Oli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli
rumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut
taloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa
kaltaisina. Oli ikävä.
Yölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja
kävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt
seurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki
loukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se
oli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa.
Vanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia
ihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha
veljeä vastaan.
Joka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti
Yölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen
vastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin
jaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten
vähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he
nukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle.
Jos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät
he saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä,
niin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja
ommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta.
Ja ikävää sekin oli.
Mamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta.
Satoi vettä. Oli ikävä.
Nuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa
luvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja
renkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai
se lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies»
tai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi
oli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän
oli pitänyt sitä sylissään...! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit
tietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli
Anna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af
Ehne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll.
Helsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas... Anna
kertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin
punastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia
Karolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä
hän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että
uutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan
köyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei
hänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen
hänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti
oli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja
entistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin.
Mutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi
päivien ikävyydessä.
Oli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen
keksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla
tuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja
kuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja
vastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna
aikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut
Annan tarkoitus.
— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän
nuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa,
Amalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti.
Eihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä
ole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.
Unisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä.
Seikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon
siihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki
kahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita
siitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen,
joka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla
sen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin
innoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se
olisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät
viedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä
yllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä
virui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen,
niin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.
Anna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä
everstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan
äitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli
saattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä
peittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille
olkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla.
Amalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.
Tädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä
harsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.
Tytöt liikkuivat varpaisillaan ja katsoen, että kaikki ovet olisivat
kiinni. Sitten sulkeutuivat he punaiseen peräkamariin, missä isoisän
kuva riippui, ja ilveily alkoi.
Henkilöt istuivat kukin nojatuolissaan ja silmäilivät salavihkaa
suureen peiliin. Kapteeni von Toll kierteli viiksiään.
— Tänään on erinomaisen kaunis ilma, lausui hän hymyillen neiti
Mathilda Gyldenhjelmille.
— Niin on, vastasi Mathilda-neiti ja katsoi alas.
— Eilen satoi, lausui neiti Anna Gyldenhjelm, Mathildan täti.
— Tanssiiko neiti Gyldenhjelm mielellään? kysyi kapteeni.
— Kyllä, herra kapteeni.
— Ehkä te sallitte pari kierrosta.
— Kiitoksia.
— Ehkä minä saan soittaa, koska musiikki juuri lakkasi.
Täti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän
ääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.
Kapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda
Gyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.
— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.
— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.
— Te tanssitte ihanasti!
— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!
— Mathilda... minä...
— Hiljaa, hiljaa...
— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa?
Nojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte
raitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan
teitä...
Kapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa
ensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.
— Mitä, mitä tämä on? sanoi hän ankarana ja likeni ikkunaa. — Vai niin
te palkitsette minun luottamukseni.
— Armollinen neiti...
— En tahdo kuulla, menkää, menkää, herra kapteeni...
— Armollinen neiti... minä...
— Täti-kulta...
— Mene huoneeseesi, Mathilda. Odota siellä rangaistusta, jonka olet
niin hyvin ansainnut...
— Mutta armollinen neiti, rukoili nuori kapteeni, — minä riennän
kreivin ja kreivittären luo pyytämään neiti Mathildan kättä.
— Ei, ei mitään armoa! Te olette mitä rumimmalla tavalla
väärinkäyttänyt...
Siinä ei Fredrika Lovisa enää voinut pidättää itseään, vaan purskahti
nauruun. He nauroivat kaikki. Eikä Yölinnun saleissa ollut kuulunut
sellaista naurua sitten kun Jaakko läksi.
Tällaisia leikkejä täytyi ikävässä keksiä.
Kartanon vaunuliiterin äärimmäisessä päässä säilytettiin hyvin suuria
katettuja vaunuja, joissa oli tapana kuljettaa suvun morsiamia. Vaunuja
ei ollut liikutettu sitten kuin Mathilda-rouva oli tuotu taloon. Ne
olivat silloin saaneet uuden silkkisen sisustuksen, lumivalkean, ja
vaakunoiden maalia oli tuorennettu. Kielletyillä retkillään Anna usein
hiipi liiteriin ja tarkasti näitä vanhoja vaunuja, jotka olivat kuin
kokonainen huone. Pahasti oli silkki jo lahonnut, vaunut olisi perin
pohjin korjattava siksi, kunnes häntä, Annaa, niissä vietäisiin.
— Minä en jää naimattomaksi, sanoi hän sisarilleen. ‒ Minä tahdon
miehen ja lapsia.
Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa punastuivat.
— Kuinka sinä puhut!
— Niin, jääkää te vain, jos tahdotte, sanoi Anna, — minä haen itselleni
miehen vaikka mistä.
— Ajattele, jos mamma ja pappa kuulisivat! sanoi Amalia Karolina.
— Ja entä sitten! Minä sanon sen heille itsellensä, en minä tahdo sitä
heiltä salata. Miksi meitä ei naida... miksi ei kukaan tule? Pian
me olemme niinkuin nuo morsiusvaunut, pölyttyneet ja... lahot... ja
homehtuneet. Eivätkö ne nyt seisokin tuolla nurkassa niinkuin vanha
sokea jättiläispöllö! Kaikki nämä muut rattaat saavat liikkua ja nähdä
maailmaa, mutta morsiusvaunut eivät pääse minnekään. Tämä on kauheaa!
Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa suuttuivat.
— Sinä häpäiset koko suvun, sanoi vanhin sisar. — Sinä puhut
niinkuin... niinkuin kuka tahansa. Tule heti paikalla alas. Kuka
luulisi, että sinä olet viidenkolmatta vanha.
Anna laskeutui peitetyn, korkean pyörän päälle ja hyppäsi alas
kuskipukilta. Vanhat vaunut jäivät jatkamaan pölyttymistään. Liiterin
ovi suljettiin ja Yölinnun tyttäret astuivat rinnan ja arvokkaina
päärakennusta kohti.
He kulkivat ääneti, kukin mietteissään.