Syyskesästä meni kaksi pitäjän suurta herraskartanoa vasaran alle.
Muualta tulleet talonpojat huusivat ne ja ennen pitkää oli entisten
asukasten tehtävä tilaa tuleville.
Pitäjän herrasväet katselivat tätä tosiasiaa silmiin, niinkuin he
olisivat katselleet aasialaista ruttoa, jos olisivat kuulleet, että se
oli alkanut tuhotyönsä heidän kotinurkissaan. He hakivat nyt entistä
enemmän tukea toisistaan ja lohtua yhdessäolosta. Unohdusta oli
vaikeampi löytää. Bellevue oli aikoinaan antanut iloa kukkuramitoin.
Nyt katselivat herrat nurjin mielin yksin Svanbergia ja hänen
sisartaankin. He olivat syypäät heidän köyhtymiseensä, juuri he! Herrat
suorastaan vihasivat sisaruksia kotoa käsin ajatellessaan heitä. Toista
oli kun he joutuivat Bellevuen ystävällisen isännän seuraan. Silloin
lauhtui heidän mielensä ja he tunsivat, että Bellevue oli heidän
kohtalonsa, Bellevue lumosi, vangitsi heidät, kuten nainen voi vangita
miehen. Vakituista kaunaa kantoivat he Yölinnun everstiä kohtaan
siitä, että hän murjotti kotonaan eikä ottanut osaa heidän iloihinsa.
Hän suojeli rikkauksiaan — siitä ei ollut pelkoa, että Yölintu
joutuisi vasaran alle! Varmaan hän sieltä pesästään pilkkasi heidän
köyhtymistään. He vihasivat häntä eivätkä saaneet tilaisuutta lauhtua,
kun eivät enää koskaan tavanneet entistä ystäväänsä.
Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet ilmestyivät puihin, tapahtuivat
herrojen suuret hirvenajot pitäjän takamailla. Tänä vuonna,
jos koskaan, vaati masentunut mieli iloista menoa. Lisäksi
tuli hirvenajojen muodostua jäähyväisjuhlaksi niille kahdelle
kartanonomistajalle, joiden tilat olivat menneet ja joiden pian
ikipäiviksi piti poistua kotoisilta metsästysmailta. Itse kierroksen
teko ja hirvien ajo oli ammoin uskottu kokeneiden miesten käsiin.
Svanbergin tuli pitää huolta ruokapuolesta. Edellisenä iltana saapuivat
herrat ja asettuivat yöksi metsätorppaan. Unesta ei tullut paljon
mitään, sillä Svanbergin herkut ja vanhat muistot houkuttelivat
valvomaan. Kuitenkaan ei mieliala päässyt kohoamaan koko siihen
kylläisyyteen, mihin se pahnoilla pystyvalkean ääressä saattoi kohota.
Mukaan oli päässyt outo aines, joka ei ottanut sulautuakseen. Se oli
Kauniston herran nuori vävypoika. Hän tahtoi, että nukuttaisiin ja
lausui varoituksen sanoja ylensyömistä ja juomista vastaan. Lisäksi
kehui hän koiraansa, niin että Lippi jo aikoi potkaista kuoliaaksi
pystykuonon buldoggin, joka rähisi koirien joukossa, kuten sen isäntä
ihmisten. Uutta pyssyänsä tulokas niinikään tahtoi korottaa pitäjän
vanhojen maineikkaiden kiväärien tasalle. Hän vakuutti luotinsa menevän
kolmen paksun puuseinän lävitse. Kauniston herra kirosi ja ehdotti,
että heti paikalla suoritettaisiin koe. Vanhaa patruunaa vaivasi
vävypojan läsnäolo ja riippuvainen suhde, jossa hän tähän oli. Hän oli
vakuutettu, että vävypojan kuula pysähtyisi ensimmäiseen seinään. Hän
olisi tahtonut sen nähdä ja nauraa. Ammuskeleminen hiljaisessa yössä
olisi tietenkin ollut samaa kuin hirvien karkottaminen. Kauniston herra
oli kuitenkin niin ärtynyt, että hän olisi uhrannut hirvet, kunhan
olisi voinut perin pohjin masentaa tyttärensä miehen. Lippi täytti
täyttämistään vanhan ystävänsä lasia ja kierteli ärsyttävästi, pää
kallellaan, naapuripitäjän suurta perijää.
— Hirvet on yksi asia, sanoi hän. — Ilman hirviä ei ole metsää.
Ajatella nyt viidakkoa, jonka läpi eivät kaksitoistahaaraiset koskaan
ole rähmineet! Hirvet ovat siis yksi asia. Toinen asia ovat miehet. He
hikoilevat leipää... ja tottelevat... ja käyvät kirkossa. Miehet ovat
siis myöskin yksi asia. Kolmas asia ovat herrat. He eivät tee työtä
eivätkä kehrää. Laulavat ja metsästävät. He ovat siis hekin asia, ja
tärkeä asia. Mutta mikä on se limainen olio, joka ei ole hirvi eikä
mies eikä herra? Se on epäsikiö, se on... etana?
Kauniston herra pani riemuissaan käsivartensa Lipin kaulaan ja he
tepastelivat nauraen pahnoissa vävypojan edessä.
— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä,
jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen
kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa
päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen
itse nähnyt!
— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.
— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä
tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan...
— Lyhyesti sitten, Lippi!
— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko,
minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni... Tuhat kertaa hänen
maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi
tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi
— sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra.
Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi
kulkea... Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi.
Herra...
— Riittää jo, Lippi...
— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati
Kauniston patruuna.
— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi
Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista»,
nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä... Se jaksaa se, sillä
on hartiat kuin myllynkivet...
— Mutta etana! huusi Kauniston herra.
Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.
— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen
herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko
tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.
Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti
suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta
naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika
nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja
lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi
silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että
hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli
tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu.
Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut.
Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui
esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä
oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä
pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja
tarkastamaan pyssyjään.
Niin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria
ihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne
ja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla
lipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä
ja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän
kuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta
oli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput.
Mitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet
liikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka
salolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa
erotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän
puheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään
kuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen
tuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet
lepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään
valkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot
ja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi
maassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla.
Punaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana
syksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.
Herrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät
ulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta,
mikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi
mahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat,
että kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne
kuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput
kaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen
saalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat
kahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet.
Ne tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat.
Verkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä
kalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin
miehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun
vartiopaikoilleen.
— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä
katsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.
Vartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti,
jonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan
ja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään
neulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle
liinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat
kutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti,
ikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.
— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota
hänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.
— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan,
jonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.
— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!
— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.
— Hitto vie, hän tietää aina olla esillä, kun häntä tarvitaan. Minulla
on perhananmoinen pääkipu, minä vakuutan, etten jaksa pidellä pyssyä...
Svanberg lankesi polvilleen ruohoon ja täytti lasit.
Otetaan ryyppy, sanoi kruununvouti, — mutta ei mitään laulua.
Herrat kyykistyivät ottamaan lasejaan.
Jaakko, Jaakko, äänteli Lippi. — Tämä olisi ollut juhla sinulle. Meille
kahdelle. Olisit juonut. Olisit hypännyt hirven selkään ja ratsastanut
kirkonkylään. Voi sinä poikani...
Lippi lankesi polvilleen ja ojensi tyhjennetyn lasinsa Svanbergille.
Kellarimestarin oli hankalaa liikkua lippu kainalossa, mutta hän ei
päästänyt sitä käsistään. Hän oli kaiken yön liikkunut lipun turvissa.
Hirvethän pelkäsivät punaista lippua, niin käsittämätöntä kuin se
olikin.
— Porsashyytelöä! huudahti kruununvouti ja koetti tukahduttaa
nauruansa. — Svanberg — teillä ei ole fantasiaa — aina ja alati
porsashyytelöä! No, no, leikkiähän minä. Te olette mestari
porsashyytelön alalla. Antakaa tänne! Ei sillä ole väliä, tulen toimeen
linkkuveitselläni...
Svanberg oli loihtinut keskelle sydänmaata herkullisen aterian. Vasta
makuun päästyä herrat huomasivat, miten heidän oli nälkä ja miten hyvää
ruoka teki. He olivat polvillaan pulloryhmän ympärillä ikään kuin he
olisivat suorittaneet salaperäisiä juhlamenoja, joiden yliohjaajana tai
pappina oli kellarimestari, lippu kainalossa.
Joku ajomiehistä lähestyi lakki kädessä ja huomautti, että hirvet jo
olivat lähteneet liikkeelle. Varmaan ne olivat kuulleet ääniä.
— Hirvethän ovat verkossa. Jolleivät kaikki punaiset liput ja sata
miestä pysty pitämään kurissa hirvilaumaa, niin...
— Eivät ne pysty. Ne menevät vaikkapa miesten jalkojen välitse. Monta
kertaa...
— Menkööt sitten hiiteen, sanoi Kauniston herra, — mutta en minä
hirvien vuoksi rupea kuolemaan nälkään.
Patruuna joi sanojensa vahvistukseksi lasin pohjaan. Vävypoika nauroi
pahasti ja Lippi kohotti hänelle hattuaan.
— Eikö ole omituista, kuiskasi Svanberg, — että hirvet pelkäävät
punaista lippua. Mikä on punainen lippu? Paperia. Mutta hirvessä on
tuhat naulaa lihaa ja voimaa.
— Punainen lippu on taikakalu, sanoi Filip von Toll. — Sillä vangitaan
nautakarjalaumat.
— Taikakalu, herra von Toll, riemastui Svanberg, onnellisena siitä,
että hänen ajatuksensa oli löytänyt muodon. — Taikakalu. Ilmankos minä
kaiken yötä täällä häärätessäni olen turvannut punaiseen lippuun. En
olisi uskaltanut liikkua askeltakaan yksinäni. Hirvet ovat kauheat, kun
ne tulevat päälle, ja tähän aikaan, tähän aikaan... Ajatella vain, että
joutuisi niiden sarviin. Mutta punainen lippu on turva... taikakalu...
Ajomiehet lähestyivät taasen neuvottomina. Herrat lupasivat heti
lähteä liikkeelle. Mutta he eivät lähteneet. He joivat niiden ystävien
onneksi, jotka pian jättäisivät pitäjän. He tulivat surullisiksi. Lippi
rupesi laulamaan.
Äkkiä alkoi metsässä korvia särkevä meno. Herrat huomasivat, että
Kauniston vävymies oli poissa. Hän oli kaikesta päättäen omavaltaisesti
antanut käskyn ja riensi tyytyväisenä vartiopaikalle, kivääri toisessa
kädessä. Koirat ahdistivat vimmatusti otuksia. Herrat harmittelivat
vävypoikaa ja Kauniston patruuna valmistautui vihdoinkin perinpohjin
nuhtelemaan häntä. Hänen jalkansa olivat hiukan epävarmat.
— Hyvä herra patruuna, ehätti Svanberg sanomaan, — jos ottaisitte
punaisen lipun käteenne. Hirvethän voivat tulla milloin hyvänsä.
— Luuleeko kellarimestari minun pelkäävän hirviä? Piru vie, hän ei
tiedä, mikä pyssy minulla on...!
Patruuna huusi, noudattamatta minkäänlaista varovaisuutta ja suuntasi
askeleensa aukean yli suonkurkulle, missä vävypoika seisoi. Rähinä
metsässä saattoi muistuttaa jonkun villiheimon outoa jumalanpalvelusta
auringonnousussa. Oli mahdoton ajatella, että äskeiset hiljaiset miehet
olivat saaneet aikaan tämän melun. Melu likeni, loittoni, läheni taas
ja selveni epämääräisestä kokonaisuudesta yksityisiksi ääniksi. Koirien
haukunta kävi yhä kiukkuisemmaksi.
— Mikä sinä olet komentamaan täällä! sanoi Kauniston patruuna
vävypojalle, joka jännittyneenä odotti hirvien tuloa. — Ellida-raukka,
jonka minä pakotin menemään sinulle. Oletko auttanut minua yhdelläkään
pennillä, piru vie! Ellida rakasti toista — Jaakkoa hän rakasti. Mutta
hän totteli isäänsä ja meni sinulle, nälkäkurjelle, joka et osaa syödä
etkä juoda, etkä antaisi muidenkaan sitä tehdä. En minä aio olla sinun
rasituksenasi. Mutta parasta on, ettet sinäkään tule minun tielleni,
saakeli soikoon... Aiotko kohottaa pyssysi minua vastaan...! Ja sinusta
minä luulin, että pelastaisit Kauniston! Nyt menee Kaunisto niinkuin
muutkin kartanot!
— Hirvet! äännähti vävypoika kipinöivän kiukun vallassa ja kohotti
pyssynsä.
— Hirvet! huusi Kauniston herra ja läksi järjettömästi juoksemaan.
Muutkin herrat jättivät Svanbergin ja riensivät vartiopaikalle. He
huutelivat toisiaan ja asettelivat kuntoon pyssyjään. Huudot ja
töminä metsässä lähenivät lähenemistään. Hirvet eivät tahtoneet mennä
eteenpäin, sen saattoi kuulla siitä, että huudot ärtyivät. Eläimet
vaistomaisesti tunsivat, missä päin vaara oli. Vihdoin ilmaantui
viidakkoon harjanteen rinteellä liikkuva sarvimetsä ja pensaat
antoivat tilaa, kääntyen kahden puolen kuten lumi auran tieltä. Koirat
ahdistivat otuksia joka taholla. Mikä hyppäsi eläimen kuonoon, mikä
repi sitä kintuista. Ajajat tunkeutuivat eteenpäin kuin häijynilkisten
paimenten lauma, joka mielettömästi ajaa karjaansa surman suuhun.
Vingahtaen hyppäsi joku koira ilmaan ja putosi sitten tantereelle.
Hirvi oli potkaissut siltä pään mäsäksi. Ajomiesten rivit tihenivät
tihenemistään. Hädissään karkasivat hirvet lippuja kohti, mutta
syöksyivät suinpäin takaisin eikä niille enää jäänyt muuta keinoa
kuin karata kapealle aukolle, missä pyssymiehet seisoivat. Ne näkivät
surmaajansa, mutta takana oli pystyssä sata seivästä ja kahden puolen
oudot, lepattavat liput. Eläimet hyökkäsivät eteenpäin, survoen
toisiaan kuin karjalauma, jota kuljetetaan teurastettavaksi. Pyssy
paukahti vastaan, raskaasti kuin tykki. Se sattui, mutta otus meni
menojaan. Toinenkin pyssy laukesi, mutta ilman muuta seurausta kuin
että ampuja kaatui pensaaseen. Herrat juoksivat ja huusivat. Joku
joutui hirvien jalkoihin. Ajomiesten täytyi rientää apuun. He huitoivat
nyt pois samaa kallisarvoista riistaa, jonka he vasta olivat huitoneet
paikalle. He tekivät sen hymähtämättä.
Kauniston herran vävypoika ei yksin hymähtänyt, vaan nauroi.
Raivoissaan laukaisi hän panoksen toisensa jälkeen tyhjään ilmaan.
Svanberg oli paennut metsänlaitaan, katseli ja kuunteli sieltä,
pidellen kaikin voimin kiinni lipustaan. Kauniston herra oli temmaissut
käsiinsä paperilipun. Hän seisoi keskellä aukeaa, katseli kuinka hirvet
menivät harmaana pilvenä, liehutti lippuaan ja huusi:
— Menevät... menevät... Hirvet ja kartanot! Hirvet ja kartanot — hip,
hip, hei!