Råglanda oli erään pitäjän nimi kaukana itäisessä Vermlannissa,
aivan lähellä Taalain rajaa. Siellä oli iso pappila, mutta pieni,
köyhä kappalaisenpuustelli. Mutta niin köyhiä kuin olivatkin, olivat
he tuossa pienessä pappilassa olleet niin armeliaita, että olivat
ottaneet itselleen ottolapsen. Se oli tyttö, Ingrid nimeltään, ja
kolmentoista vanhana oli hänet tuotu taloon.
Kappalainen oli sattunut näkemään hänet markkinoilla, kun tyttö istui
itkien erään nuorallatanssijan teltan edustalla. Hän oli pysähtynyt
kysymään, mitä tyttö itki. Hän oli saanut kuulla, että tytön sokea
isoisä oli kuollut ja ett'ei hänellä enää ollut ketään omaista. Nyt
tyttö seurasi kahta nuorallatanssijaa, ja he olivat hyviä hänelle,
mutta hän itki senvuoksi, että oli niin yksinkertainen, ett'ei
milloinkaan oppisi nuoralla tanssimaan ja auttamaan heitä rahan
ansiossa.
Ja lapsessa oli ollut jotain vienon surullista, joka oli liikuttanut
pappia. Heti oli hän sanonut itselleen, ett'ei hän voinut sallia
tuommoisen pienen olennon turmeltuvan noitten maankulkijain
joukossa. Hän meni nuorallatanssijain telttaan, jossa tapasi herra
ja rouva Blomgrénin, ja tarjoutui ottamaan lapsen kotiinsa. Vanhat
sirkustaiteilijat olivat alkaneet itkeä ja sanoneet, että vaikka
tyttö oli aivan mahdoton taiteilijaksi, olisivat he mielellään
pitäneet hänet luonaan. Mutta he uskoivat, että tyttö tulisi
onnellisemmaksi oikeassa kodissa, ihmisten luona, jotka asuivat koko
vuoden samassa paikassa, ja senvuoksi he jättäisivät lapsen herra
kappalaiselle, jos hän vaan lupaisi heille pitää tyttöä kuin omaa
lastaan.
Sen oli hän luvannut, ja siitä asti oli tyttö elänyt pappilassa.
Hän oli hiljainen ja sävyisä lapsi, joka rakasti ja hellästi
kohteli kaikkia ympärillään. Hyvin ottovanhemmat häntä ensi aikoina
rakastivat, mutta tytön tullessa vanhemmaksi kehittyi hänessä
voimakas halu heittäytyä uneksimaan ja haaveilemaan. Näkyjen ja
mielikuvitusten maailma avautui hänelle voimakkaasti viekoittavana,
ja keskellä päivää voi hän unohtaa työnsä ja antautua unelmiensa
valtaan. Mutta papinrouva, joka oli reipas ja kova työihminen,
ei pitänyt tuosta. Hän valitteli tytön olevan laiskan ja hitaan
ja vaivasi häntä ankaruudella, niin että tyttö kävi araksi ja
onnettomaksi.
Täytettyään yhdeksäntoista vuotta sairastui hän ankaraan tautiin. Ei
oikein tiedetty, mikä tauti oli, sillä tämä tapahtui kauvan sitten,
aikoina, jolloin ei ollut lääkäriä Råglandassa. Mutta huonosti näytti
tytön käyvän. Huomattiin pian, että hän oli niin sairas, että hän oli
kuoleva.
Tyttö omasta puolestaan vaan rukoili, että taivaan Isä vapahtaisi
hänet tästä elämästä. Hän sanoi tahtovansa niin mielellään kuolla.
Tapahtuipa sitten niin kuin olisi Jumala tahtonut koetella,
tarkoittiko tyttö totta. Eräänä yönä tunsi hän koko ruumiinsa
jäykkenevän ja kylmenevän, ja hän vaipui raskaaseen tainnostilaan. --
Tämä varmaankin on kuolema sanoi hän itselleen.
Mutta ihmeellisintä oli, ett'ei hän kokonaan kadottanut tuntoansa.
Hän tiesi makaavansa kuolleena, tunsi, miten hänet puettiin ja
pantiin arkkuun. Mutta hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tai
tuskaa siitä, että tulisi haudatuksi, vaikka eli. Hänellä oli vaan se
yksi ainoa ajatus, että oli onnellinen saadessaan kuolla ja jättää
tämän kovan elämän.
Siitä hän vaan oli levoton, että he huomaisivat, että hän olikin vaan
valekuollut ja jättäisivät hänet hautaamatta. Elämä lie hänelle ollut
hyvin katkerata, koska hän oli aivan ilman kuolemanpelkoa.
Mutta ei kukaan huomannut hänen elävän. Hänet ajettiin kirkkoon,
kannettiin ulos hautuumaalle ja laskettiin hautaan.
Hautaa ei kuitenkaan täytetty, sillä niinkuin on tapana Råglandassa,
oli hänet pantu hautaan sunnuntai-aamuna, ennen jumalanpalvelusta.
Ruumiinsiunauksen jälkeen meni ruumissaatto kirkkoon ja arkun
annettiin olla avonaisessa haudassa. Mutta heti kirkonmenojen
loputtua aijottiin tulla auttamaan haudankaivajaa heittämään alas
multaa.
Tyttö tiesi kaiken, mitä tapahtui, mutta ei tuntenut minkäänlaista
pelkoa. Hän ei voinut tehdä liikettäkään näyttääkseen, että eli,
vaikka olisi tahtonutkin. Mutta hän olisi pysyttäytynyt hiljaa
silloinkin, vaikka olisi voinut liikuttaakin itseään. Hän yhä vaan
oli iloinen siitä, että oli todella melkein kuollut.
Ei oikeastaan voinut sanoa, että hän eli. Hänellä ei ollut tuntoa
eikä tavallista tajuntaansa. Ainoastaan se osa sielua, joka näkee
unia yöllä, eli hänessä.
Hän ei edes osannut ajatella niin pitkälle, että olisi ymmärtänyt,
miten hirveätä hänen olisi herätä, sittenkun hauta täytetään. Hänellä
ei ollut ymmärrystään vallassaan enempi kuin nukkuvalla.
-- Tahtoisinpa tietää -- ajatteli hän -- onkohan koko avarassa
mailmassa mitään, jonka puolesta tahtoisin elää.
Juuri tuota ajatellessaan tuntui hänestä, että arkun kansi
ja hikiliina, jotka olivat hänen kasvojensa edessä, tulivat
läpinäkyviksi, ja hän näki edessään rahoja ja kauniita vaatteita, ja
ihmeellisiä puistoja, täynnä ihania hedelmiä.
-- Ei, en välitä kaikesta tuosta -- sanoi hän ja sulki silmänsä
kaikille komeuksille.
Kun hän taas katsoi ylös, olivat ne poissa, mutta niiden sijasta
näki hän aivan selvään ja tarkasti pienen Herran enkelin istuvan
haudanpartaalla.
-- Hyvää päivää, sinä pieni Herran enkeli! -- sanoi Ingrid hänelle.
-- Hyvää päivää, Ingrid -- sanoi enkeli. -- Sinun siellä maatessasi
tyhjäntoimittajana, puhelen kanssasi menneistä ajoista.
Ingrid kuuli selvään jokaisen sanan, jonka enkeli puhui, mutta hänen
äänensä kaltaista ei Ingrid ennen ollut kuullut. Eniten se muistutti
kanteleen soittoa, jonka äänet olivat sanoja. Se ei ollut laulua,
vaan viulun tahi harpun soittoa.
-- Ingrid -- sanoi enkeli -- muistatko sinä, mitenkä isoisäsi vielä
eläessä sinä kerran tapasit nuoren ylioppilaan, joka kulki kanssasi
talosta taloon ja soitti isoisäsi viulua kokonaisen päivän?
Valekuolleen kasvoja kirkasti hymyily. Luuletko minun sen
unhoittaneen? -- sanoi hän. -- Aina siitä ajasta asti ei ole kulunut
päivääkään, ett'en olisi häntä ajatellut.
-- Eikä yötä, ett'et olisi hänestä uneksinut? --
-- Ei, ei ainoata yötä, ett'en olisi hänestä uneksinut.
-- Ja sinä tahdot kuolla, vaikka niin hyvin hänet muistat -- sanoi
enkeli -- silloinhan et enää saa häntä nähdä.
Kun enkeli sanoi tämän, tuntui valekuolleesta kuin tuntisi hän koko
rakkauden ihanuuden, mutta ei sekään voinut häntä viekoitella.
-- Ei, ei, -- sanoi hän -- pelkään elää, tahdon mieluummin kuolla.
Silloin viittasi enkeli kädellään, ja Ingrid näki edessään suuren,
aution hiekkaerämaan. Se oli puutonta ja hedelmätöntä, kuivaa ja
kuumaa ja ulottui loppumattomiin. Hiekalla näki hän siellä täällä
jotain, joka ensi katsomalla muistutti kallioita, mutta kun hän
katseli tarkemmin, olivat ne eläimiä, suuria eläviä kummituksia,
joilla oli mahtavat kynnet ja suuri mahtavahampainen kita, ne
makasivat hietikolla saalista vaanien. Ja noitten hirveitten petojen
keskitse tuli ylioppilas vaeltaen, hän kulki siellä huoletonna,
aavistamatta, että olennot hänen ympärillään olivat eläviä.
-- Mutta varoita häntä, varoita häntä sanoi Ingrid enkelille, tuntien
sanomatonta tuskaa -- sano hänelle, että ne elävät, että hänen täytyy
olla varoillaan.
-- Minun ei ole sallittu puhua hänelle sanoi enkeli sointuvalla
äänellään -- sinun täytyy itse varoittaa häntä.
Valekuollut tunsi kauhulla, mitenkä hän makasi kangistuneena, eikä
voinut kiiruhtaa pois pelastamaan ylioppilasta. Hän teki hyödyttömän
kokeen toisensa perästä voidakseen nousta ylös, mutta kuoleman
tiedottomuus sitoi hänet. Mutta sitten vihdoinkin tunsi hän, mitenkä
sydämmensä alkoi sykkiä, veri alkoi kulkunsa suonissa, kuoleman
jäykkyys suli pois ruumiista. Ingrid nousi ylös ja kiiruhti häntä
vastaan -- -- --