Hänen kirjailijaluonteensa on nykyisen pohjoismaisen kirjailijapolven
omituisimpia ja omintakeisimpia. Hän seisoo ulkopuolella heitä
kaikkia ja yläpuolella kaikkia yhdenikäisiään.
Kun maailma oli alkanut kyllästyä valokuvailevaan ja luontoa ja
elämää jälittelevään ja orjallisesti kuvaavaan köyhäsisältöiseen
realismiin ja kun se oli saanut tarpeensa tylsyneestä
tendenssikirjallisuudestakin, rupesi se toivomaan tietäjiä, jotka
nostaisivat mielen yläpuolelle jokapäiväistä todellisuutta tai
ainakin värittäisivät sitä runouden ruskolla. Silloin ilmaantui
siihen saakka melkein tuntemattoman ruotsalaisen naiskirjailijan
Selma Lagerlöfin "Tarina Gösta Berlingistä", joka kuin yhtäkkiä
vuodatettu runsauden sarvi levitti runoutta, mielikuvitusta ja
kauneutta janoavien eteen uhkuvan henkensä mitä hienoimpia, mitä
tuoreimpia viinirypäleitä. Teos ei ollut ainoastaan silta vanhasta
uuteen, se oli itsessään aivan uusi, ihana maailma ja kuitenkin
sama vanha, missä elimme, mutta uusilta puolilta esitetty. Mitä
loistavimmissa kuvauksissa, mitä liikuttavimmin sävelin ja samalla
kun tarumaisesti, niin kuitenkin aina uskottavasti ja todenmukaisesti
kuvataan tässä kertomarunossa mitä moninaisimpia luonteita, mitä
kirjavimpia tapauksia ja mitä vaihtelevimpia oloja ja kohtaloita
vanhasta Värmlannista. Koko lukeva Skandinaavia oli kuin huumautunut,
sillä tämä hiljainen, harmaa, kylmä pohjolamme yhtäkkiä loisti ja
hehkui kuin Italian auringon valaisemana.
Voimain ponnistus ja tuhlaus näytti tässä teoksessa olleen niin
suuri, että sen luettuaan tuli arvelleeksi, ett'ei hän siitä enää
voisi ylemmäksi kohota, ei edes pysyä saavuttamassaan korkeudessa.
Kirjailijattaren seuraava teos vei kuitenkin Värmlannin vuorien
rinteiltä -- Etnan huipulle. Yhtä suurella taidolla ja lennolla
kuin hän "Tarinassa Gösta Berlingistä" kuvasi omaa maataan, yhtä
uskottavasti esitti hän "Antikristuksen ihmeissä" Sisilian maata
ja kansaa. Hän kuvasi sitä murrosajassa uuden ja vanhan vaiheella,
tarujen ja tapojen muinaisuuden ja rautateiden ja sosialismin
vaihteessa tunkien hänelle näennäisesti vieraiden olojen ja ihmisten
sisimpään sieluun ja kaiken sen ohella loihtien esiin kuvia maasta
ja maisemista, vuorilta ja vesiltä taidolla, joka täydellisesti
vastasi ihanain alkukuvain vaatimuksia. Ja sen kaiken taustana oli
ajattelijan syvämielisiä mietteitä ja tietäjän näkyjä menneisyydestä
ja aavistuksia ihmiskunnan tulevaisuudesta ja onnen ehdoista.
Hillitön mielikuvituksen lento vei ehkä joskus hämäryyteen ja
hajamielisyyteen. Mutta seuraavissa teoksissa on ilotulituspyörän
pärskyvä kipinäkimppu jo muuttunut yhtenäiseksi, hillityksi loimoksi,
joka taiteellisella tarkkuudella keskittää valonsa ja lämpönsä ja
saa sen kantamaan ehkä vielä kauvemmaksi, vielä syvemmällekin.
"Kungahällan kuningattaret" ja siihen kuuluvat "legendat" ovat tuota
suurta taidetta pienessä koossa, jota ainoastaan suurimmat nerot
kykenevät luomaan. Katoolisen kirkon parhaat pyhimystarut eivät niitä
voita aatteiden syvyydessä, sisällön runollisuudessa, esitystavan
yksinkertaisuudessa ja selvyydessä.
Kenties kaikista omituisin ja ihmeellisin ja samalla hänen
miellyttävää kirjailijaluonnettaan kuvaavin on tämä nyt suomeksi
ilmestyvä "Herraskartano". Se on kyllä tuo vanha tarina rakkauden
kaikkivaltiaasta voimasta ja uskon kyvystä vuoria siirtää,
mutta uutta siinä on se taikamainen tapa, millä ylen vaikea
sielutieteellinen tehtävä on ratkaistu. Elämme todellisuudessa, aivan
arkioloissa ja kuitenkin uskomme, ettei kuolleet nousevat haudoistaan
ja aaveet liikkuvat keskellä päivää. Realismi ja romantiikka kulkevat
siinä kuin kaksoissisaret käsikkäin.
Selma Lagerlöfin merkitystä kirjallisuudessa on kerran -- niin luulen
-- ilmaistava _vapauttajan_ nimellä. Hän on antanut runoudelle sen
vanhan vapauden lentää ja liidellä kuin ilman lintu, huolimatta
mistään muista rajoituksista kuin siipiensä. Milloin se maassa
astelee, milloin oksalle istahtaa, milloin ilmassa visertää. Ei
mitään sitovia teoriioja, ei mitään määritelmiä. Se on tehtävänsä
täyttänyt, niinpiankun on iloa antanut, lohdutusta suonut. Ja hän
on itse juuri tuollainen hyvä haltijatar, jotka useinkin juuri
ahtaimpina aikoina, epätoivon, epäilyksen ja surujen sumupäivinä
antavat maassa mateleville mielille luottamusta, uskoa, viihdytystä
ja unhotusta. Jo oli siis aika, että suomalaisetkin saimme kuulla
tuon käen kultaisen kukuntaa.
_Juhani Aho_.
Herraskartano.