Kerran vuodessa oli pitäjän puukirkon edustalla vaunuja ja
kaksivaljakkoja, kuskeja kiiltonappisissa puvuissa ja herraskoiria,
jotka rähisivät omistajiensa ajopelien ympärillä. Sinä sunnuntaina oli
ruotsinkielinen jumalanpalvelus ja rippi.
Se pidettiin syyskesällä, keskellä päivää, suomalaisen
jumalanpalveluksen päätyttyä, ja osa talonpoikia jäi lehterille
tai kirkon peräpenkeille katsomaan toimitusta. Rippiväki istui
kartanoittain penkeissään, samoilla paikoilla sitten vuosikymmenien.
Aatelittomat ja aatelisten vanhat palvelijat, jotka pitivät ruotsia
kielenään, asettuivat kauemmaksi alttarista. Kirkossa oli yllin
kyllin tilaa ja rivit harvenivat joka vuosi. Vanha rovasti näki tämän
sunnuntain saarnasta paljon vaivaa, sillä vaikka hänen kotikielenään
olikin ruotsi, oli hän tottunut saarnaamaan suomeksi. Hän katsoi
myöskin velvollisuudekseen tänä ainoana sunnuntaina vuodessa, jolloin
pitäjän säätyläiset olivat saapuvilla, antaa heille opetuksia
kristillisessä vaelluksessa ja varoittaa heitä jumalattomasta menosta,
johon he, sen pahempi, tekivät itsensä syypäiksi. Mutta tämän täytyi
tapahtua sopivassa muodossa, jotteivät asianomaiset loukkaantuisi ja
paaduttaisi mieltään. Työ ei ollut helppo. Yölinnun everstinna ennen
muita oli tukenut rovastia näissä pyrkimyksissä, keskustellut hänen
kanssaan, antanut hänelle neuvoja, jopa suorastaan arvostellutkin
hänen saarnojaan, sanoen, oliko hän mennyt liian pitkälle vai oliko
sanan rieska jäänyt liian suolattomaksi. Everstinna oli hurskas ja
jumalaapelkääväinen nainen, ja rovasti oli hänelle kiitollinen hänen
myötätuntoisuudestaan kirkon asioissa.
Everstinnan ansio oli kokonaan, että pitäjän herrat yleensä olivat
tottuneet sopimaan riitansa, joita heille metsästysretkillä ja
muutenkin alituisesti sattui, ennen kuin astuivat alttarin eteen. Mutta
sitten Siironmaan suuren metsäpalon oli everstinna ollut voimaton
sovittamaan riitaisia välejä pitäjässä. Vanhat, leppymättömät vihat
mielessä olivat yhä harvenevat vallasperheet astuneet ehtoollispöytään.
Turhaan oli vanha rovasti puhunut sydämille, turhaan oli hän saarnannut
järjille, turhaan hän oli, pantuaan likoon koko puhelahjansa ja
hartautensa, odottanut, että paatuneet omaiset viime hetkellä,
kirkon käytävällä, ojentaisivat toisilleen sovinnon käden. Hän oli
tullut kotiin hiki päässä ja suru sydämessä. Mitä piti hänen tekemän
seurakunnalleen, joka näin pani Herran pitkämielisyyden koetukselle!
Hän mietti ja mietti.
Ja kun seuraava ehtoollissunnuntai lähestyi, asettui hän vanhoihin
kääseihinsä ja ajoi kartanoihin puhuakseen asiasta, joka kauan oli
painanut ei yksin hänen mieltään sielunpaimenena, vaan kaikkien
vakavasti ajattelevien seurakunnan jäsenten tuntoja. Askel ei
ollut hänelle helppo. Naisten puolelta hänelle kyllä osoitettiin
huomaavaisuutta, kohteliaisuutta ja taipuvaisuutta — naiset olivat
itsekin kärsineet luonnottomista väleistä naapurien ja entisten
ystävien kesken. Kauniston rouva sanoi suorastaan itkeneensä,
kun ei hän enää Yölinnun everstinnan kanssa saanut sopia edes
joulukynttilöistä, joita he parikymmentä vuotta olivat yhteisesti
toimittaneet kirkonkuoriin juhliksi. Herrat olivat vaikeammat
taivuttaa. Kauniston patruuna syytti Yölinnun herraa huonoista
raha-asioistaan. Jos tästä talo vielä menisi vararikkoon, niin olisi
se Yölinnun herran syy — Tollit olivat yllyttäneet patruunan ainoaa
tytärtä odottamaan Jaakkoa, mokomaa hullua ja roistoa, tyttö oli
jaellut rukkasia rikkaillekin kosijoille ja niin olivat asiat päässeet
hunningolle. Saattoiko sellaista unohtaa? Kauniston rouva puolestaan
vakuutti, että Ellida oli kuunnellut ainoastaan omaa sydäntään
tahtoessaan pysyä uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Ja olihan
Ellida taipunut, olihan hän kihloissa, ja sulhanen oli varakas. Saattoi
siis sopia naapurien ja vanhojen ystävien kanssa.
— Kihlaus tuli, piru vie, liian myöhään, selitti patruuna. — Ja
sulhanen on oikea pakana, kitsas ja saita, ei tunnu olevan mitään
takeita siitä, auttaako hän uusia sukulaisiaan. Ja häät tulevat
maksamaan.
Kauniston rouva lupasi rovastille käyttää kaiken voimansa
taivuttaakseen patruunaa sovinnolliseen mieleen. Rovasti läksi yhtä
kaikki masentuneena talosta.
Yölinnussa tapasi sielunpaimen kovettuneen sydämen. Aluksi ei eversti
tahtonut päästää rovastia puhumaankaan asiasta. Hän suuttui ja selitti
sielunsa asioiden olevan yksin hänen ja Jumalan välisiä. Taitavana ja
tyynenä sai rovasti kuitenkin aikaan keskustelun ja siinä ilmeni, ettei
eversti yleensä halunnut sovintoa naapuriensa kanssa. Hän ei heitä
kaivannut. Hänen oli viime vuonna ollut paljoa rauhallisempi olla, kun
ei ollut yhteisiä syöminkejä ja juominkeja. Hän ei tunnustanut ketään
veljekseen. Kun hän astui ehtoollispöytään, astui hän Jumalan eteen
eivätkä ihmiset kuuluneet häneen. Ja tässä puheessaan eversti pysyi,
eivätkä rovastin todistukset pystyneet mihinkään.
Alakartanossa tapasi rovasti Filip-herran ankarassa työssä. Hän korjasi
pihanpuoleisen ikkunan ääressä kelloja ja oli äreä ja viisastelevainen.
Piti saada kellot valmiiksi pyhäaamuun, silloin heltiäisi myöskin
rahaa. Olikin tässä saanut kuivatella ytimiään kaiken viikkoa, kun
naiset olivat vieneet rahat — niillä oli tarpeita, naisilla, vaikkei
niitä itseään tarvittu. Filip-herran mainitessa sunnuntaita sai rovasti
aihetta huomauttaa, että olisi kaunista, jos pitäjän sivistyneiden
ainoasta ehtoollissunnuntaista muodostuisi sovintosunnuntai. Siitä
olisi ilo jokaisessa mielessä pitäjällä ja Jumalan enkeleillä taivaassa.
— Mitä minuun kuuluu pitäjäläisten mielet ja enkelien ilot, sanoi
Filip-herra, nenä kiinni taskukellon pienessä osassa, jota hän piteli
pihdeillä. — Kuka kysyy minun ilojani ja minun mieltäni? Minulla on
säveä ja rauhallinen mielenlaatu, minä en hae riitaa kenenkään kanssa,
kunhan vain saan pysyä terveenä. Mutta kun paikkoja kolottaa ja naiset
ryöstävät rahat röyhelöihinsä ja hetaleihinsa, niin minä ärisen ja
murisen. Antakaa tekin, laupias samarialainen siinä, lääkepisara
kurkkuuni niin teen sovinnon koko maailman kanssa ja pakotan everstin,
laihan, punatukkaisen veljeni, sovintoon vaikkapa viime tingassa kirkon
pääkäytävällä.
Filip-herralle tuli sillä hetkellä tuuma. Mikä tuuma? Hän päätti
rangaista Jaakon isää sillä, että hän tarjoaisi sovintoa kirkossa,
juuri ennen kuin polvistuttaisiin ehtoollispöytään. Siinä olisi
everstin mahdoton olla antamatta sovinnon kättä. Mikä kepponen
everstille! Siinä nyt nähtiin: vanhempi veli oli taivuttanut
hevosenkengän käsissään, mutta nuorempi oli sen taittanut.
Vanha rovasti näki viekkaan ilmeen kaljupään herran kasvoilla, mutta
sanat, jotka vuotivat hänen suustaan, olivat sulaa sovintoa. Vähitellen
vanha Lippi puhuessaan kuitenkin itsekin rupesi uskomaan sovinnolliseen
mielenlaatuunsa ja unohti, että hänen tarkoituksensa oli ollut nujertaa
veljensä. Viekas ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän ainoastaan
valitteli kipujaan.
‒ Naisilla on takanaan, kuiskasi hän, — niillä on aina, ne juovat itse.
Mutta minulle ei anneta. Saisitte, rovasti-kulta, osoittaa heille,
kuinka suuri synti on salata sairaalta lääkettä.
‒Missä naiset sitten ovat? kysyi rovasti. — Tahtoisin muutenkin
mielelläni nähdä heitä. Ovathan Sigrid ja Fina minun rippilapsiani.
Filip-herra yskähti.
— Fina ei ole minun tyttäreni — tarkoitatte Karinia. Fina on se piika,
josta minä tein rouva von Toliin. Mutta ykskaikki...
— Mutta sitten neiti Karinin toinen nimi on Fina, Adolfina, riensi
rovasti korjaamaan.
— Taitaa olla, taitaa olla — siunatkoon heidän nimiään, niinhän heille
piti annettaman niinkuin kuninkaallisille... Kuka niitä muistaa...
— Taitaa ehkä minunkin muistini heiketä, otti rovasti osaltaan
niskoilleen syytä.
Talon naiset löydettiin keittiöstä. He eivät olisi mitenkään tahtoneet
tulla näkyviin. Ensin heidän kumminkin täytyi saada pukeutua. Ampumisen
uhalla ajoi perheenisä heidät saliin, missä rovasti odotti. Hän oli
odottaessaan pannut merkille, että kaikki huonekalut olivat rikki:
tuoleista poissa jalkoja, sohvista ja pöydistä kulmia ja nurkkauksia.
Talon naiset astuivat esiin harmaina, likaisina ja risaisina. Vaikea
oli uskoa, että he ryöstivät rahoja pukuihinsa.
— Kyllä heillä on vaatteita, sanoi Lippi, arvaten mitä rovasti
ajatteli, — mutta vieraille näytetään rääsyt etteivät he tietäisi...!
Ne ovat viekkaita nuo piiat ja piikojen tyttäret. No, menkää nyt ja
tulkaa paremmissa vaatteissa ja tuokaa kunnollista kestitystä.
Lippi laski oikein: tuli sisään valtava teetarjotin ja konjakkipullo.
Lippi tuli siitä niin hyvälle mielelle, että hän tanssitti tyttöjä,
halasi vaimoaan ja selitti rovastille, että näin hän heitä pitää,
kunhan he vain ovat hyvät hänelle. Ja sovintoa hän tahtoo koko
maailman kanssa. Ja hän sovittaa veljensä ja koko pitäjän, ennen kuin
sovintosunnuntai koittaakaan.
Toivo sydämessä läksi rovasti Alakartanosta.
* * * * *
Sunnuntai tuli. Kun talonpojat olivat jättäneet kirkon, pani suntio
auki ovet, että herrasväille ehtisi tuulettua ja lakaisi sylkeä
pois penkkien edestä. Läpi kypsyvien viljojen ajoivat sitten
vaunut toistensa perästä kirkolle. Aurinko paistoi ja tomu kohosi
tieltä. Naisia vanhanaikaisiksi käyneissä hameissa ja hatuissa ja
herroja haaltuneissa frakkipuvuissa astui alas ajopeleistä. He
pudistelivat pölyä vaatteistaan ja tulivat kiviaidan sisäpuolelle.
Pitkämatkalaisemmat menivät haudoilleen, kirkonkyläläiset astuivat
suoraan temppeliin. Vuodet hävisivät omituisesti mielestä, kun taasen
istuttiin tutussa ympäristössä. Muuttumattomat olivat paljaat,
ruskeat penkit, muuttumaton alttari valkoisine liinoineen ja
kynttiläjalkoineen. Ja aurinko paistoi kuvaan, joka esitti Kristuksen
taivaaseenastumista ja apostoleja. Joka kerta, kun täällä odotti
jumalanpalveluksen alkamista, tuli miettineeksi, mikä opetuslapsista
tarkoitti mitäkin. Pietarin ja Johanneksen tunsi helposti, mutta muista
oli vaikeampi saada selkoa.
Etupenkkiin oikealle tulivat von Tollit Yölinnusta. Eversti ja
everstinna astelivat ensin, sitten tulivat tyttäret. Vanhemmat olivat
laihtuneet sitten viime vuoden, tyttäret lihonneet. Naiset ottivat
esiin virsikirjansa ja lukivat, katsomatta oikeaan tai vasempaan.
He tunsivat kuitenkin selvästi, koska Kauniston herrasväki tuli
pääkäytävää myöten. Patruunan askeleet olivat samat hätäiset kuin
ennen ja kuiskeesta, jonka hän lausui rouvalleen, saattoi hiljaisessa
kirkossa selvästi kuulla tutun kirouksen. Yölinnun tyttäret painuivat
syvemmä penkkiinsä ja veri valahti heidän kasvoilleen, kun hameiden
kahina ehti heidän kohdalleen. Ottokar ei ollut mukana, hän oli
naimisissa ja muilla mailla. Ellidalla tuntui kahinasta päättäen
olevan uusi, kallisarvoinen puku. Patruuna asteli edellä, naiset
rinnan perässä. Patruuna päästi heidät edellään penkkiin ja jäi
päähän. Hän rupesi paikalla katselemaan ympärilleen ja katseli kauan
ja kainostelematta, ikään kuin tunkeakseen jokaisen luihin ja ytimiin
asti. Yölinnun tyttäret eivät voineet tuijottaa kirjoihinsa niin
hartaasti, etteivät he olisi tunteneet patruunan pienten, kierojen
silmien katsetta vasemmalla puolella kasvojaan ja hartioitaan.
Heidän taakseen tulivat Tollit Alakartanosta. Lippi-setä yski ja
sylki. Tytöt ja rouva hajusivat saippualta. Outo tärkeys oli Lipin
levottomassa liikehtimisessä. Tuntui siltä kuin toimituksen koko meno
olisi levännyt hänen hartioillaan. Yhtäkkiä hän pudotti lattialle
kovan, korkean hattunsa ja rupesi syyttämään tyttöjä siitä, että se
putosi. Yläkartanon tyttöjä rupesi naurattamaan ja he iskivät kaikella
voimallaan katseensa alttaritauluun. Päähenkilö, joka leijaili pilviä
kohti, oli heleissä sinisissä ja punaisissa vaatteissa. Apostolit
olivat hekin iloisesti puetut. Nyt putosi taemmassa penkissä
virsikirja, ja taasen torui Lippi... Joku koira tuli sisään ja kulki
nuuskien penkistä penkkiin. Kauniston penkissä syntyi keskustelua
siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Onneksi ei koira ollut
Yölinnusta. Mutta Yölinnun koiria saattoi vielä tulla. Omituinen
jännitys tuntui ilmassa köyhien puuparrujen alla. Ainoa etupenkeissä,
joka ei tuntunut tietävän siitä mitään, oli Yölinnun armo, joka
painuneena penkkipöytää vastaan viipyi rukouksessa, kasvojaan
nostamatta. Kellot soivat.
Pitkä virsi alkoi jumalanpalveluksen. Jotkut nuoret naisäänet lauloivat
kainosti lukkarin kanssa, mutta vaikenivat pian, ja niin liversivät
kahden lukkari tuolissaan ja peräpuolella kirkkoa joku vanha matami,
joka veisasi suuret silmälasit nenällä ja edessään vanha suuri kirja.
Ennen pitkää yhtyi veisuuseen myöskin Krouvin Kerstin ja hänen veljensä
Svanberg. Tuntui turvalliselta niin kauan kuin istuttiin, mutta kun
alttarijumalanpalveluksen aikana noustiin seisomaan, kävivät kaikki,
harvoja kuin heitä penkeissä istui, ikään kuin suojattomiksi. Herrat
seisoivat tottumattomina toimitukseen eivätkä tietäneet, minne olisivat
panneet kätensä. Saarna oli pitkä ja muuten niin kalpea rovasti huusi
sen kasvoiltaan tulipunaisena alas kirkkoon. Hän nähtävästi kärsi
siitä, mikä oli hänen edessään, kun varsinainen tekstinselitys alkoi.
Ja sitten tuli seurakunnalle opetus sovinnosta ja rakkaudesta, mikä
kuului kristikansalle, jollei se mielinyt paaduttaa sydäntänsä ja
joutua niinkuin kuivettunut oksa putoamaan elämän viinapuusta. Naisten
päät painuivat syvemmä penkkeihin, herrat oikaisivat selkänsä entistä
suoremmiksi ja katselivat alttaritaulua. Lippi pudotti taasen kovan
hattunsa ja tiuskahti.
Saarna päättyi. Jännitys ilmassa kasvoi. Tuskin kukaan seurasi virttä,
jota lukkari ja matami veisasivat. Naiset järjestivät pukujaan. Heidän
poskensa hehkuivat. Toiset heistä näyttivät hartaasti rukoilevan.
Heillä olikin syytä rukoilla, eikä yksin omasta puolestaan, vaan
että kaikki yleensä kävisi hyvin. Rovastin käynnit kartanoissa ennen
ehtoollissunnuntaita olivat kaikkien tiedossa. Mitä seuraisikaan? Suuri
yhteinen katuminen ja anteeksipyyntö — varmaan.
Suloiset sanat »Oo Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit»
vierivät lukkarin käheästä kurkusta kirkkoon. Harras sävel viritti
katumukseen ja anteeksiannon tarpeeseen. Yölinnun rouva nousi, laski
hartioiltaan suuren huivin ja ojensi itkien kätensä peräpenkkiin
alakartanolaisille. Kun hän tuli käytävälle, lankesi hän Kauniston
rouvan kaulaan. Molemmat itkivät. Papit katselivat juhlallisina
alttarilta liikutusta seurakunnassa. Lippi tunsi hetken tulleen.
Tärkeänä, lyhyin askelin ja yskähdellen työnsi hän tieltään pari
naista, kiiruhti alttarin eteen, missä hänen veljensä eversti
oli asettumassa vanhalle paikalleen, ja ojensi hänelle kätensä.
Silmänräpäyksen ajan katselivat veljekset toisiinsa, toinen kalpeana
kuin kuollut, toinen punaisena kuin humalainen Sitten lankesi vanhempi
veli polvilleen alttarin ääreen ja nuorempi pudotti kätensä ikään kuin
se olisi ollut eloton esine. Eversti ei ollut tarttunut sovinnon käteen.
Soo-oh! sanoi Lippi ja ravisti päätään. — Soo-oh!
Hänen naisensa olivat jo polvillaan alttarin vasemmanpuoleisessa
päässä. Hänen paikkansa jäi tyhjäksi. Hän astui kolisten kirkon läpi,
kuuli Kerstinin tutun äänen vetelevän suloista virttä, pujotteli
kiroillen kaikkien ajopelien lomitse ja alkoi kävellä kotia kohti.
Tällaista häpeää ei hän ikinä ollut kokenut, tällaista jumalatonta
häpeää. Kyllä hän nyt tiesi, ettei Tolleja voinut sovittaa Jumalan
edessä. Eläkööt ja kuolkoot synneissään.
Hän meni Krouviin, löi nyrkkinsä pöytään ja komensi esiin »Ukot».