ja polvistui hänen viereensä, pani

käsivartensa hänen kaulaansa, posken hänen poskelleen ja suuteli

häntä.

Ingrid ei pitänyt itseään liian hyvänä tulemaan lähelle häntä,

hullua, ei pitänyt itseään liian hyvänä suutelemaan häntä!

Kuului kuin sihinää pimeyden sisästä. Nuo liehuvat hunnun helmat

väistyivät syrjään ja näyttivät silloin käärmeen päiltä, jotka

vaanivat häntä ja jotka sihisivät vihasta, ett'eivät saaneet häntä

purra.

-- Ei panna niin pahaksi -- sanoi Ingrid. -- Ei panna niin pahaksi.

Ei kukaan ajattele sitä, kunhan sinä vaan paranet.

-- Minä tahdon tulla hulluksi uudestaan sanoi hän. -- En kestä tätä.

En jaksa elää ja ajatella, minkälainen olen ollut.

Sen kyllä jaksat -- sanoi Ingrid.

-- Ei kukaan voi unhoittaa sitä -- valitteli hän. -- Minä olin niin

hirveä. Ei kukaan voi pitää minusta.

-- Minä pidän sinusta -- sanoi hän.

Hede katsoi häneen epäillen. -- Sinä suutelit minua, ett'en tulisi

hulluksi uudelleen. Sinä säälit minua.

-- Minä voin suudella sinua vieläkin kerran, minä -- sanoi hän.

-- Niin, sinä sanot niin, senvuoksi, että minä tarvitsen kuulla sitä.

-- Tarvitsetko kuulla, että joku pitää sinusta?

-- Tarvitsenko? Jumalani, tarvitsenko? Voi, sinä lapsi -- sanoi hän

ja irtautui Ingridistä. -- Mitenkä minä kestäisin sitä, kun minä

tiedän, että jokainen ihminen minut nähdessään heti ajattelee: -- Tuo

on ollut hulluna. Tuo se niiasi koirille ja kissoille.

Taas valtasi hänet uusi kohtaus. Hän makasi ja itki kasvot käsissä.

-- Parempi on tulla uudelleen hulluksi. Minä kuulen heidän huutavan

minulle ja minä näen itseni. Ja se on kauheaa, kauheaa, kauheaa...

Mutta silloin loppui Ingridin kärsivällisyys.

-- Niin, se on oikein -- huusi hän -- tule hulluksi uudestaan, sinä.

Se on juuri miehentapaista, että tulee hulluksi, ennenkun kärsii

vähän tuskia.

Ingrid istui ja puri huuliansa, taistellen itkua vastaan, ja kun

hän ei voinut saada sanoja kyllin nopeaan sanotuksi, otti hän Hedeä

käsivarsista ja pudisti häntä.

Hän oli katkera, kuohui vihasta senvuoksi, että Hede tahtoi paeta

häntä uudelleen, senvuoksi, ett'ei hän ponnistanut eikä taistellut.

-- Mitä sinä välittäisit minusta, mitä sinä välität äidistäsi? Tule

hulluksi uudelleen, niin silloin olet rauhassa!

Hän pudisti Hedeä vielä kerran.

-- Päästä tuskista -- sanoi hän. -- Mutta se ei ole tuska sille, joka

on odottanut sinua koko elämänsä, ett'et sinä tule milloinkaan. Jos

olisi sinulla sydäntä muille kuin vaan itsellesi, niin voittaisit

hyvin tuon pahan taistelemalla ja tulisit terveeksi. Mutta sinulla ei

ole sydäntä kellekään.

-- Sinä voit tulla niin kauniisti ja liikuttavasti, sinä -- näyissä

ja unissa pyytämään apua, mutta todellisuudessa et sinä apua

tahdokaan. Sinä vaan kuvittelet, että sinun kärsimyksesi on raskainta

maan päällä. Mutta toisia on, joilla on ollut pahempia kuin sinulla.

Hede katsoi ylös viimeinkin, ja katsoi Ingridiä pitkään ja syvästi

kasvoihin. Ei Ingrid ollut juuri kaunis silloin. Kyyneleet

virtasivat, ja hänen suunsa ympärillä värähteli siitä, että hän

nyyhkytysten lomassa koetti saada puhutuksi.

Mutta Hedestä oli hän kaunis noin hurjana ollessaan. Hänet valtasi

omituinen rauha ja suuri, nöyrä kiitollisuuden tunne. Tämä oli

jotain suurta ja kaunista, joka oli tullut hänen luokseen, juuri

hänen lankeemuksessaan. Se taisi olla suurta rakkautta tämä, suurta

rakkautta.

Hän istui ja valitteli omaa huonouttaan ja silloin seisoi jo rakkaus

tuossa, koputtaen ovelle, Ei ollut ainoastaan niin, että häntä

kärsittäisiin, jos hän taas alkaisi elää. Ei ainoastaan niin, että

ihmiset vaivoin olisivat nauramatta hänelle.

Tässä oli todellakin ihminen, joka rakasti häntä, joka ikävöi häntä.

Hän puhui hyvin ankarasti, mutta Hede kuuli rakkauden värähtelevän

jokaisessa hänen sanassaan. Hänestä tuntui kuin tarjoisi Ingrid

hänelle valtaistuimia ja kuningaskuntia.

Hän sanoi, että Hede hulluna ollessaan oli pelastanut hänen henkensä.

Hede oli herättänyt hänet kuolleista, johtanut häntä, suojellut

häntä. Mutta se ei ollut kylliksi hänelle. Hän tahtoi omistaa Heden

itsensä.

Kun Ingrid häntä suuteli, tuntui hänestä kuin olisi suloinen rauha

laskeunut hänen sieluunsa, mutta vielä ei hän tohtinut uskoa, että

Ingrid sen teki rakkaudesta. Mutta hänen vihaansa ja kyyneliänsä hän

ei voinut epäillä. Häntä rakastettiin, häntä kurjaa, ihmisparkaa,

häntä jota kummituksena katseltiin.

Ja tuo suuri, nöyrä onnen tunne, jonka tämä herätti Hedessä, poisti

viimeisenkin pimeyden. Se väistyi kuin raskas, kaliseva verho, ja

hän näki selvästi edessään sen kauhun valtakunnan, jonka lävitse hän

oli vaeltanut. Mutta siellä tapasikin hän Ingridin, siellä hän nosti

hänet haudasta, siellä hän Ingridille soitteli metsätuvassa, siellä

työskenteli Ingrid hänen kanssaan, parantaakseen hänet.

Mutta ei ainoastaan muisto hänestä tullut uudelleen. Samalla kertaa

heräsivät nekin tunteet, jotka Ingrid ennen oli synnyttänyt hänessä.

Hänet kokonaan valtasi rakkaus. Hän tunsi saman palavan ikävöimisen,

jonka hän oli tuntenut kirkkopihalla Råglandassa, kun Ingrid

riistettiin pois häneltä.

Kauhun valtakunnassa, suuressa erämaan aavikossa, oli kuitenkin

kasvanut yksi kukkanen, joka tuoksullaan ja kukoistuksellaan oli

lohdutellut häntä. Ja nyt tunsi hän rakkauden voiman. Tuo villi

erämaankasvi oli antanut tuoda itsensä sisälle elämän yrttitarhaan ja

juurtui ja kasvoi ja menestyi. Ja tuntiessaan tämän, tiesi hän, että

oli pelastettu, että pimeys oli saanut voittajan.

Ingrid oli vaiennut. Hän oli väsynyt kuin raskaan työn jälestä, mutta

hän oli myöskin tyyni, tuntien tehneensä sen paraimmalla tavalla. Hän

tiesi, että voitto oli hänellä käsissään.

Hede keskeytti vihdoin hiljaisuuden.

-- Minä lupaan sinulle, että kestän -- sanoi hän.

-- Kiitos -- sanoi Ingrid.

Ei puhuttu juuri enempää silloin.

Hede ei tuntenut voivansa sanoa, miten hän rakasti häntä. Sitä ei

voinut sanoin selitellä, sen hän näyttäisi joka päivä, joka hetki

läpi koko pitkän elämän.

Legendoja.