I.

Oli kaunis syyspäivä kolmekymmenluvun loppupuolella. Siihen aikaan

oli Upsalassa korkea, keltainen, kaksikerroksinen rakennus, joka

sijaitsi ihmeellisen yksinäisenä pienellä niityllä, kaukana kaupungin

laidassa. Talo oli hyvin ränstynyt ja ikävän näköinen, mutta sitä

kaunistivat villit viiniköynnökset, joita siellä kasvoi runsaasti, ja

jotka auringon puolella kiemurtelivat niin korkealle pitkin keltaista

seinää, että ne muodostivat kehyksen yläkerran kolmen akkunan ympäri.

Eräässä huoneessa, yhden tuommoisen köynnösten koristaman ikkunan

ääressä, istui ylioppilas aamukahviaan juomassa. Hän oli hienon

näköinen, pitkä mies. Korkeaa otsaa ympäröi kiherä tukka ja yksi sen

suortuvista tahtoi aina valahtaa alas silmille. Hän oli puettuna

mukavaan ja keveään pukuun, näytti oikein komealta.

Huonekin oli somasti sisustettu, siellä oli hyvä sohva ja täytetyt

tuolit, suuri kirjoituspöytä ja oivalliset kirjahyllyt, mutta tuskin

ainoatakaan kirjaa.

Ennenkun hän oli ehtinyt juoda kahvinsa, astui toinen ylioppilas

sisään. Tämä oli aivan toista laatua, pieni, leveäharteinen mies,

täyteläinen ja väkevä, ruma ja suurikasvuinen, tukka ohut ja iho

karkea.

-- Kuules Hede -- sanoi hän -- olen tullut puhumaan kanssasi

vakavasta asiasta.

-- Onko sinulle sattunut joku ikävyys?

-- Ei minulle -- sanoi toinen -- sinua asia paremmin koskee. -- Hän

istui hetkisen ääneti ja katseli alas. -- On niin mahdottoman vaikea

sitä sanoa.

-- Heitä sitten sanomatta -- ehdotti Hede. Häntä oli alkanut

naurattaa toisen juhlallinen totisuus.

-- En voi olla kauvemmin puhumatta sanoi vieras. -- Minun olisi

pitänyt puhua jo aikoja sitten; mutta se ei oikein sopisi minulle,

ymmärrätkö. En voi olla ajattelematta, että sinä istut tuossa ja

mietit: Tuo Gustaf Ålin, joka on torpparimme poika, luulee nyt

tulleensa semmoiseksi mieheksi, että tahtoo opettaa minua.

-- Hyvänen aika, Ålin -- sanoi Hede elä toki usko, että minä

semmoisia ajattelen. Olihan minunkin isoisäni talonpoika.

-- Jos olikin, niin ei sitä enään kukaan muista -- sanoi Ålin. Hän

istui raskaana ja kömpelönä Heden edessä ja muuttui joka hetki yhä

talonpoikaisemmaksi käytökseltään, ikäänkuin tämä voisi päästää häntä

hämilläolostaan.

-- Katsos, kun minä ajattelen, mikä ero on sinun sukusi ja minun

välillä, niin tuntuu minusta, että minun pitää vaieta, mutta kun

muistan, että sinun isäsi auttoi aikoinaan minua, niin että olen

saanut lukea, silloin tuntuu minusta, että minun tulee puhua.

Hede katsoi häneen, kaunis ilme silmissään. -- Puhu pois, että pääset

noista huolistasi sanoi hän.

-- Katsoppas -- sanoi Ålin -- kun minä kuulen heidän puhuvan,

ett'et sinä tee mitään. He sanovat, että sinä tuskin olet avannut

ainoatakaan kirjaa näinä neljänä lukukautena, jotka olet ollut täällä

yliopistossa. Sinä taidat vaan soittaa viulua koko päivän, ja sen

minä kyllä uskon, sillä et sinä entisinä aikoinakaan tahtonut tehdä

muuta, silloinkun kävit koulua Falussa, vaikka silloin sinun oli

pakko tehdä työtä.

Hede ojentausi vähän jäykemmäksi tuolillaan. Ålin tuli yhä

onnettomammaksi, mutta jatkoi sitkeällä päättäväisyydellä.

-- Varmaankin ajattelet, että se, joka omistaa talon sellaisen kuin

Munkhytta, saa tehdä mitä häntä haluttaa, tehdä työtä, jos tahtoo,

olla tekemättä, jos tahtoo. Jos suorittaa tutkinnon on hyvä. Jos ei

sitä tee, on melkein saman tekevä, sillä sinä et missään tapauksessa

aio muuksi kuin ruukinpatruunaksi, sinä tahdot asua Munkhytassa koko

ikäsi. Käsitän hyvin, että sinä juuri niin ajattelet.

Hede oli vaiti ja Ålinista tuntui, että Hedeä ympäröi samallainen

muuri korkeampaa hienoutta, joka aina Ålinin silmissä oli ympäröinyt

hänen isäänsä vuorineuvosta ja hänen äitiänsä vuorineuvoksetarta.

-- Mutta asiat ovat nyt semmoiset, että Munkhytta ei ole sama paikka

nyt kuin oli ennen, silloinkun rautakaivos vielä tuotti -- jatkoi hän

varovasti. -- Kyllä vuorineuvos sen tiesi ja senvuoksi hän määräsi

ennen kuolemaansa, että sinusta pitäisi tulla lukumies. Äitisi tietää

sen myöskin, raukka, ja koko pitäjä sen tietää. Ainoa, joka ei mitään

tiedä, olet sinä, Hede.

-- Tarkoitatko sinä -- sanoi Hede hiukan ärtyisästi, -- ett'en minä

tietäisi, ett'ei rautakaivoksia enää voi käyttää?

-- En suinkaan -- sanoi Ålin -- sen sinä kyllä tiedät, mutta

asia, jota sinä et tiedä, on se, että Munkhytta on kokonaan

rappiolla. Ajattele vaan itse, niin huomaat kyllä, että ei kotona

Länsi-Taalainmaalla eletä vaan maanviljelyksestä. Enkä tiedä,

miksi vuorineuvoksetar on asian sinulta salannut. Mutta istuuhan

hän jakamattomassa pesässä niin ettei hänen tarvitse kysyä neuvoa

sinulta mistään. Olkoon miten tahansa, niin tiedetään siellä kotona,

että äitisi niukasti tulee toimeen. Sanotaanpa hänen kulkevan

rahoja lainaamassa. Hän ei varmaankaan ole tahtonut häiritä sinua

huolillaan, vaan ajatellut, että koettaisi kestää siihen asti, kunnes

olet suorittanut tutkintosi. Hän ei tahdo myydä maatilaa, ennenkun

sinä olet valmis ja sinulla on uusi koti!

Hede nousi ja käveli kerran poikki huoneen. Sitten seisattui hän

Ålinin eteen. Mutta, mies, istuthan sinä täällä ja koetat viskottaa

minulle hullutuksia. Mehän olemme rikkaita.

-- Tiedänhän minä, että teitä pidetään rikkaina siellä kotona

vieläkin -- sanoi Ålin. Mutta ymmärräthän, ett'ei mikään riitä

silloin, kun vaan annetaan ulos, eikä mitään saada sisään. Aivan

toista oli silloin kuin teillä oli kaivos!

Hede istuutui taas. -- Olisi kai äitini antanut minulle tiedon tästä

-- sanoi hän. -- Olen sinulle kiitollinen, Ålin, mutta olet antanut

jourujuttujen pelottaa itseäsi.

-- Arvasinhan, ett'et sinä mitään tiennyt sanoi Ålin itsepäisesti.

-- Kotona Munhhytassa elää vuorineuvoksetar säästäen ja niukasti,

saadakseen kokoon rahaa sinulle tänne Upsalaan ja hankkiakseen

sinulle iloa ja hauskuutta loma-ajoiksi, jolloin olet kotona. Ja

sill'aikaa sinä vetelehdit täällä, etkä tee mitään senvuoksi, ett'et

tiedä vaarasta. -- En voinut kauvempaa katsella, mitenkä te petitte

toisianne. Hänen armonsa luuli, että sinä luit, ja sinä uskoit, että

hän oli rikas. Enhän voinut antaa sinun turmella tulevaisuuttasi

sanaakaan sanomatta.

Hede istui ääneti hetken ja mietti. Sitten nousi hän ja ojensi

Ålinille kätensä surullisesti hymyillen. -- Ymmärtänet kai, että minä

huomaan sinun puhuneen totta, vaikka minä en _tahdo_ uskoa sinua.

Kiitos!

Ålin puristi hänen kättään, loistaen tyytyväisyydestä. -- Sinä

ymmärrät kyllä, Hede, ett'ei mitään ole kadotettu, kunhan vaan teet

työtä. Sinun päälläsi voi päästä valmiiksi seitsemässä, kahdeksassa

lukukaudessa.

Hede oikasihe suoraksi. -- Ole huoletta, Ålin. -- Kyllä nyt rupean

ahkeraksi.

Ålin nousi ja kulki ovea kohti, mutta hyvin epäröiden. Ennenkun oli

kynnyksellä, kääntyi hän. -- Oli minulla toinenkin asia -- sanoi hän.

Hän joutui taas äärettömän hämilleen. -- Tahdon vaan pyytää, että

lainaisit minulle viulusi, kunnes pääset lukuvauhtiin.

-- Viuluniko?

-- Niin, kääri se silkkiliinaan ja lukitse se laatikkoonsa ja anna

minun viedä se pois, muuten ei tule sinun luvuistasi mitään. En

ehtisi ulos ovesta, ennenkun jo alkaisit soittaa. Sinä olet siihen

niin tottunut nyt, ett'et voisi vastustaa, jos sinulla olisi se

täällä. Tuommoista ei voi auttaa, jos ei saa muilta apua. Se olisi

liika paljon vaadittua!

Hede näytti harmistuneelta.

-- Sehän on hullutusta! sanoi hän.

-- Ei se hullutusta ole. Sinähän tiedät, että olet perinyt sen

vuorineuvokselta, soittaminen on sinulla verissä. Siitä saakka, kun

pääsit omaksi herraksesi täällä Upsalassa, et ole tehnyt muuta.

Sinähän asut näin kaukana kaupungin laidassa senvuoksi vaan, ett'et

soitollasi ketään häiritseisi. Et voi auttaa itseäsi tässä asiassa.

Anna minun ottaa viulu!

-- Ennen kyllä -- sanoi Hede -- en olisi voinut olla soittamatta.

Mutta nyt on Munkhytta vaarassa. Rakastan enemmän kotiani kuin

viuluani.

Mutta Ålin seisoi siinä yhtä itsepäisesti ja pyysi viulua.

-- Mitä se hyödyttää? -- sanoi Hede. Jos tahdon soittaa, ei minun

tarvitse kulkea montakaan askelta, lainatakseni toisen viulun.

-- Sen tiedän -- vastasi Ålin -- mutta enpä usko toisen viulun olevan

yhtä vaarallisen. Tuo vanha italialainen viulu on sinun suurin

vaarasi. Ja sitäpaitsi ajattelen ehdottaa, että annat sulkea itsesi

sisään ensi päiviksi. Vaan siksi, kunnes pääset alkuun.

Hän pyysi pyytämistään, mutta Hede vastusteli. Hän ei tahtonut

suostua semmoiseen hullutukseen, että antaisi lukita itsensä

huoneeseensa. Ålin sävähti hehkuvan punaiseksi.

-- Minä tahdon viulun mukaani -- sanoi hän -- muuten ei tämä kaikki

ole auttanut mitään! -- Hän puhui tulistuneena ja kiihkeästi. --

En olisi ottanut tätä puheeksi, mutta minä tiedän, että tässä on

sinulle kysymyksessä muutakin kuin Munkhytta. Minä näin tässä toissa

kevännä maisterinvihkiäistanssiaisissa tytön, jonka sanottiin

olevan kihloissa kanssasi. Minun ei ole tapana tanssia, mutta minun

ilonani oli katsella tyttöä, kun hän kiiti tanssissa, säteillen

ilosta loistavana kuin niityn kukkanen. Ja kuullessani hänen olevan

kihloissa sinun kanssasi tuli minun häntä sääli.

-- Vai sääli?

-- Niin kyllä, tiesinhän minä, ett'ei sinusta tulisi mitään, jos

jatkaisit samalla tavalla, kuin olet alkanut. Ja niin vannoin minä,

että sen lapsen ei tarvitsisi istua koko ikäänsä odottamassa häntä,

joka ei milloinkaan tulisi. Hänen ei tarvitse jäädä odottamaan ja

surkastumaan sinua odottaessaan. En tahdo parin vuoden kuluttua

tavata häntä kasvot kulmikkaina ja syvät uurteet suupielissä...

Hän vaikeni. Hede oli alkanut omituisen tutkivasti tarkastaa häntä.

Mutta Gunnar Hede oli jo käsittänyt, että Ålin piti hänen

morsiammestaan. Se koski häneen syvästi, että tämä tahtoi pelastaa

hänet tämmöisissäkin suhteissa, ja tämän tunteen valtaamana hän

antautui ja jätti Ålinille viululaatikkonsa.

Kun Ålin oli lähtenyt, luki Hede kokonaisen tunnin kuin epätoivoinen,

mutta sitten heitti hän kirjan pois.

Mitä tuo lukeminen auttaisi? Hän olisi valmis kolmen tahi neljän

vuoden kuluttua, ja kuka siitä vastaisi, ett'ei maatila jo sillä

aikaa olisi myyty.

Melkein kauhulla tunsi hän, miten rakas tuo vanha paikka oli hänelle.

Se oli oikeaa lumousta. Jokaisen huoneen, jokaisen puun hän voi nähdä

edessään, jos mieli tuntea itsensä onnelliseksi, ei hän voisi olla

vailla mitään tuosta kaikesta.

Ja tässäkö tulisi hänen istua hiljaa kirjan ääressä, kun se oli

luisumaisillaan pois häneltä!

Hän tuli yhä levottomammaksi, tunsi ohimoittensa tykyttävän kuin

kuumeessa. Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kun ei ollut viulua, johon

tarttua ja soittaa itsensä tyyneksi.

-- Oo -- sanoi hän -- tuo Ålin saattaa minut lopulta hulluksi.

Ensiksi tuo hän minulle tämän sanoman ja sitten vie hän minulta

viuluni.

-- Ihmisellä, semmoisella kuin minä, täytyy olla viulu kädessään

niin suruissa kuin iloissa. Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy

hankkia rahaa, mutta minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta

päässäni. En voi ajatella ilman viuluani.

Hede raivosi siitä, että oli lukittu tänne kirjojensa ääreen.

Hulluutta oli istua lukemaan pitkällistä tutkintoa, kun hän tarvitsi

rahaa, rahaa, rahaa.

Hän ei kärsinyt tuota tunnetta, että oli lukkojen takana. Hän oli

niin vihoissaan Ålinille joka oli keksinyt tämän hullutuksen, että

pelkäsi lyövänsä häntä, kun hän palaisi tänne.

Kyllä hän soittaisi, jos viulunsa olisi täällä, nyt se juuri olisi

tarpeen. Hänen verensä paloivat levottomuudesta, niin että hän

melkein oli tulla hulluksi. --

Juuri Heden hartaimmasti ikävöidessä viuluansa tuli pihamaalle

kuleksiva pelimanni ja alkoi soittaa. Se oli vanha, sokea ukko, joka

soitti epäpuhtaasti ja tunteettomasti, mutta Hedeä liikutti juuri

silloin viulun soitto niin, että hän sitä kuunteli kyyneleet silmissä

ja kädet ristissä.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnsi hän auki ikkunan ja kiipesi

maahan viiniköynnösten avulla. Ei hän tuntenut omantunnon vaivoja

siitä, että oli jättänyt työnsä. Hänestä tuntui, että viulu oli

tullut pihalle ainoastaan lohduttamaan häntä hänen onnettomuudessaan.

Hede ei kai milloinkaan ollut mitään pyytänyt niin nöyrästi kuin hän

nyt pyysi sokealta vanhukselta viulua lainaksi. Koko ajan seisoi hän

lakki kädessä, vaikka mies oli umpisokea.

Ukko ei näyttänyt ymmärtävän, mitä hän halusi. Hän kääntyi tytön

puoleen, joka häntä talutti. Hede kumarsi köyhälle tytölle ja uudisti

pyyntönsä. Tyttö katsoi Hedeen, niinkuin sen täytyy, jonka on nähtävä

kahden edestä. Katse tuli niin varmana suurista harmaista silmistä,

Hede tunsi, miten se tarkkasi häntä, nyt se oli kauluksen kohdalla ja

tarkasti, oliko hänellä vasta silitetty edusta, nyt se tutki, oliko

takki harjattu, nyt olivatko saappaat kiilloitetut.

Hedeä ei ollut milloinkaan ennen näin tarkastettu. Hän näki selvään,

että nuo silmät eivät hyväksyneet häntä.

Mutta niin ei käynyt. Tytöllä oli omituinen tapa hymyillä. Hänellä

oli niin totiset kasvot, että sai sen käsityksen, kun hän hymyili,

että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän sattui

näyttämään iloiselta. Ja nyt levisi tuommoinen harvinainen hymyily

hänen huulilleen.

Hän otti viulun ukolta ja ojensi sen Hedelle. -- Nyt tahdomme valssin

Noita-ampujasta -- sanoi hän.

Hedestä tuntui oudolta soittaa nyt juuri valssia, mutta olihan

oikeastaan yhdentekevää, mitä hän soitti, kunhan vaan sai viulun

käteensä.

Ei hän muuta tarvinnut. Viulu alkoi heti lohdutella häntä, se puhui

hänelle heikoin, rämisevin sävelin. -- Olen vaan köyhän miehen

viulu -- sanoi se -- mutta semmoisena kuin olen, olen lohdutukseksi

ja avuksi sokealle miesparalle. Minä olen valkeutena, värinä ja

kirkkautena hänen elämässään. Minä se olen, joka häntä lohdutan

köyhyydessä, vanhuudessa ja sokeudessa.

Hede tunsi, mitenkä tuo hirveä alakuloisuus, joka oli lannistanut

hänen toiveensa, alkoi väistyä pois hänestä. -- Sinä olet nuori ja

voimakas -- sanoi viulu hänelle. -- Sinä voit taistella ja sotia.

Sinä voit pidättää sen, joka tahtoo sinua paeta. Miksi olet _sinä_

toivoton ja suruissasi?

Hede oli soittanut silmät alas luotuina, nyt kohotti hän päänsä ja

katsoi niihin, jotka ympäröivät häntä. Siinä oli aika suuri joukko

lapsia ja joutilasta väkeä kadulta, jotka olivat tulleet pihalle

soittoa kuulemaan.

Vaikka eiväthän he olleet tulleet ainoastaan soiton vuoksi. Sokea ja

hänen tyttönsä eivät olleet ainoat kulkueessa.

Vastapäätä Hedeä seisoi trikoihin puettu olento, käsivarret paljaina,

ristissä yli rinnan. Hän näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta Hede

ei voinut olla ajattelematta, että sillä miehellä vasta oli korkea

rintakehä ja pitkät viikset. Ja tuolla oli hänen vaimonsa, pieni

ja lihava, eikä hänkään aivan nuori, mutta loistavan onnellinen

paljeteissaan ja keinuvissa harsohameissaan.

Soiton ensi tahtien aikana seisoivat he hiljaa ja miettivät. Jo

levisi suloinen hymyily heidän huulilleen ja ottaen toisiaan kädestä

alkoivat he tanssia pienellä tilkkutäkillä.

Hede huomasi, että kaikkia temppuja tehdessä seisoi vaimo melkein

liikkumatonna, miehen yksinään tehdessä työtä. Hän hyppäsi vaimonsa

ylitse, pyöri hänen ympäri ja heitti kuperkeikan hänen ylitsensä.

Vaimo ei tehnyt juuri muuta kuin heitteli lentomuiskuja yleisölle.

Mutta oikeastaan ei Hede ajatellut paljon heitä. Hänen jousensa alkoi

lennellä yli kielten. Se sanoi hänelle, että onni on taistelussa

ja valloittamisessa. Se tahtoi melkein ylistää hänelle onneksi

sitä, että kaikki hänelle oli epäselvää. Hede seisoi tuolla ja

soitti rohkeutta ja toivoa itselleen, eikä ajatellutkaan vanhoja

nuorallatanssijoita.

Mutta äkkiä hän huomasi heidän tulleen levottomiksi. He lakkasivat

hymyilemästä, eivät enään heittäneet lentomuiskuja yleisölle.

Akrobaatti hyppäsi hullusti ja vaimo alkoi huojua edestakaisin

valssintahdissa.

Hede soitti yhä innokkaammin. Hän heitti Noita-ampujan ja esitti

myrskyten vanhan kansanlaulun, joka teki kaikki ihmiset hulluiksi,

kun sitä soitettiin seurassa.

Vanhat nuoralla tanssijat unohtivat kokonaan itsensä, he olivat

vaan paljasta huohottavaa ihmettelyä. Ja tuli silmänräpäys, jolloin

he eivät enään voineet vastustaa. He hyppäsivät askeleen eteenpäin

suoraan toistensa syliin ja alkoivat tanssia valssia keskellä

tilkkutäkkiä.

Ja kuinka he tanssivat! He astuivat pieniä sipsuttavia askeleita ja

hyrräsivät ympäri tiheissä kaarissa, tulivat tuskin ulkopuolelle

täkkiä. Ja heidän kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja

ihastuksesta. Oli nuoruuden iloa ja rakkauden huumetta noissa

vanhoissa ihmisissä.

Koko kansanjoukko riemuitsi katsoessaan heidän tanssiaan. Pieni,

totinen sokeantaluttajakin hymyili, mutta Hede tuli hyvin

liikutetuksi.

Kas, tuon sai hänen viulunsa matkaan, aivan riisti ihmiset pois

omasta itsestään. Se oli suurvalta, jota hän hallitsi. Missä

silmänräpäyksessä tahansa voi hän ottaa valtakunnan haltuunsa.

Ainoastaan pari vuotta olla ulkomailla soittamassa jonkun suuren

mestarin edessä. Ja sitten hän kulkisi mailman ympäri, soittaen

kokoon rahaa, kunniaa ja kuuluisuutta.

Hedestä tuntui, että nuo akrobaatit olivat osuneet tänne vaan

sanoakseen hänelle tämän. Tämä oli hänen tiensä, se, joka valoisana

ja avoinna hänelle avaantui.

Hän sanoi itselleen: minä tahdon, minä tahdon soittajaksi, siksi

minun täytyy. Se on toista kuin lukeminen. Minä voin lumota ihmiset

viulullani, minä voin tulla rikkaaksi.

Hede lakkasi soittamasta. Tempuntekijät astuivat heti hänen luokseen

ja ylistelivät häntä.

Mies mainitsi, että nimensä oli Blomgrén. Se oli hänen oikea

nimensä, hänellä oli toisia esiintyessään. Hän ja vaimonsa olivat

vanhaa sirkusväkeä. Rouva Blomgrén oli entinen Miss Viola ja hän oli

kiitänyt eteenpäin hevosenselässä. Ja vielä tänäkin päivänä, vaikka

he olivat jättäneet sirkuksen, olivat he taiteilijaväkeä, tulista

taiteilijaväkeä. Sen kai Hede jo oli huomannut. Senvuoksihan he eivät

voineet vastustaa hänen viuluansakaan.

Hede seurasi akrobaatteja pari tuntia. Hän ei voinut erota viulusta

ja hän piti noiden vanhojen taiteilijoiden innostuksesta ammattiinsa.

Itse kulki hän koetellen itseään. Tahdon katsoa, onko minussa

taiteilijan itua, tahdon katsoa, voinko innostuttaa, tahdon katsoa,

saanko lapset ja tyhjäntoimittajat seuraamaan itseäni pihasta pihaan.

Kävellessään talojen väliä, heitti herra Blomgrén yllensä vanhan

kuluneen kauhtanan ja rouva Blomgrén kääriytyi ruskeaan pyöreäksi

leikattuun päällysvaatteeseen ja näin puettuna kävelivät he Heden

vieressä ja juttelivat.

Herra Blomgrén ei tahtonut puhua kaikesta siitä kunniasta, jota hän

ja rouva Blomgrén olivat niittäneet sinä aikana, jolloin kuuluivat

oikeaan sirkukseen. Mutta tirehtööri oli eroittanut rouva Blomgrénin

siitä syystä, että tämä oli tullut liian lihavaksi. Herra Blomgrénia

ei oltu eroitettu, hän oli itse pyytänyt eronsa. Ei tarvinnut

kenenkään luulla, että herra Blomgrén jäisi palvelemaan tirehtööriä,

joka oli eroittanut hänen vaimonsa.

Rouva Blomgrén rakasti taidetta, ja hänen tähtensä oli herra Blomgrén

päättänyt ruveta vapaaksi taiteilijaksi, niin että vaimonsa saisi

edelleenkin esiintyä. Talvisin, kun kadulla oli liian kylmä esiintyä,

näyttelivät he teltassa. Silloin oli heillä vaihteleva ohjelma.

Näyteltiin pantomiimejä, silmänkääntäjätemppuja ja voimistelua.

Sirkus oli heidät hylännyt, mutta ei taide. He palvelisivat

taidetta, sille kannatti olla uskollinen kuolemaan asti. Aina, aina

taiteilijoina! Se oli herra Blomgrénin ajatus, ja samaten ajatteli

rouva Blomgrén.

Hede käveli äänetönnä ja kuunteli. Ajatukset lensivät levottomina

ehdotuksesta toiseen. Väliin voi sattua tapahtumia, jotka ovat meille

kuin symbolia, merkkejä, joita täytyy selvittää. Oli joku tarkoitus

hänelle näissä tapahtumissa. Jos hän vaan ymmärtäisi sen oikein, niin

saisi hän ohjauksen hyvää päätöstä tekemään.

Herra Blomgrén pyysi ylioppilasta kiinnittämään vähän huomiota

pieneen sokeantaluttaja tyttöön. Oliko hän nähnyt tuommoisia silmiä?

Eikö hän uskonut noilla silmillä olevan jonkun tarkoituksen? Eiköhän

se, jolla oli tuommoiset silmät, ollut tarkoitettu johonkin suureen?

Hede kääntyi ja katsoi pieneen kalpeaan lapseen. Niin olikin, hänellä

oli silmät kuin tähdet, surullisissa ja hiukan surkastuneissa

kasvoissa.

Taivaallinen isämme tietää aina, mitä hän tekee, sanoi rouva Blomgrén

-- ja uskonpa minä senkin, että hänellä on joku tarkoituksensa sillä,

että antaa semmoisen taiteilijan kuin Blomgrénin esiintyä kadulla.

Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa, kun antoi tuolle tytölle nuo

silmät ja tuon hymyilyn?

-- Minä sanon teille jotakin -- sanoi herra Blomgrén. -- Hänellä ei

ole vähääkään taipumusta taiteeseen. Ja noilla silmillä!

Hede alkoi epäillä, että he eivät puhuneetkaan hänelle, pitivät

ainoastaan luennon tytölle. Hän kulki aivan heidän jälessään ja voi

kuulla joka sanan.

-- Hän ei ole kuin kolmentoista vanha, eikä suinkaan liian vanha

oppiakseen jotakin, mutta mahdoton, täydellisesti taipumuksia vailla.

Opettakaa häntä ompelemaan, herra ylioppilas, ellette tahdo hukata

aikaanne, mutta elkää opettako häntä seisomaan päällään!

-- Tuo hymyily, joka hänellä on, saattaa ihmiset aivan hulluiksi

häneen -- sanoi herra Blomgrén. -- Ainoastaan tuon hymyilyn vuoksi

on tytöllä alituisia tarjouksia perheiltä, jotka ottaisivat hänet

kasvatiksi. Hän voisi nyt elää rikkaassa kodissa, jos hän tahtoisi

jättää isoisänsä. Mutta mihinkä hän tarvitsee hymyilyn, joka ihmiset

tekee hulluiksi, kun ei hän koskaan tahdo näyttäytyä, ei hevosen

selässä eikä trapetsilla?

-- Me tunnemme toisia taiteilijoita -- sanoi rouva Blomgrén -- jotka

ottavat lapsia kadulta ja kasvattavat heidät ammattiinsa, kun eivät

enää itse jaksa esiintyä. Moni on siten onnistunut luomaan tähden,

joka heille on tuottanut äärettömät palkinnot. Mutta herra Blomgrén

ja minä emme milloinkaan ole ajatelleet palkintoa, olemme vaan

toivoneet näkevämme Ingridin lentävän vanteen läpi, koko sirkuksen

kaikuessa kättentaputuksista. Silloin olisi elämä kuin alkanut

uudestaan.

-- Minkä vuoksi pidämme hänen isoisäänsä luonamme? -- sanoi herra

Blomgrén. -- Onko hän meidän veroisemme taiteilija? Mehän olisimme

saaneet mukaamme erään entisen hoviorkesterin jäsenen. Mutta me

rakastamme tyttöä, emmekä tule toimeen ilman häntä, ukon pidämme

tytön vuoksi.

-- Eikö tyttö ole julma, kun ei hän anna meidän tehdä taiteilijaa

itsestään? -- sanoivat he.

Hede kääntyi taaksepäin katsomaan. Siellä käveli pieni

sokeantaluttajar, kasvoissa kärsivä ilme. Hede luki tytön kasvoista,

että tämä tiesi, että se, joka ei osannut tanssia nuoralla, oli

lahjaton ja ylenkatsottu olento.

Juuri samassa saapuivat he uudelle pihalle, mutta ennenkun he

alkoivat näytöksensä, istuutui Hede ylösalasin käännetyille

työntökärryille ja alkoi saarnata.

Ja nyt puolusti hän tuota sokeantaluttaja raukkaa. Hän moitti herra

ja rouva Blomgrén'ia siitä, että he tahtoivat jättää hänet suurelle,

julmalle yleisölle, joka rakastaisi häntä ja taputtaisi käsiään

hänelle vaan jonkun aikaa, mutta vanhana ja kuihtuneena jättäisi

hänet kuleksimaan ympäri katuja syyssateessa ja pakkasessa. Ei,

taiteilija oli sekin, joka teki ihmisen onnelliseksi, hänellä,

Ingridillä, olisi silmät ja hymyily vaan yhdelle, hän säästäisi ne

yhdelle ainoalle ja tämä ainoa ei hylkäisi häntä, vaan lahjoittaisi

hänelle turvallisen kodin, niin kauvan kuin eläisi.

Kyyneleet nousivat Heden silmiin hänen puhuessaan. Hän puhui enempi

itselleen kuin noille toisille. Hänestä tuntui yhtäkkiä julmalta

tulla ajetuksi ulos mailmaan, ja tulla eroitetuksi hiljaisesta

kotielämästä.

Hän näki miten nuo tytön suuret tähtisilmät alkoivat loistaa. Tuntui

kuin olisi hän ymmärtänyt joka sanan. Tuntui kuin tohtisi hän taas

elää.

Mutta herra Blomgrén ja hänen vaimonsa olivat tulleet hyvin

totisiksi. He puristivat Heden kättä ja lupasivat hänelle, että he

eivät enää koskaan pakoittaisi tyttöä taiteilijauralle. Tyttö saisi

kulkea sitä uraa, jota Hede toivoi. Hänen puheensa oli liikuttanut

heitä. He olivat taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä, he

ymmärsivät mitä hän tarkoitti, puhuessaan uskollisuudesta ja

rakkaudesta.

Hede erosi tämän jälkeen heistä ja palasi kotiinsa. Hän ei koettanut

enään etsiä salaista tarkoitusta seikkailustaan. Ehkäpä tuolla

kaikella ei ollutkaan muuta tarkoitusta kuin että hän pelastaisi tuon

surullisen lapsiparan joutumasta epätoivon ja surun valtaan siitä,

ettei kelvannut taiteilijaksi.