Oli jouluaatto ja Alakartanon naiset, äiti tyttärineen, häärivät
iloisissa kiireissä. Edellisinä päivinä oli varattu valmiiksi makkarat,
rullasyltyt, siansorkat, hapankaalit ja lipeäkalat. Tänään leivottiin
ja paistettiin. Juostiin aittojen ja kellarien väliä. Keittiön pöydät
notkuivat joulutorttuja, kinkkuja ja erinäisiä leivoksia. Talon ainoa
koira pysytteli valuvin suupielin lattialla, väistyen tieltä, kun
juostiin sitä kohti, ja loksauttaen auki kitansa, kun sille viskattiin
rasvakimpale. Yläkartanon koirat yrittivät nekin saaliinjakoon.
Alakartanon tyttäret heristivät ne menemään. Väli naapurusten ja
sukulaisten kesken oli kireämpi kuin koskaan. Eversti oli rangaistuksen
uhalla kieltänyt alakartanolaisia seurustelemasta koiriensakaan kanssa.
Tyttäret olivat salaa silitelleet Jaakon lintukoiria, ja heihin koski,
kun heidän ihmisten nähden täytyi olla niille kovia.
Perheen isä oli kaiken aamua ollut poissa kotoa ja se ei tietänyt
hyvää. Varhain oli pari miestä käynyt noutamassa korjattavia kellojaan.
Heiltä oli varmaan hellinnyt rahaa.
Eikä aikaakaan, kun Lippi-herra hoippuen ja laulaen suuntasi askeleensa
Rantakrouvista kotiansa kohti. Hän oli tällä hetkellä niin väkevä,
että hän potki kaikkea, mikä eteen sattui, ja nosti portinpylvään
kuopastaan, viskaten sen keskelle tietä.
Naisille tuli hätä. He rupesivat korjaamaan keittiöstä säiliöihin
vateja ja pannuja. Vanhempi tytär, jota isä humalapäissään paremmin
sieti, varustautui menemään häntä vastaan. Isä paiskasi heti tytärtään
luudalla, ainoalla minkä hän sai käsiinsä eteisestä. Tytär väistyi ja
rupesi ystävällisesti selittämään, että heti pannaan pöytään ruokaa.
Älä sinä siinä... luuletko sinä, kakara, etten minä nähnyt, mitä te
keittiössä olitte tekemässä. Se piti salattaman minulta. Te kannoitte
pois herkkujanne, piiloon, ettei Lippi, teidän isänne, saisi.
Hahhahhah! Mutta tiedättekö te, kenen varoilla te rehentelette? Lipin,
teidän isänne. Ja jos hän tahtoo, niin hän sulkee teidät kanakoppiin
Tai sikolättiin. Siellä te olette omianne. Ja ottaa kanat ja siat
seurakseen tänne. Yhtä hyvä seura ne ovat kuin tekin.
‒ Niin, katsele töllistele sinä vain niillä suurilla silmilläsi. Isäsi
tämä on — et ole taitanut ennen nähdä. Tämän näköinen se on. Ruma mies,
vai mitä ajattelet! Niin, ei sillä tuollaisia kuhan silmiä ole kuin
sinulla — mistä lienetkin ne saanut, et ainakaan minulta. Minulla on
pienet silmät kuin sialla. Menekin siitä, tai minä noudan pyssyni. Älä
oiokaan käsivarsiasi — minä lyön ne poikki. Etkös sinä luule, että
Filip von Toll jaksaa? Vanhempi veli taivuttaa hevosenkengän, mutta
nuorempi taittaa sen niinkuin näkinkengän kuoren. Mikäs sinä olet muu
kuin näkinkengänkuori... Mihin sinä menet? Jos sinä liikahdat, niin
tiedät, että siihen paikkaan minä sinut... Vai hiirenviinaa! Isäsi ei
kärsi hiirenviinaa. Minä puhkaisen päästäsi nuo kalansilmät, jollet
lakkaa. Kauniit ovat olevinaan, sinun silmäsi, mutta etpäs ole saanut
miestä, tässä vain kuljet pää kallellaan isäsi elätettävänä. Olisit
ollut pulskempi, niin olisit saanut Jaakon, ainoan oikean miehen
maailmassa. Jaakko ei olisi koskaan mennyt ja jättänyt ystäväänsä ja
setäänsä suruun ja murheeseen. Ei yhtä ainoata miestä missään! Mutta
mitäs sinä, tuollainen lurikka! Kukas sinusta huolisi... No mihin
sinä menet? Piditkös sinä siitä Jaakosta? Miksei hän sitten pitänyt
sinusta? Sellaiset häät minä olisin teille pitänyt, että... että olisi
juotu seitsemän päivää ja seitsemästä pitäjästä ollut vieraita. Ja
sellaisissa morsiusvaunuissa minä olisin teidät kuljettanut, että olisi
ollut silkkiä sisältä ja kultaa päältä ja von Tollin vaakuna ovessa
ja edessä ja takana. Von Tollin vaakuna! Hää, sinä siinä...! Mutta
nyt minä valjastan pukin risukopan eteen ja sinä saat ajaa siinä.
Kanakoppiin! Hahhahhah. Ei sinusta kukaan huoli kuolinpäivääsi kalvat
täällä isäsi leipää... Tule likemmä sanon minä... Muistatkos sinä isäsi
saappaankorkoja — ne olivat nämä, joilla käveltiin, kun viimein oltiin
Jaakon kanssa yhdessä. Ne ovatkin juhlasaappaat. Ei paremmista väliä.
Jaakolla oli samanlaiset. Hän potkaisi Siironmaan tyttären aitanoveen.
Koira haukkui. Se olikin toisenlainen tyttö kuin sinä. Mentiin
saareen... Ainoa ihminen! Isäsi itkee ja kuolee ikävään.
Lippi suistui äkkiä suulleen salin lattialle. Tytär likeni häntä ja
tahtoi nostaa hänet ylös.
— Pappa, mennään nukkumaan. Te olette väsyksissä... Muistatteko, kun
Jaakkokin kantoi teidät.
Tytär oli tuhkanharmaa kasvoiltaan. Silmät verestivät. Äkkiä hypähti
isä ylös ja rupesi nauramaan.
— Siinä se oli — annoitteko te minulle ruokaa? Kyllä kai se olisi
teille mukavinta, että minä kuolisin. Ruokaa! Ruokaa! Kaikki herkut
esille, ne ovat minun rahoillani ostetut...
Hän työnsi tyttärensä kumoon ja hyökkäsi koko voimallaan ruokasalin
ovea kohti. Lyhyen epäröimisen jälkeen avattiin ovi. Ruokasalissa oli
nuorempi tytär.
— Vai sinä punatukka...! Minä tapan sinut! Kettukin on punainen kuin
sinä. Sinä olet synti, sinut pitää tappaa. Ei sinusta kuitenkaan kukaan
mies huoli. Taisit sinäkin tavoitella Jaakkoa — että uskalsitkin,
syntinen, punainen kettu! Kaikki Tollit ovat punaisia ja syntisiä. Koko
pitäjä on täynnä syntiä ja punaista tukkaa. Seitsemän pitäjää! Minä
tapan sinut. Seiso paikallasi, niin minä haen pyssyn...
Tyttöjen äiti oli hiljaa tullut huoneeseen ja kutsui ruualle.
— Sinä piika! huusi Lippi ja kohotti häntä kohti tuolin, jolla hän
vasta oli uhannut tytärtään. — Saithan sinä minut vihdoinkin, kun
taitavasti pyydystit. Tällainen minä nyt olen, katso nyt — oletko
tyytyväinen, onko hauska ollaksesi? Minä olisin hieno herra ja minulla
olisi kartano ja vaunut, jollen minä olisi nainut piikaa. Sinä, sinä...
sinä olet kaiken pahan alku ja juuri — missä minun pyssyni on? Oletteko
te sen ottaneet pois? Jumal'avita, jos te olette koskeneet siihen
pyssyyn, niin ei teille kunnian kukko laula...
Humalainen juoksi pitkin huoneita. Äiti ja tyttäret pakenivat ulos.
Tyhjennettyään yltäkylläisimmän voimansa huonekaluihin, jotka sattuivat
hänen tielleen, suuntasi Lippi askeleensa ruokasaliin. Hän ei huolinut
syödä, vaikka näki lempiruokiaan kaikissa muodoissa pöydällä. Hän
halusi löytää kätköt, joita salattiin häneltä. Olivat ottaneet pois
avaimet ovista. Vai eivät he luulleet hänen pääsevän ilman avaimia.
Vai eivät he muistaneet hänen taittaneen hevosenkenkiä. Potkaisemalla
potkaisi hän puhki heidän ovensa, niin että ne jäivät riippumaan
saranoiden varaan. Ja nyt oli kaikki tyynni hänen käsissään. Hei, hei!
Hän nauroi ja ajatteli, että laitetaanpas juhla-ateria ja kutsutaan
piika ja piian tyttäret juhliin. Sen tähden ei Jaakko huolinut hänen
tyttäristään, että ne olivat piian tyttäriä. »Koreita lapsia, sanoi
piru kissanpoikia.» Koreita olivat hänen tyttärensä, mutta piian lapsia.
Hän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja
kantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi
ollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän
huhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää
olivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien
joukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.
— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän
ole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa,
niin ettei hän tiedä mitä hän tekee... Hän on Yölinnun syntisiä
punatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi...
Yhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:
— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja
Karin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin.
Ja ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja
hengen puolesta.
Jaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty
seurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo.
Humalainen ihastui.
— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi
tervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen
onnellinen... Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta
miksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia
juhliimme? On katettu sadalle hengelle... koiralle, tarkoitan. Filip
von Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin...
Mutta älkää haljetko... se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain,
minäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa
luulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa
vasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet,
jotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa... Koirat suovat anteeksi...
Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi
naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä
pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja
ikään kuin tottunut.
Kun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki
Yläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.
Hihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan,
kävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa
koirien kanssa.