II.

Gunnar Heden talo, Munkhytta, oli köyhässä metsäpitäjässä, kaukana

Länsi-Taalainmaalla. Suuri ja autio oli pitäjä, luonto kovaa ja

karua; minne vaan katsoi näki kivisiä metsärinteitä ja pikkujärviä.

Ihmiset eivät olisi voineet elättää itseään siellä, ellei heillä

olisi ollut oikeus kierrellä maata, kulkukauppaa harjoittaen.

Mutta niin olikin koko tämä köyhä seutu täynnä vanhoja taruja

köyhistä talonpoikaispojista ja talonpoikaistytöistä, jotka olivat

lähteneet mailmalle rihkamasäkki selässä ja palanneet kotiin ajaen

kultavaunuissa ja vaununlaatikot täynnä rahoja.

Paras kaikista kertomuksista oli Heden isoisästä. Hän oli

ollut köyhän pelimannin poika ja kasvanut viulun ääressä,

ja seitsemäntoista vuotiaana oli hän lähtenyt kiertämään

rihkamasäkkineen. Mutta missä hän vaan kulki, oli viulu aina apuna

kaupassa, vuoron oli hän soittanut väen tanssiin, vuoron myönyt

heille silkkihuiveja, kampoja ja neuloja. Kaikki kauppa oli käynyt

leikkiä laskien ja soittaen, ja niin hyvin se oli sujunut, että

hän lopulta oli voinut ostaa Munkhytan kaivoksineen kaikkineen

köyhtyneeltä paroonilta, joka silloin omisti paikan.

Niin oli hänestä tullut herrasmies ja paroonin kaunis tytär oli

mennyt naimisiin hänen kanssaan.

Vanha herrasväki, niinkuin heitä aina kutsuttiin, ei ajatellut muuta

kuin kartanonsa kaunistamista ja koristamista. He juuri muuttivat

päärakennuksen kauniille saarelle, joka oli lähellä pienen järven

rantaa, jonka ympärillä heidän peltonsa ja kaivosalueensa levisivät.

Yläkerta rakennettiin lisää heidän aikoinaan, sillä he rakastivat

tilavuutta, voidakseen ottaa vastaan paljon vieraita, samaten suuret

ulkoraput, jossa oli kaksi sisäänkäytävää. Koko tuon havumetsää

kasvavan saaren olivat he istuttaneet lehtipuilla, he olivat avanneet

kapeita, kiemurtelevia käytäviä kiviperäiseen maahan ja rakentaneet

järvenrannalle pieniä huvihuoneita, jotka riippuivat yli vedenpinnan

kuin suuret linnunpesät. Kauniit ranskalaiset ruusut, jotka

muodostivat terrassin reunan, hollantilaiset huonekalut, italialaisen

viulun, kaiken tämän olivat he hankkineet taloon. Senkin muurin, joka

suojeli hedelmäpuutarhaa pohjatuulilta, olivat he rakennuttaneet, ja

viini-istutuksiakin he olivat panneet alkuun.

Vanha herrasväki oli ollut iloista ja ystävällistä vanhan ajan väkeä,

rouva oli ehkä tahtonut olla hiukan ylhäinen, mutta vanha herra ei

ollenkaan. Niin ylellisyydessä kuin elikin, tahtoi hän aina muistaa,

mikä hän oli ollut, ja konttorissa, jossa hän hoiti asioitansa ja

jonne kaikki ihmiset tulivat, riippuivat rihkamasäkki ja punaiseksi

maalattu, kotitekoinen viulu aivan ukon työpulpetin yläpuolella.

Vielä hänen kuoltuansakin riippuivat säkki ja viulu samalla paikalla.

Ja joka kerta, kuin ukon poika ja pojan poika katselivat niitä,

täyttyi heidän mielensä kiitollisuudesta. Nuo köyhät työkapineet

olivat hankkineet heille Munkhytan, ja Munkhytta oli parasta

mailmassa.

Mistä se lienee johtunut, ehkäpä eniten siitä, että se näkyi

seuraavan paikkaa, että siellä elettiin hyvää, iloista ja surutonta

elämää, vaan Hedet kiintyivät taloon suuremmalla rakkaudella kuin

olisi ollut heille onneksi. Ja erittäinkin Gunnar Hede oli niin

kiintynyt maatilaan, että kerrottiin hänestä, että oli väärin sanoa

hänen omistavan talon. Päinvastoin olivat asiat niin että, vanha

kartano Länsi-Taalainmaalla omisti Gunnar Heden.

Joll'ei hän olisi ruvennut suuren, vanhan, rappeutuneen kartanon

ja parin tynnyrinalan pellon ja metsän ja muutaman vanhettuneen

omenapuun orjaksi, olisi hän ehkä jatkanut opintojansa, tahi vielä

mieluummin lähtenyt soittoansa jatkamaan, joka olisikin ollut hänen

oikea kutsumuksensa tässä mailmassa. Mutta kun hän palasi kotiin

Upsalasta ja otti selon asemasta ja todella huomasi, että talo oli

myötävä, joll'ei hän pian saisi ansaituksi koko joukon rahoja, niin

heitti hän kaikki muut tuumat sikseen ja päätti lähteä kiertämään

rihkamakauppiaana, niinkuin hänen isoisänsäkin oli tehnyt.

Heden äiti ja morsian rukoilivat häntä ennemmin myömään talon

kuin uhrautumaan sen edestä, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän

pukeutui talonpoikaispukuun ja osti tavaroita ja alkoi kierrellä

maata kauppamiehenä. Hän uskoi ainoastaan yhden vuoden kaupanteolla

ansaitsevansa kylliksi, voidakseen maksaa velat ja pelastaa talon.

Ja taloon katsoen oli hänellä onni aikeissaan. Mutta itselleen tuotti

hän hirveän onnettomuuden.

Kun hän oli kierrellyt rihkamasäkkineen noin vuoden ajan, pisti

hänen päähänsä ansaita yhdellä kertaa suurempi summa rahaa. Hän

kulki kauvas pohjoiseen ja osti suuren lauman vuohia, ainakin pari

sataa. Ja kaikki nämät aikoi hän erään toverinsa kanssa ajaa suurille

markkinoille Vermlantiin, sillä siellä maksoivat vuohet kaksikertaa

sen, minkä tuolla Pohjolassa. Jos hän saisi myödyksi kaikki vuohensa,

tekisi hän siten hyvät kaupat.

Oltiin vasta marraskuussa, ja maa oli paltaana, kun Hede ja hänen

toverinsa lähtivät matkalle vuohilaumansa kanssa. Kaikki sujui

hyvästi ensi päivänä, mutta toisena, kun he tulivat suurelle

kymmenpeninkulmaiselle metsätaipaleelle, alkoi sataa lunta. Tuli

raskas lumisade, myrskyten ja tuiskuten. Pian oli eläinten vaikea

kulkea lumessa. Vuohet ovat kyllä rohkeita ja kestäviä eläimiä, ja

kauvan ne koettivatkin pyrkiä eteenpäin, mutta tuli kaksi vuorokautta

kestävä pyryilma ja hirveä pakkanen.

Hede teki kaikki mitä voi, pelastaakseen eläimet. Mutta lumipyryn

alettua ei hän ollut voinut hankkia heille ruokaa eikä juomaa. Ja kun

ne olivat kulkeneet eteenpäin päivän korkeassa lumessa, irtaantui

nahka niiden jaloista. Ne kärsivät siitä, eivätkä tahtoneet kulkea

eteenpäin. Ensimmäisen vuohen, joka heittäysi tien viereen eikä

tahtonut enää nousta ja seurata joukkoa, nosti Hede hartioilleen,

kantaakseen sen mukanaan. Mutta kun sitten yksi toisensa perästä

kaatui, ei hän voinut kantaa niitä kaikkia. Silloin ei voinut muuta

kuin katsoa toisaalle ja kulkea eteenpäin.

Tiedätte ehkä, minkälainen kymmenpeninkulmainen metsätaival on. Ei

taloa, ei mökkiä peninkulmiin, yhä vaan metsää. Korkeakasvuista,

kovakaarnaista ja korkearunkoista hongikkoa, ei nuorta metsää, jolla

on pehmeä kuori ja pehmeät oksat, joita eläimet olisivat voineet

syödä. Jos ei lunta olisi tullut, olisivat he kulkeneet metsän

parissa päivässä, nyt he eivät ollenkaan päässeet sen halki. Kaikki

vuohet jäivät sinne ja ihmiset olivat nääntyä hekin.

He eivät koko ajalla tavanneet ainoatakaan ihmistä. Ei kukaan antanut

heille apua.

Hede koetti luoda pois lunta, että vuohet voisivat syödä sammalta,

mutta lunta satoi yhä, ja sammal oli jäätynyt maahan. Ja voiko hän

sillä tapaa hankkia ruokaa kahdelle sadalle eläimelle.

Hän kesti reippaana aina siihen asti, kun eläimet alkoivat valittaa.

Ne olivat ensimäisenä päivänä olleet iloisia, vallattomia ja vaikeita

hallita. Hänellä oli ollut kova työ tarkatessaan, että kaikki

seurasivat joukkoa, ja ett'eivät puskisi toisiaan kuoliaaksi. Mutta

pian alkoivat ne ymmärtää, ett'eivät voineet pelastautua, ja silloin

muuttuivat ne toisenluontoisiksi ja tulivat aivan alakuloisiksi. Ne

alkoivat kaikki määkiä ja valittaa, ei heikosti ja ohuesti, niinkuin

vuohien on tapana, vaan hyvin voimakkaasti, yhä kovemmin ja kovemmin

sitä myöten kuin hätä suureni. Ja kun Hede kuuli tuon määkinän, alkoi

hän uskoa tulevansa hulluksi.

Tuossa villissä, kaukaisessa metsässä ei ollut minkäänlaista apua

saatavissa. Eläin toisensa perästä kaatui tien viereen. Lumi pyrysi

niiden ympärille ja peitti ne. Kun Hede katsoi taakseen tuota

kinosjonoa tienvierellä, joista jokainen kätki eläimen ruumiin, ja

joista voi nähdä sarvien ja kavioiden pistävän esille, alkoi hänen

aivojaan huumata.

Hän ryntäsi noiden päälle, jotka antoivat peittää itsensä kinoksiin,

heilutti keppiänsä niiden ylitse ja löi niitä. Sehän oli ainoa keino

pelastaa niitä, mutta ne eivät liikahtaneetkaan. Hän tarttui niiden

sarviin ja laahasi niitä eteenpäin. Ne antoivat vetää itseään, mutta

eivät ottaneet itse kulkeakseen askeltakaan. Kun hän heitti irti,

nuolivat ne hänen käsiään, ikäänkuin apua rukoillen. Niinpiankun hän

vaan lähestyi niitä, nuolivat ne hänen käsiänsä.

Kaikki tämä vaikutti niin kamalasti Hedeen, että hän tunsi olevansa

hulluksi tulemaisillaan.

Ei ole kuitenkaan sanottu, että hänen olisi käynyt niin onnettomasti,

ell'ei hän sitten, kun kaikki oli lopussa tuolla metsässä, olisi

matkustanut tapaamaan erästä, joka hänelle oli hyvin rakas. Ei

se ollut hänen äitinsä, vaan hänen morsiamensa. Hede kuvitteli,

että hänen nyt täytyisi lähteä sanomaan morsiammelleen, että oli

menettänyt niin paljon rahaa, ett'ei voisi mennä moneen vuoteen

naimisiin. Mutta aivan varmaan matkusti hän morsiamensa luo

ainoastaan senvuoksi, että tahtoi kuulla hänen sanovan, että hän

rakasti Hedeä yhtä paljon, onnettomuuksia muistamatta. Hän toivoi,

että morsiamensa voisi poistaa hänestä tuon kymmenpeninkulmaisen

metsän muistot.

Ehkä tämä sen olisi voinutkin, mutta hän ei tahtonut. Hän oli

jo ollut tyytymätön senkin vuoksi, että Hede kuleskeli maita

rihkamasäkkineen ja oli talonpojan näköinen. Hänen mielestään oli

vaikea pitää Hedestä tuommoisena yhtä paljon kuin ennen. Nyt, kun

hän sai kuulla, että Hede jatkaa tätä vielä monta vuotta, sanoi hän,

ett'ei hän odottaisi kauvempaa. Ja silloin Hede melkein menetti

järkensä.

Ei hän tullut kuitenkaan aivan hulluksi. Hänellä oli niin paljon

ymmärrystä jälellä, että hän voi jatkaa kauppaansa. Tekipä hän

parempiakin kauppoja kuin muut, sillä ihmisiä huvitti laskea leikkiä

hänen kanssaan, hän oli aina tervetullut talonpoikaistupiin. Ihmiset

usein kiusasivat häntä, mutta se oli tavallaan hyvä hänelle, sillä

hän niin mielellään tahtoi tulla rikkaaksi.

Muutamassa vuodessa oli hän ansainnut kylliksi, voidakseen maksaa

kaikki velat ja elääkseen huoletonna talossaan. Mutta hän ei

ymmärtänyt tätä, kulki vaan höperönä ja mielipuolena talosta toiseen,

eikä muistanutkaan enää olevansa herrasmies.