Kirkonkylä oli sytyttänyt joulukynttilänsä keskelle talvisia
aukeita, ja kirkko säteili täydessä juhlavalaistuksessa. Poljetussa
lumessa ulkopuolella astelivat viinakauppiaat lämpimäkseen, ja syödä
rouskuttivat hevoset, loimi selässä, kaurapussi köytettynä pään
ympäri. Sisäpuolella istuivat ihmiset talvitamineissaan ja katselivat
suitsuavia kynttilöitä, joilla he olivat valaisseet temppelinsä.
Sisällä oli vieläkin kylmempi kuin ulkona, ja ulkona oli pakkanen,
talvi oli tullut kovana alun pitäen.
Kylmästä huolimatta oli kirkko täynnä väkeä. Suuret virsikirjat auki
penkkipöydillä istui väki viluisena ja juhlallisena hengityksen
suitsutuksena noustessa ilmaan. Vähitellen kuitenkin lämpeni.
Etupenkissä istui Yölinnun armo kahden vanhemman tyttärensä
kanssa. Hänet nähtiin nykyään yhä useammin yhteisen kansan
jumalanpalveluksissa, hän ymmärsi jo kielen ja puhuikin sitä. Hän oli
ruvennut nöyrästi ja ystävällisesti seurustelemaan ihmisten kanssa.
Nyt katseli hän korkeita, juhlallisia kynttilöitään, jotka paloivat
alttarilla ja saarnatuolissa. Kauniston herrasväestä ei ollut kirkossa
ketään, mutta penkki ei silti ollut tyhjänä. Alakartanon tyttäret,
postineiti ja muita köyhempiä herrasväistä nähtiin etempänä yhteisen
kansan joukossa. Jokainen seurasi jumalanpalveluksen ohella omien
kynttilöidensä palamista ja vertasi niitä muiden kynttilöihin. Vanhan
tavan mukana ei yhdestäkään asumuksesta jouluaamuna tultu kirkkoon
tyhjin käsin, vaan jokainen perhekunta toi tullessaan valoa Jumalan
huoneeseen ja asetti kynttilät määrättyyn paikkaan puujalkaan,
joka otettiin esille joulupyhiksi. Kartanot valaisivat alttarin ja
kuorin, talonpoikaistalot kokonaisia ikkunoita. Yksin kellotapulin
kynttilöilläkin oli määrätyt lahjoittajansa. Harttu sai jouluksi
torniinsa neljätoista kaunista kynttilää, joita varten hän itse
oli tehnyt lujat puutelineet. Entinen Siironmaan emäntäkin oli nyt
kirkossa. Hänet oli tuotu kantamalla, kaksi miestä oli ollut nostamassa
häntä reestä. Hän ei istunut Siironmaan penkissä — siinä oli vierasta
väkeä —, hänet oli asetettu saarnatuolin alle, josta sekä näki että
kuuli. Hän istui tyttärensä rinnalla ja ilo ja onni säteilivät hänen
kasvoistaan. Äiti ja tytär katselivat ikkunaa kuorin oikealla puolella,
jossa heidän kynttilänsä paloivat. Miesten puolella ovensuussa istui
se, josta he kiittivät Jumalaa, joka oli tehnyt heidät onnellisiksi:
Pekka.
Pitkän virren aikana ennen saarnaa kävi suntio niistämässä kynttilät.
Hän varisti karret läkkituoppiin, jota hän kuljetti vasemmassa
kädessään ja josta kaiken aikaa nousi kynttilänsydämien käry. Kirkko
hulmahti kynttiläin niistämisen jälkeen täyteen loistoon. Miesten
puolella syntyi liikettä. Piti ennen saarnaa käydä katsomassa
hevosia. Pikkupojat kopistelivat uusissa saappaissaan miesten
perässä, mutta pakkanen ajoi heidät takaisin kirkkoon ja he jäivät
pääkäytävälle vuoroin katsellakseen alttaritauluun ja hopeisiin
haarakynttiläjalkoihin, vuoroin urkulehterille, josta soitto pauhasi
alas kirkkoon. Lukkari alkoi värssyt lujalla äänellä ja jätti sitten
naiset veisaamaan. He veisasivat hartaasti ja venytellen ja lisäsivät
taitavasti erinäisiin kohtiin liverryksiä. Kynttilöihin muodostui pian
taasen karsi, liekit himmenivät, pitenivät ja kävivät lepattaviksi. Kun
miehet virren loppupuolella palasivat paikoilleen, tuli ovista viima,
joka kallisti liekit pitkiksi, viistoiksi piikeiksi.
Naisten puolella sattui joku kääntämään kasvonsa viimaan päin. Samassa
jäivät katsojan silmät tuijottamaan mieheen, joka päätä pitempänä muita
asteli pääkäytävää pitkin alttaria kohti. Jo käänsi toinen ja kolmas
naisista kasvonsa tulijaa kohti. Mies astui pää kumarassa, ikään kuin
hän olisi ollut menossa ehtoollispöytään. Kynttilöiden lepattavassa
valossa välähteli hänen paljastettu päänsä. Hänellä oli punaiset
hiukset. Koko naisten puoli oli kääntynyt ja joka silmäpari tähtäsi
tulijaan.
‒ Yölintu! lausui entisen Siironmaan emäntä ja hänen sanansa kuului
kauas kirkkoon, sillä hän oli lausunut sen ajatuksissaan, huomaamatta,
että oli Herran temppelissä.
Hänen tyttärensä toisti sanan ja nousi seisomaan.
— Yölintu! ääntelivät keski-ikäiset naiset pitkin kirkkoa.
— Mitä? kysyivät vanhat vaimot ja kävivät levottomiksi, ikään kuin
murhamiestä olisi mainittu. — Onko se Yölintu? Onko Yölintu tullut
takaisin?
Ja kaikki seurasivat henkeä pidätellen miestä, joka astui alttaria
päin. Hän käveli niinkuin ei hän olisi nähnyt mitään ympärillään ja
niinkuin hänen vain olisi pitänyt päästä päämääräänsä. Kun hän tuli
Yölinnun penkin kohdalle, näki hän siinä kolme mustapukuista naista. He
eivät kuulleet hänen tulevan, sillä heillä oli päässä paksut bahytit.
Vanhin naisista nojasi päätään penkkipöytään. Ei voinut tietää,
nukkuiko hän vai rukoiliko.
Kuinka hän oli vanhentunut!
Tulija astui hiljaa penkkiin, painoi hänkin alas päänsä ja purskahti
itkuun. Hän itki niin väkivaltaisesti, että nyyhkytys kävi läpi kirkon,
kesken virrenveisuun.
Äiti hänen vieressään avasi silmänsä, tunsi hänet heti ja suhtautui
häneen tutusti kuten se tekee, joka ei hetkeäkään ole epäillyt hänen
tuloaan eikä lakannut sitä toivomasta. Hän laski kätensä pojan
päälaelle, koetteli olkapäätä, antoi sormiensa solua alas käsivartta,
otti voimakkaan käden ja vei sen suutaan vastaan. Pitäen sitä sillä
tavalla painui hän rukoilemaan.
Koko seurakunta näki tämän. Muutamat naiset nousivat seisomaan ja
tuijottivat kuin tuomion enkelit Yölinnun penkkiin. Siironmaan emäntä
hymyili ja puserteli ristittyjä käsiään vastatusten. Siunausten tulva
tuntui hänen silmistään vuotavan äitiä ja poikaa kohti. Ankarat
seisojat naisten puolella lauhtuivat hekin ja painuivat penkkeihin.
Ennen pitkää nyyhkytti koko naisten puoli. Vieraan tulo oli tehnyt
sellaisen vaikutuksen, että harva kirkkokansasta huomasi tavanmukaisen
yhteensoiton ennen saarnaa jäävän pois. Ilman edelläkäynyttä
kellonsoittoa nousi pappi jalkavirren aikana saarnatuoliin. Yölinnun
rouvan haarakynttilät valaisivat vanhan rovastin kulunutta turkin
kaulusta kovia liperejä ja sileiksi ajettuja, ystävällisiä kasvoja.
Sielunpaimen oli nähnyt liikutuksen seurakunnassa ja hänen leukansa
värisi niin, että hän vaivoin sai alkurukoukset luetuiksi. Vähitellen
hän kuitenkin vahvistui ja saattoi voimakkaalla äänellä ryhtyä
epistolan tekstiin.
»Kansa joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja jotka asuivat
kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa. Sinä
lisäät kansaa ja lisäät hänelle iloa; sinun edessäs iloitaan niinkuin
saaliinjaossa iloitaan. Sillä sinä olet heidän kuormansa ikeen,
heidän olkainsa vitsan ja heidän vaatiansa sauvan särkenyt, niinkuin
Midianin aikana. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää
poltettaman ja tulella kulutettaman. Sillä meille on lapsi syntynyt ja
poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on, ja hänen nimensä
kutsutaan Ihmeellinen...»
Rovasti pysähtyi. Kirkko väreili oudon liekehtimisen vallassa.
Kynttilät paloivat pitkällä karrella, savusivat ja loimottivat.
Seurakunta, joka seisoaltaan kuunteli jouluepistolaa, näki sekin
punerruksen seinillä ja päätteli aamuruskon osaavan sisään ikkunoista.
Tosin ei vielä olisi pitänyt olla aamuruskon aika. Tuulikin oli alkanut
käydä. Kohisi. Ruutujen raoista kävi viiman henki. Kynttiläin liekit
venyivät pitkiksi ja sinisiksi. Rovasti koetti jatkaa.
— Palaa, palaa! vihlaisi äkkiä lapsen huuto läpi kirkon hiljaisuuden.
Ihmiset rupesivat levottomina kääntelemään päitään. Kohina yltyi.
— Tuli on irti!
— Kellotapuli palaa!
Turhaan nosti vanha rovasti kätensä ja koetti tyynnyttää seurakuntaa.
— Me olemme kaikki Jumalan kädessä, yritti hän. — Olkaa alallanne,
rakkaat sanankuulijat, muuten sotkette toisenne.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Korvia särkevä töminä täytti kirkon,
kun koko kirkkokansa syöksyi oviaukkoja kohti. Ihmiset huusivat,
työnsivät ja survoivat toisiaan. Väkevämmän oikeus vallitsi. Heleä
loimu hohti sisään, kun ovet avattiin. Vedossa sulatti kynttilöiden
liekki toista puolta kynttilässä ja tali valui pisarrellen lattialle.
Rovasti tuli alas ihmisjoukon luo ja koetti puhua. Lapset ja vanhat
naiset seurasivat häntä sakaristoon. Tulen kohina yltyi yltymistään.
Huudettiin. Joku lapsi itki. Helisten putosi ruutuja permannolle.
Sakaristosta kannettiin kirkon kalleuksia. Suntio tuli alttarin eteen,
otti hopeiset kynttilänjalat, irroitti kynttilät ja tukahutti liekin
sormiensa välissä.
— Mitä te, hyvät ihmiset, siinä istutte! huusi hän kahdelle naiselle,
jotka viipyivät saarnatuolin alla. — Palatte te, jollette lähde.
Hän ei kuullut, mitä naiset sanoivat, hän kiiruhti sakaristoon. Toinen
istui levollisena paikoillaan, toinen seisoi ja tuijotti ovea kohti,
mistä lieska loimusi.
He olivat nähneet ihmisten pakokauhun vallassa lainehtivan ovelta
ovelle. He olivat nähneet Yölinnun punatukkaisen herran taluttavan
äitinsä ja sisarensa sakariston tietä pois kirkosta. Yölintu oli vielä
kerran juossut kirkkoon, ottanut käsipuolesta ontuvaa postineitiä
ja Alakartanon tyttäriä ja vienyt heidät samaa tietä. Äiti ja tytär
olivat nähneet nuorten ihmisten nyrkkivoimalla työntävän tieltään
vanhoja. Huudoista he kuulivat, että kellotapuli paloi ja että kipunat
olivat sytyttäneet kirkon katon. Tikapuut havaittiin lahoiksi, niitä
piti paikkailla ennenkuin päästiin nousemaan katonharjalle. Naiset
saarnatuolin alla eivät hätäilleet.
— Kyllä Pekka tulee, sanoi äiti turvallisesti.
Tyttären silmät olivat savusta ja tuijottamisesta kipeät. Hänen
luottamuksensa horjui, mutta hän koetti yhä vaieta ja odottaa.
— Kyllä hän tulee, sanoi äiti. — Hän tietää, ettei meillä ole täällä
mitään hätää.
— Katto palaa, sanoi tytär.
— Eiköhän sitä saada sammumaan.
Tulen kohinaan sekaantui miesten huutoja, koirain ulvontaa, kulkusten
soittoa ja ruokakellojen pauketta.
Äkkiä suljettiin kirkon ovet ulkoapäin. Se tapahtui vedon vuoksi, mutta
naiset luulivat, että heidät teljettäisiin kirkkoon palamaan. Tytär
karkasi ovelle. Hän sai sen auki, se ei ollut lukossa. Kellotapuli
kuumotti tulisena patsaana. Liekit nousivat tyynessä pakkasilmassa
suoraan taivasta kohti. Rakennuksen luuranko erottautui valuvan
kullanvärin ja punan joukosta ylhäältä hamaan alas asti. Kellot
riippuivat kuin kaksi jättiläiskokoista veripisaraa, jotka minä hetkenä
hyvänsä voivat tipahtaa. Koko tapulin luuranko huojui. Pelastamistyö
oli kohdistettu kirkkorakennukseen. Miehiä nousi ja laski sen katolle.
Vettä hilattiin astioissa nuorien avulla ylös. Nelistämällä tuli ja
meni hevosia rannan ja kirkon väliä. Naiset seisoivat ketjuna pellolla
lumessa, ojennellen toisilleen vesisankoja ja lumella täytettyjä
koppia. Aamuhämärässä punoittivat hanget ikään kuin olisi satanut verta.
Tyttö näki tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen täytyi
huivillaan suojella kasvojaan kuumuudelta.
— Pekka! huusi hän kaikella voimallaan. — Pekka!
Hän ei tuntenut omaa ääntään. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hän ei voinut
liikkua portailta, sillä huojuvasta kellotapulista sateli hirrenpäitä
ja kekäleitä. Hän tarttui esineeseen, jonka joku paetessaan oli
pudottanut. Se oli paksu kinnas. Hän tähtäsi sillä miesjoukkoon, joka
hääri tikapuiden juurella. Mutta se ei osunut likellekään.
— Kirkossa on ihminen, joka ei pääse kävelemään. Hän palaa, jollette
tule auttamaan...! Pekka! Pekka! Äiti ei pääse liikkumaan!
Ei kukaan kuullut.
Tyttö karkasi takaisin kirkkoon. Katosta tunki jo sisään savua ja
ikkunanpieli oli syttynyt palamaan. Silmäterät, joilla äiti häneen
katsoi, välkkyivät oudosti.
— Minä kannan teidät! sanoi tytär. — Ottakaa kiinni kaulasta.
— Et sinä jaksa, hyvä lapsi.
— Me palamme täällä.
— Kyllä Pekka tulee.
Mutta äiti ei itsekään enää uskonut sanoihinsa.
— Ottakaa kiinni kaulasta...
‒ Et sinä jaksa...
— Mitä te painaisitte.
— Minä olen pitkä ihminen.
Tytär nosti hänet syliinsä. Veri tuli kuumasti hänen poskilleen. Hän
sai sairaan ulos penkistä peräkäytävälle, mutta siinä hänen täytyi
päästää alas taakkansa. Äiti tarttui kiihkeästi hänen kaulaansa ja he
yrittivät taasen liikkeelle. Kellotapuli romahti alas, kellot päästivät
kaamean sihahduksen, kun ne koskettivat maata. Kekäleitä ja parruja
lenteli.
— Lähde, lapseni, sanoi äiti ja pudotti itsensä permannolle. — Ehkä
Jumala kutsuu minua. Mikäs minun on kuolla kirkossa. Kun menette yhteen
Pekan kanssa, niin pitäkää huolta lapsista. Ottakaa isäkin luoksenne...
— Minä en jätä teitä. Minä kannan teidät...
Mutta äiti ei enää auttanut häntä hänen ponnistuksissaan. Turhaan tytär
pyyteli ja tuskitteli. Äiti vaipui rukouksiin eikä kuullut häntä.
Katto tuli alas keskelle kirkkoa. Vettä vuoti pitkin seiniä. Tytär
karkasi taasen ovelle huutamaan apua. Äiti jäi tuijottamaan liekkeihin
ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt lähteä päästämään
eläimiä tarhasta. Hänen kotinsa paloi. Väki oli ruishalmeella. Hän
tiesi, että isännällä oli rahoja, mutta hän ei tietänyt, missä ne
olivat. Hän ei uskaltanut lähettää lapsia luotaan. Koko sydänmaa syttyi
tuleen. Hän juoksi aitannurkalle tähyilemään tielle, eikö leikkuuväkeä
kuuluisi. Kipunat lensivät matkojen takaa. Katto toisensa perästä
rupesi savuamaan. Tytär tuli juosten pihamaalle. Hänen hiuksensa olivat
hajallaan. Hän kierteli huivia käsissään, itki ja lankesi polvilleen
äidin eteen. Hän puhui jotakin, rukoili anteeksi jotakin ja karkasi
liekkeihin. Äidin täytyi hänet pelastaa! Hän näki hänen hiustensa
heilahtelevan liekkien keskellä. Hän tarttui kirkon penkkiin ja nosti
itsensä pystyyn. Jaloissa pisteli, ikään kuin hän olisi astellut
veitsenkärjillä. Hän juoksi huojuvaa maata pitkin eikä tietänyt, oliko
hän Siironmaan pihamaalla vaiko kotipitäjänsä kirkossa. Hän tiesi vain,
että hänen piti pelastaa tyttärensä. Hän hyppäsi palavien kekäleiden
yli.
— Marjaana, Marjaana! huusi hän.
Hänen lapsensa tuli häntä vastaan. Hän oli ilmielävänä hän oli
pelastettu! Äiti vaipui syvälle maahan, sitten hänet nostettiin
korkealle ylös. Sen jälkeen ei hän enää tietänyt mistään.
Hän pääsi tajuihinsa maantiellä keskellä lumisia peltoja. Häntä
kannettiin ja Jahanna käveli hänen vieressään.
— Pekka! sanoi hän ja painoi kädellään niskaa, jonka ympärillä hänen
käsivartensa oli. — Tiesinhän minä, että Pekka tulisi.
Mutta se ei ollut Pekka. Se oli Yölintu, kartanon nuori herra. Hänen
äitinsä oli hänet lähettänyt. Pekka seisoi väkevinten miesten kanssa
rannassa ja nosti vettä. Siinä työssä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.
Kun emäntä kuuli, kenen sylissä hän oli, kävi hän äänettömäksi ja pani
silmänsä kiinni. Avatessaan ne näki hän lumisia nuoria mäntyjä ja
hangen, jolle oli singonnut kekäleitä. Aamurusko kulki kelmeänä viiruna
taivaanrannalla. Hänen käsivartensa lepäsi hartioilla, jotka olivat
väkevät kuin Pekan hartiat. Mutta niskassa, vieraan lakin alla olivat
punaiset hiukset. Hänen teki mieli silittää niitä.
— Mihin minua viedään? kysyi hän.
— Pitäjäntuvalle, vastasi tytär ja pyyhki kasvojaan.
— Me olisimme tahtoneet kartanoon, sanoi herra.
— Pitäjäntupa on likempänä, ehätti tytär sanomaan. — Ja siellä on
meidän hevonen.
Yölinnun herra nousi raskaasti hengittäen mäkeä.
— Olenko minä kävellyt? sanoi emäntä äkkiä.
— Olette.
— Kävelinkö minä tosiaan?
— Kävelitte.
— Mutta miksen minä nyt voi kävellä?
— Ehkä te voitte.
— Kyllä minä jaksan! huudahti nuori herra ja läksi juoksemaan.
Emäntä sitaisi kädellään hänen hiuksiaan. Portaiden edessä pyrki
hän maahan. He ottivat häntä käsipuolesta ja taluttivat. Ja hän
käveli. Porstuan läpi ja tuvan kynnyksen yli päästyä pyysi hän, että
he päästäisivät hänet irti. Hän käveli yksinään kuten lapsi, joka
käsivarsillaan ylläpitää tasapainoa. Kaikki jotka pitäjäntuvalla
olivat, näkivät sen ja ihmettelivät.
Avarassa huoneessa oli koolla paljon väkeä. Toiset seisoivat
pystyvalkean ääressä lämmittelemässä, toiset availivat penkillä
kirkkoeväitään. Viinanmyyjä liikkui, kädessä puolenkorttelin mitta,
miesten joukossa. Kun Yölinnun herra saapui Juurikk'ojan väen kanssa,
oli tuvassa hetkisen hiljaista. Ainoastaan suuret puut paukkuivat
palaessaan. Mutta nuori herra rupesi samassa ystävällisesti puhumaan
oikealle ja vasemmalle ja pian täytti puheen sorina tuvan. Olikin yllin
kyllin puheen aihetta.
Tulipalo oli saanut alkunsa siitä, että Harttu oli jättänyt
kynttilänsä palamaan tapuliin ja lähtenyt Rantakrouviin. Hänen piti
ottaa vain pari ryyppyä, mutta hän unohti koko yhteensoiton ennen
saarnaa ja joi itsensä täyteen humalaan. Ei hän niin äkkiä olisi
humaltunutkaan, jollei hän olisi sekaisin ottanut niin monta ainetta.
Kynttilät paloivat sill'aikaa loppuun puisissa jaloissaan tapulissa,
kynttilänjalat syttyivät tuleen ja levittivät liekkiä eteenpäin. Harttu
ei tälläkään hetkellä tietänyt, mitä hän oli matkaansaattanut. Hän
makasi Rantakrouvin piikatytön sängyssä, liikkumatta kuin tukintynkä.
Tästä kaikesta riitti kirkkokansalla puhumista. Pekka syöksyi äkkiä,
vaatteet kuin jäähän valettuina, tupaan. Hän oli niin kiihdyksissään,
että hän kaikkien nähden tarttui morsiamensa käteen, istuutui hänen
viereensä ja rupesi kyselemään, eivätkö kartanon miehet olleetkaan
tulleet kantamaan emäntää palavasta kirkosta. Kun hän sitten kuuli
emännän kävelleen omin voimin, ymmärsi hän, että kaikki oli ollut
sallittua.
Sitä myöten kuin sammutustyö päättyi, kerääntyi pitäjäntuvalle väkeä.
Sanoma Jaakko-herran palaamisesta oli sekin levinnyt kautta kirkonkylän
ja pitäjän herrasväetkin ajoivat helisevin kulkusin paikalle.
Yölinnun eversti, joka ei vuosiin ollut liikkunut ulkopuolella
kartanonsa piiriä, oli puetuttanut itsensä juhlavaatteisiin ja antanut
everstinnalle käskyn, että jouluherkut oli lähetettävä kestitykseksi
pitäjäntuvalle. Kun eversti ja everstinna ajoivat suitsuavan kirkon
ohitse, tapasivat he tiellä Alakartanon tytöt ja heidän isänsä. Lippi
ei tahtonut saada selkoa, mikä kokko paloi pellolla. Hän huusi ja
huitoi, kaatui ja nousi. Hän oli koko tulipalon ajan maannut kotona
parhaimmassa jouluhumalassa ja heräsi siihen, että tytöt huusivat hänen
korviinsa Jaakon nimeä. He itkivät, nauroivat ja syleilivät toisiaan
ja äitiään. Lippi nousi istumaan ja lupasi tappaa heidät, kun he näin
törkeästi tekivät pilkkaa vanhasta isästään. Mutta kun hän vihdoin
ymmärsi, että he puhuivat totta, eivät mitkään kuparisepät olisi
voineet pidättää häntä vuoteessa. Hänen täytyi saada omin silmin nähdä
Jaakko! Ja hän nousi ja kulki vuoroin pystyssä, vuoroin nelinryömin
eteenpäin. Kellotapulin suitsuavilla raunioilla hän lämmitteli käsiään
ja pani ankarasti sitä vastaan, että kirkko oli palanut. Tämä oli jokin
kokko, ei toki kirkko niin pala. Eversti otti hänet rekeensä. Hän
nukahti paikalla ja pitäjäntuvan portaiden edessä korjasi Jaakko hänet
selkäänsä kuin sammakon ja vei tupaan.
Jouluaamu muodostui nyt niin juhlalliseksi ja iloiseksi, etteivät
herrat metsästysretkiensäkään sarjasta olisi voineet löytää yhtään
sen vertaista juhlaa. Kahvi keitettiin muuripadassa, joka veti kaksi
saavia. Sitä juotiin tuopeista, puoli tuopeista ja kortteleista.
Herrat sopivat kaikki vanhat vihansa. Yölinnun eversti ja Kauniston
patruuna antoivat toisilleen liikutuksen vallassa suuta. Yölinnun
nuorin tytär ehdotti lähempää tuttavuutta postineidin kanssa.
Yläkartanon ja Alakartanon rouvat seisoivat rinnatusten ammentamassa
kirkkokansalle kahvia padasta, jolla sitä oli tuotu tupaan. Lippi
ja Kauniston herra tahtoivat tanssia, mutta heidän jalkansa eivät
kannattaneet.
Rovasti, joka leuka täristen oli katsellut Herran ihmetöitä
seurakunnassa, nousi, ryki ja teki ehdotuksen. Koska saarna oli
jäänyt pitämättä kirkossa, voitaisiin se pitää täällä. Tiedettiinhän,
että Herra oli läsnä siellä, missä kaksi tai kolme kokoontui Hänen
nimeensä... Lippi ja Kauniston herra, jotka halailivat toisiaan
ja Jaakkoa penkillä pöydän takana, huusivat, ettei mitään saarnaa
tarvittu, oli juhlallista muutenkin. Mutta heidän sanoilleen ei annettu
arvoa, he keikahtivatkin samassa penkille ja heille tehtiin tilaa, niin
että he saivat nukkua. Kaikki muut hyväksyivät rovastin ehdotuksen.
Tuvassa hiljeni. Pappi asettui pöydän eteen ja suntio aloitti käheällä,
voimakkaalla äänellä:
»Koko maailm' iloit' mahtaa.»