Suurina nälkävuosina oli Yölinnun kartano kilpaillut pappilan kanssa
armeliaisuuden harjoittamisessa. Se ei ollut everstin ansio, sillä
hänen mielestään ei nälkäkuolema ollut kovempi kuin mikä muu kuolema
tahansa, eikä se ollut armon ansio, sillä hän ei vielä siihen aikaan
ajatellut asioita pitkälti. Se oli kokonaan kartanon nuoren herran
ansio. Poikanen ei voinut katsella kärsimystä. Hän toi taloon
kerjäläiset, missä heitä tapasi, hän sai aikaan, että erikoinen huone
pehtorin rakennuksessa tyhjennettiin kerjäläisiä varten. Hän meni sinne
aamuisin, kun vellipata kannettiin kivien varaan keskelle lattiaa,
katsomaan kuinka hänen holhokkinsa söivät. Siinä oli sekaisin vanhoja
ja lapsia. He söivät kuten nälkiintyneet eläimet ja juuri tämä huvitti
poikasta. Hän oli säälistä korjannut heidät hangesta, mutta myöhemmin
tuottivat he hänelle hauskuutusta kuten hänen koiransa tai hänen
hevosensa. Joskus oli heitä kymmenittäin kartanossa. He viipyivät
viikkojakin, kunnes voimistuivat tai kuolivat. Oli aika, jolloin
kartanossa pidettiin alituinen varasto ruumisarkkuja. Silloin raivosi
kuumetauti. Nälkäisten ravitseminen ei enää sellaisten asianhaarojen
vallitessa suurestikaan huvittanut poikasta ja kaikki viehätys katosi
siitä, kun muuan kerjäläinen suorastaan kartanon nuoren herran
ajattelemattomuuden vuoksi heitti henkensä. Jaakko oli omassa reessään
tuonut taloon ikäisensä pojan ja antoi nälkäiselle niin paljon ruokaa
kuin tämä söi, sillä seurauksella, että poika kuoli. Tapaus teki jyrkän
lopun nuoren herran köyhäinharrastuksesta. Armeliaisuudentyötä ei
kuitenkaan voitu äkisti lakkauttaa, koska Yölintua laajalti mainittiin
hyvien töidensä vuoksi. Köyhien kestitys siirrettiin kuitenkin nyt
ulomma kartanon piiristä ja sitä supistettiin, mikäli mahdollista.
Lukuisista nälkävuoden uhreista jäi kartanoon pitemmäksi aikaa
seitsemän henkeä ja heitä kutsuttiin »nälkävuoden lapsiksi», vaikka
he lakkasivat olemasta lapsia eivätkä olleet edes lapsina tulleetkaan
Yölintuun. Amaliia oli tullessaan ikäihminen. Hän pelastui kuin ihmeen
kautta joutumasta elävänä haudatuksi, sillä hän oli jo laudalla ja
näytti elonmerkin, kun kantajat varomattomuuttaan kolauttivat laudan
pään ladon pihtipieleen. Kaamean tapahtuman johdosta annettiin hänelle
tavallista parempaa hoitoa, hän elpyi ja sai kartanossa monenmoisia
tehtäviä. Hänestä tuli sekä kanapiika että koirien ruokkija, hän
lämmitti saunan ja teki kesällä vihdat. Hän nukkui pirtin penkillä,
jolle hän oli levittänyt vaatteensa. Pirtissä oli lämmin, takkavalkea
paloi aamusta iltaan. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Suuri ylennys
tapahtui hänelle, kun hänet korotettiin kartanon karjanpaimeneksi.
Mutta iloa ei kestänyt kauan. Jo ensimmäisenä kesänä puski oman karjan
sonni hänet vaivaiseksi. Kauan kiduttuaan jäi hän henkiin ja pääsi
liikkeelle sauvojen varassa. Hän löysi aina työtä ja hänen iloisuutensa
oli lannistumaton.
Urpaanus oli hänkin ikämiehenä tullut kartanoon. Nälkävuodet olivat
häneltä vieneet talon ja perheen. Hän kantoi kohtaloaan hiljaisena,
kävi kirkossa, kalasteli, valmisti kalanpyydykset ja lämmitti riihet.
Nuoriherra, joka hänet oli pelastanut, kuljeskeli hänen kanssaan
vesillä ja istui hänen luonaan, kun hän kutoi verkkoa. Vanhus kiintyi
häneen kaikella sillä hellyydellä, joka oli joutunut toimettomaksi
kovien iskujen kohdatessa. Hän ei kuitenkaan elänyt montakaan vuotta.
Kaikki muut, jotka nälkävuodet jättivät kartanoon, olivat lapsia.
Viiasta kasvoi terve tyttö. Hän oppi jonkin verran ruotsia ja sai olla
käskyläisenä keittiössä. Hän ruokki hänkin koiria ja kanoja. Hän oli
vielä hyvin nuori, kun hän synnytti punatukkaisen lapsen ja joutui
pois kartanosta. Pojat Justus, Vapiaani, Pekka ja Otto kuljeskelivat,
senmukaan kuin he vaurastuivat, kartanon nurkissa toimitellen
kaikkinaista pientä käskyä.
Ennen kaikkea olivat he Jaakko-herran käskettävinä. _He_ valmistivat
hänen kanssaan ravunsyöttejä, hakivat hänelle onkimadot, rasvasivat
hänen saappaansa ja puhdistivat hänen pyssynsä. Heidät otettiin
herrojen kääsien taakse avaaman portteja. Vapiaani, joka oli
kivulloinen ja arka, putosi, everstin ajaessa Siironmaan kulolle,
rattailta ja vikaannutti selkänsä. Vähissä hengin tuotiin hänet
kotiin eikä hänestä koskaan tullut ihmistä. Rampana hän kieritteli
itseään paikasta toiseen. Pekka sen sijaan menestyi. Hän kohosi kuskin
apulaiseksi talliin. Ottokin säästeli renginpalkkojaan päästäkseen
torppariksi. Justus kulki herrojen mukana heidän metsästysretkillään.
Hän oli kaunis kasvoiltaan ja sukkela suustaan. Hän rupesi
juopottelemaan ja varastelemaan heiniä ja viljaa. Kätkö keksittiin
navetan parvelta. Kun hän joutui everstin eteen, löi eversti häntä,
niin ettei hän pariin päivään kuullut vasemmalla korvallaan. Kolmantena
päivänä hän sytytti kokon Yölinnun päärakennuksen alle ja karkasi
talosta. Tuli huomattiin, ennen kuin se oli ehtinyt saada aikaan
vahinkoa.
Pekka kasvoi tanakaksi työmieheksi. Kuski ja pehtori riitelivät hänestä
leikillä. Pehtori olisi tahtonut häntä maatöihin hänen voimansa ja
huolellisuutensa vuoksi, kuski tahtoi häntä talliin, koska hän piti
hevoset sekä lihavina että kiiltävinä. Everstinna istui vaunuissa tai
kuomeissa levollisena ainoastaan, kun Pekka oli ajamassa. Pekka puhui
vähän ja liikkui hitaasti. Eversti torui häntä alituisesti. Pekka
ei koskaan sanonut häntä vastaan. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi
kuullut, mitä hän hänelle sanoi. Hän välitti ainoastaan työstään.
Ojalla tai tallissa oli hän kuin kotonaan. Pyhäpäivät kävivät hänelle
pitkiksi. Vapaaviikkoa ei hän pitänyt, koskei hän saanut sitä kulumaan.
Ulkopuolella työtään hän kulki kuin unessa.
Hän oli viidenkolmatta vanha, kun hänessä tapahtui herääminen.
Hän oli ollut saattamassa armoa ja nuorinta neitiä — he menivät
parannukselle Helsinkiin, Anna-neiti kun oli sairastellut — ja palasi
hiljalleen kotiin. Toistakymmentä peninkulmaa oli jäänyt taaksepäin
ja viimeinen peninkulma oli jäljellä. Hevoset olivat juottopaikalla
saaneet leipää ja juosta hölköttivät ylämaat ja alamaat. Tultiin
Siironmaan kankaalle. Ei Pekka koskaan kulkenut siitä muistelematta
kuloa. Mustina kielekkeinä pistivät palon jäljet yhä nuoreen kanervaan.
Yhtä kaikki oli metsä ruvennut kasvamaan. Suuret puut tosin seisoivat
paljaina ja kannot ojensivat kolkosti juuriaan taivasta päin, mutta
nuori metsä ja kanervikko rehoittivat helakan vihreinä.
Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät
lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut
lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden
riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja
sulaessa taivaan sineen.
Siinä missä tie oli erkaantunut entiseen Siironmaan taloon, seisoi
nainen. Kun hän näki vaunut, siirsi hän liinan olkapäiltään päähän ja
rupesi astelemaan. Hevosten päästessä rinnalle, huomasi Pekka, että hän
oli pitkä ja nuori ja että hänen kädessään oli koivunlehviä. Hän piteli
niitä kaksin käsin, vuoroin olkapäätään, vuoroin kasvojaan vastaan.
Yölinnun kuski oli jo ajanut ohitse, kun hän muisti tuntevansa tytön.
Se oli Juurikk'ojan valkeatukkainen Jahanna, entisen Siironmaan tytär.
Hänestäpä oli tullut aikuinen ihminen. Siitä olikin kauan, kun Pekalla
oli ollut asiaa Juurikk'ojaan.
Kevätilta teki Pekan puheliaaksi. Hän tervehti ja he vaihtoivat
muutamia kysymyksiä ja vastauksia voinnistaan ja kevään tulosta. Emäntä
oli Juurikk'ojassa ennallaan, täysissä järjissään, muttei päässyt
liikkumaan. Nuorin lapsista, se joka oli syntynyt Juurikk'ojassa,
pysyi kuuromykkänä. Sellainen vähämielinen se oli. Tyttö asteli polkua
maantien ojan toisella puolella, hevoset kulkivat hänen kohdallaan
tiellä. Pekka sanoi:
— Mitenkäs Juurikk'ojan tytär on pantu jalkaisin näin pitkän matkan
taakse?
— Mikäs minun on kävellessä, sanoi tyttö. — Onpa nyt kaunis yö.
— On, vastasi Pekka.
Hän näki korkealta istuimeltaan koko sydänmaan kevään. Kangasta riitti
silmänkantamiin. Sillä vaihettelivat tummat havupuut, heleät koivut ja
mustuneet kannot. Taivaanranta tuli harmaana vastaan kuin ääretön järvi.
— Onpas koivuissa jo suuri lehti, sanoi Pekka.
— Ei joka paikassa, sanoi tyttö. — Nämä ovatkin otetut siitä koivusta,
johon ensinnä tulee lehti.
Pekka tuijotti tyttöön. Hän oli ymmärtänyt, että tyttö oli lähtenyt
varta vasten hakemaan koivunlehtiä entisen kotinsa maalta.
— Kauniit, sanoi hän.
Tyttö painui lehviä vastaan, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Pekka
katsoi ainoastaan häneen ja olisi toivonut, että hän olisi nostanut
päätään.
— Äiti ikävöi tietoja siitä, miltä täälläpäin näytti. Piti lähteä
katsomaan. Hän saa nämä tuliaisiksi.
Pekan tuli outo olla.
— Sopiihan tässä ajamaankin, sai hän suustaan, — kun on sama matka ja
tilaakin.
Hän pysähdytti hevoset. Tyttö pysähtyi hänkin ja päästi lehvät
vaipumaan.
— Mutta mitenkäs minä herrasväen vaunuissa...?
— Mikäs siinä on... miksikäs ne siitä. Tai jos tänne ylös minun
viereeni.
Tyttö teki päätöksensä, hyppäsi ojan yli, astui vaunujen matalalle
etupyörälle ja ponnisti ylös.
Pekka ei enää nähnyt mitään muuta kuin hänet.
Hänen hengityksensä poltti, hänen kauneutensa pyörrytti. Pekka tempoi
hevosia suupielistä. Väsyneet eläimet puhaltuivat juoksuun ja höyry
niiden ruumiista sekaantui suosumuun, jonka läpi ajettiin. Tyttö piteli
toisella kädellään lehviä rintaansa vasten, toisella kiinni istuimen
kaiteesta. Mies ei uskaltanut katsoa häneen, käsi, jonka hän tiesi
olevan likellään, häikäisi hänen silmiään. Tuli se aika vuorokaudesta,
jolloin linnut vaikenevat. Nuorelle miehelle ja tytölle kävi olo
tukalaksi. Kangasmaa loppui ja hevoset astuivat käyden. Saattoi pelätä,
että sydämen lyönnit kuuluisivat.
— Minä menen kävelemään, sanoi tyttö äkkiä kyyneliä pidättäen.
Mies oli jo pysähdyttämäisillään hevoset, mutta kysyi kuitenkin:
— Miksi niin?
— Muuten vain.
— Sopiihan istua siellä vaunuissa, jollei tässä...
Tyttö vetäytyi niin loitolle kuin taisi vierustoveristaan ja piteli
viluisella kädellään kiinni lehviä. Vaikka linnut vaikenivatkin, oli
yö täynnä elämää. Tuoksut maasta ja puista nousivat niin voimakkaina,
että ne olivat kuin sauhu, joka kohoaa kytömaasta. Kotiin ikävöivät
hevoset paransivat vauhtia. Metsä loppui ja kartanoiden peltoaukeat
alkoivat. Puistojen keskeltä kohosivat katot. Jossakin haukkui koira.
Yksinäisenä piikkinä erottautui taivaanrantaa vastaan kellotapuli.
Hevosten lautaset olivat hiessä. Ajaja kiihotti niitä kiristämällä
ohjaksia. Koirat heräsivät asumuksissa. Ajon kumina vaihtoi ääntä, kun
sivuutettiin kirkko ja kellotapuli. Mökkien päällitse tuli näkyviin
virran vuo, johon petäjikkö kuvastui. Saunan ohi ajaessa tuntui löylyn
lämpöinen. Hevoset käänsivät, korvat tyytyväisinä eteenpäin tähdäten,
Yölinnun tallin eteen. Koirat rupesivat haukkumaan. Toinen vaunuhevonen
hirnahti. Tallista vastattiin. Tyttö hyppäsi alas ja puisteli
vaatteitaan. Pekka astui alas toiselta puolen ja rupesi päästelemään
valjaita. Tyttö kiersi vaunut.
— Kiitoksia, sanoi hän ja ojensi hyvästiksi kylmän käden.
— Ei mitään kiittämistä.
Mies näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset. Hän tunsi hänen
etenevät askeleensa hiekalla ikään kuin ne olisivat koskettaneet hänen
ruumiinsa pintaa. Kun hän oli saanut hevoset hoidetuiksi, meni hän
saunaan, riisuutui ja pani pitkäkseen penkille. Hiillos hehkui vielä.
Ovi jäi raolleen. Hän nukkui sirkan lauluun.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina tuli Pekka Juurikk'ojaan ja pyysi saada tavata
emäntää. He eivät olleet nähneet vuosikausiin ja hämmästyivät toistensa
hahmoa. Pekka oli käynyt vilkasluontoisemmaksi, hänen hiuksensa olivat
leikatut ja hänellä oli uudet, korkeavartiset saappaat. Emäntä oli
pienentynyt ja silmät loistivat ikään kuin ne olisivat nähneet jotakin,
jota eivät muut nähneet. Hän tuli iloiseksi, että näki Pekan, ja
viittasi vanhan auttajavaimon luokseen. Hänen täytyi huutaa niin paljon
kuin jaksoi, ennen kuin vanhus kuuli. Olisi luullut vähemmälläkin
koko talon tietävän, että emäntä halusi tarjota vieraalleen kaljaa ja
kahvia. Pekalle oli kuitenkin joka suhteessa edullista, että vaimo
meni noutamaan kestitystä. Hän ymmärsi, että hänen piti toimittaa
asiansa sill'aikaa kuin vaimo oli poissa. Tytärtä ei näkynyt. Tutut
lehvät olivat vedessä pöydällä. Emäntä puheli kuuromykästä pojastaan
ja ikävästään syntymäkotiinsa sekä lisäsi, että ihmisellä piti olla
ristinsä. Pekka keskeytti hänet ja kysyi tytärtä, Jahannaa. Sitten
hän lupasi toimittaa emännän kirkkoon sekä juhannuksena että jouluna.
Keskellä emännän kiitollisuudenvuodatusta kysyi hän isäntää ja lisäsi
samassa, ettei isännällä ollut väliä, saattoi hän emännällekin
puhua asiansa. Asia oli sellainen, että hän aikoi syksystä heittää
palveluksen ja ruveta asumaan torppaa. Ja silloin oli tarpeen vaimo,
nimittäin emäntä. Ja oli hän sitäkin ajatellut, että menisi puhumaan
everstille Siironmaasta, että jos rakentaisi talon uudelleen. Pellot
eivät tulleet hoidetuiksi kartanosta käsin. Ojanvarret kasvoivat jo
miehenmittaista pajua.
Emäntä katseli häntä heräävä toivo silmissä ja veri alkoi nousta hänen
poskilleen. Pekan sanoista ei saanut täyttä selvää, ne hämääntyivät
vieläkin enemmän, kun kuuro vaimo tuli sisään. Sen emäntä ymmärsi
kuitenkin, että Pekka piti itseään huonompana heitä ja riensi siihen
sanomaan, ettei se ollut niin: ei heillä mitään ollut, hän ainoastaan
odotti hetkeä, jolloin kaikki myytäisiin, täytyihän vähemmälläkin
juomisella, eihän isäntä nähnyt selvää päivää. Lapset kyllä tekivät
työtä, ilman heitä kaikki aikoja sitten olisi mennyt nurin, mutta...
Pekka sanoi, että jollei Siironmaata voisikaan ajatella, niin torppaa
sieltäpäin. Ja silloin olisi emäntä tarpeen. Sairas tuijotti häneen.
Hän ei voinut käsittää, mitä Pekka tarkoitti — eihän hän voinut häntä,
vanhaa, kipeää ihmistä toivoa avukseen. Hänen täytyi ajatella tyttöä,
Jahannaa. Pekka otti kaljatuopin ja joi pitkään. Kuuro vaimo asettui
rukilleen. Avonaisesta ikkunasta tuli tuomenkukkain tuoksua. Koko
Yöjärven ranta oli valkoisenaan.
Emäntä hymyili, pyyhki kyyneleitä ja tavoitteli sanoja. Kun ei hän
keksinyt mitään sanomista, laskeutui hän selälleen vuoteeseen ja makasi
kädet ristissä.
Jahanna tuli tuomaan kahvia. Hän oli pukeutunut puhtaisiin. Hän ei
nostanut silmiään, kun hän laski tarjottimen käsistään ja tervehti,
eikä hän nostanut niitä koko aikana. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset.
Pekka muisti kerran monta vuotta sitten ihmetelleensä hänen hiuksiaan.
Hän kuumeni ja hän vapisi Jahannan edessä. Hän olisi tahtonut nostaa
hänet syliinsä ja lähteä juosten kantamaan häntä. Kun hänen vaalea
hameensa oli hävinnyt ovesta, sanoi äiti, hetken yskittyään:
— Kyllä hän ajattelee.
Pekka jäi katsomaan häneen, toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sen
vati, laitoja myöten täynnä kahvia.
— Mitä? sanoi hän henkeä pidättäen.
Emäntä naurahti.
— Sitä samaa vain mitä Pekkakin.
— Niinkös emäntä luulee?
— Eihän hän raoittanut silmiään. Eikä hän osannut puhua, hän kun muuten
aina puhuu ja nauraa. Ja eikö Pekka huomannut, kuinka hän punoitti. Ja
se on ollut samanlaista koko tämän viikon.
— Koko tämän viikon? sanoi Pekka ja hörppäsi yhdessä hengenvedossa
kahvinsa.
Sitten hän nousi, käveli, ryki ja katsoi ulos. Ranta oli valkoisenaan
tuomia ja Yöjärvi välähteli auringossa.
— Juhannuksena ja jouluna minä sitten toimitan emännän kirkkoon, sanoi
hän.
— On jo juhannus ja joulu, sanoi emäntä.
* * * * *
Seuraavana aamuna astui Pekka juhlasaappaissaan everstin eteen. Eversti
vietti nykyään päiväkaudet nojatuolissa kirjoitushuoneessa ja vanha
palvelija vuoroin pani tohveleja hänen jalkaansa, vuoroin riisui niitä
hänen jalastaan, peitteli ja hoiteli häntä. Särky ei hellittänyt yöllä
eikä päivällä.
— No? sanoi eversti, kun Pekka pysähtyi ovensuuhun.
Pekka esitti asiansa kangertamatta. Eversti oli hänen puhuessaan
tarttunut tohveliinsa, ikään kuin viskatakseen sen häntä kohti.
‒ Vai niin, vain niin, vai pois! pani eversti. — Niin pian kun teistä
alkaa olla jotakin hyötyä, niin pois. Kyllä kartanon leipä kelpaa niin
kauan kuin ei olla työmiehiä, mutta sitten heti pois. Vai naimisiin
— no, olisihan talossa tilaa kahdelle siinä missä yhdellekin. Vai
itsenäiseksi — ei suomalaisesta ole itsenäiseksi, renki se on!
Pekka oli vuosien kuluessa totuttanut itsensä siihen, ettei hän sanonut
everstiä vastaan ja nytkin hän puhui ikään kuin ei olisi kuullut
everstin vastaväitteitä. Kun hän mainitsi Siironmaata, nousi eversti
seisoalleen ja hänen valkoiset kasvonsa vääntyivät.
‒ Oletko sinä hullu! huusi hän. — Siironmaa ei ole mikään torppa,
vaan talo. Siironmaa maksaa rahaa. Huomenna sinä tulet ja kysyt, enkö
minä sinun renginsäästöistäsi luovuttaisi sinulle Yölintua...! Vai
Siironmaan tyttären aiot naida. Ja mitä se muuttaa asiaa?
Eversti nauroi häijysti ja viittasi kädellään. Kun hän hetken perästä
katsoi, oli Pekka astunut pari askelta likemmä.
— Minä en enää jää kartanoon. Olen kolmetoista vuotta tehnyt täällä
työtä...
Eversti vaipui istumaan ja heristi nyrkkiä häntä kohti.
— Mene! huusi hän. — Minä pääsen vielä liikkumaan. Kyllä minä vielä
voin pitää rengit kurissa. Aja hänet ulos! huusi hän palvelijalle. —
Mene helvettiin siitä!
Pekka oli päässyt eteiseen, kun everstin kengät kolisivat seinään.
Tuskissaan väännellen makasi Yölinnun herra tuolissa. Vanha palvelija
laski lääkepisaroita, joita pudotti lasiin.
— Nuo, nuo tulevat, äänteli eversti itsekseen. — Ne ovat salaa saaneet
siivet ja tulevat ja vaativat vapautta. Ne tulevat ja ottavat maan.
Everstin suljettujen silmien edessä häämötti kuva joistakin harmaista
ihmisistä, jotka kiipesivät ylös vuorta ja päästyään harjalle rupesivat
kaatamaan metsää ja kuokkimaan maata. Heillä oli kirveet ja kuokat.
Heillä oli voimia. Heitä oli paljon.
— Mene hakemaan takaisin se lurjus, sanoi hän palvelijalle. — Se, se
joka läksi täältä. Heti paikalla.
Kun Pekka taasen seisoi everstin edessä, sanoi eversti:
— Lähde Siironmaan sydänmaahan ja rakenna talo uudelleen. Ja sitten:
pois, pois minun silmistäni...
Mutta Pekka ei lähtenyt.
Eversti aukoi ja sulki nyrkkiään. Raivoissaan käski hän palvelijaa
ajamaan ulos renkiä. Pekka astui vain likemmä. Hän tuli juhlallisena
ja liikutettuna. Hän ei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän ojensi
everstille kätensä.
Eversti tarttui käteen.