Kun eversti ja everstinna von Toll olivat tulleet terveiksi, läksivät
he kuomireellä ja kahdella hevosella, Pekka ajamassa, vierailulle
naapuripitäjiin. Paluumatkalla yllätti heidät lumituisku.
Suurissa turkeissaan istuivat he ääneti puolipimeässä kuomissa.
Kuomipeite oli laskettu alas ja tuisku ajoi pienet lasiaukot heidän
silmiensä kohdalla lakkaamatta täyteen lunta. Hevoset vetivät yhä
raskaammin. Everstinna ja eversti istuivat ääneti. Aviopuolisoilla oli
viime aikoina ollut yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Eversti oli
tullut sairaaksi ja äreäksi, everstinna laihtunut ja saanut ajatuksia.
Joka päivä toi mukanaan uusia ja kuitenkin aina samoja. Ne koskivat
kaikki hänen ainoaa poikaansa, josta ei hän tietänyt mitään — jollei
ottanut lukuun sairaan vaimon ilmestyksiä. Tälläkin matkalla oli tullut
ajatuksia.
Everstinna oli ensi kerran eläissään pannut merkille, miten paljon
punatukkaisia lapsia pitäjissä näillä seuduin oli. Eikä yksin lapsia,
vaan nuortenkin joukossa oli punatukkaisia. Milloin oli hän nähnyt
punatukkaisen tytön jonkin torpan kaivolla, milloin oli nuori mies,
ajaessaan halkokuormaa, paljastanut pään, joka oli punatukkainen.
Milloin oli jonkin asumuksen ovesta juossut lapsi, ohuissa risaisissa
pukimissaan, kasvot oudon tuttuina ja hiukset samoin. Everstinna
ei enää itkenyt niin helposti kuin ennen. Hänen sydämessään asui
vakituinen kalvava suru. Kun he tulivat suuriin kartanoihin, hymyili
hän ja eversti nauroi. Yleisessä keskustelussa tekivät he toisilleen
kysymyksiä ja antoivat toisilleen vastauksia. Heidän välinsä oli
silloin luonteva ja ystävällinen. Mutta niin pian kuin vierashuoneen
ovet olivat suljetut ja vuoteet silkkipeitteineen, pitsilakanoineen
heitä odottivat, kuolivat sanat heidän huuliltaan.
Kotimatkalla tapasi heidät, kuten sanottu, lumituisku. Kun he ensi
kertaa juottivat hevosia peninkulman päässä kirkonkylästä, oli
kuomipeite ylhäällä ja jo silloin vinkui ja vonkui reen ympärillä.
Kuivana kuin lentohiekka tuli valkoinen nöyhtä pitkin kylän peltoja,
hiljensi vauhtia aitojen kohdalla, pääsi yli lumiharjan, joka oli
muodostunut aidanseipäiden väliin, ja kiersi pyörteissä aukeilla.
Alaston koivumetsä ryski ja huojui. Reen jäljet tiellä, jota ei
aurattu, menivät menemistään umpeen. Kiiltäviksi hioutuneet vaot
paljastuivat hetkeksi ja vierivät samassa täyteen kuivaa lunta.
— Luuletko, että jää tulee olemaan kovin tukossa? sanoi eversti Pekalle
hevosten juodessa.
Äänettömyyden perästä, joka oli hänelle ominainen, vastasi Pekka:
— Tohtii kyllä olla tukossa.
— Jos ajettaisiin maata myöten, ehdotti Mathilda-rouva.
Mutta molemmat miehet vastustivat maatietä, koska yleinen talvitie
kulki järven selkää, oikaisten runsaan puolen peninkulman.
— Saaressahan taas annetaan hevosille leipää, sanoi Mathilda-rouva.
— Leipä on jäljellä kummallekin, vastasi Pekka.
Hän tarjosi hevosille lisää vettä, ja kun eivät ne huolineet, laski
hän kipon pyöreäksi jäätyneelle kaivonkannelle, käänsi hevoset tielle,
puhdisti sormillaan kuomipeitteen pienet lasiaukot ja laski peitteen
alas. Tielle päästyä nousi hän kuskipukille ja käänsi yli peltojen
jäälle. Rantaan oli ehtinyt kasaantua korkea nietos, jonka poikki
hevoset kahlasivat polvia myöten lumessa. Kahden puolen seisoivat
rannat yksinäisinä ja kuolleina ja edessä kävi viittatie, joka hukkui
lumilakeuden kaukaisuuksiin. Reenjalasten jälkiä ei enää paljon
erottanut. Tie kohosi vallina lumitasangosta. Viittapuut nousivat
kallellaan lumesta ja narisivat myrskyssä. Valkea nöyhtä tuli tuhansin
siivin tuulen alta, ikään kuin liikkeellä olisi ollut pakenevia
joutsenia. Kun Yölinnun rouva nosti kuomipeitettä, näki hän vetohihnan,
hevosen pitkät häntäjouhet, joita tuuli kuljetti sivullepäin,
sihisevän lumenjuoksun pitkin valkoista lakeutta ja viittapuut, jotka
säännöllisesti palasivat pienen matkan päässä. Hevoset vetivät yhä
raskaammin.
Mathilda-rouva muisti, miten pitkältä tie yli järvenselän oli tuntunut,
kun hän ensi kertaa teki tämän matkan, viisikolmatta vuotta sitten. Ja
kuitenkin olisi hän silloin suonut sen vielä kestävän.
Hän ei silloin ollut tietänyt mitään surusta. Hänellä ei ollut
aavistusta siitä, että pitäjällä voisi olla punatukkaisia lapsia.
Hän ei kaikkina näinä vuosina ollut heitä huomannut. Miten hän oli
ollutkin niin sokea? Hän muisti hämärästi, että niitä joskus oli ollut
kirkonkylässä ja että ne olivat hävinneet. Hän ei ollut kysynyt, minne
ne raukat olivat joutuneet ja kuka ne oli toimittanut pois. Hän oli
elänyt onnessa. Vasta onnettomuus oli avannut hänen silmänsä.
— Älä availe peitettä, sanoi eversti. — Tiedäthän, että minulla on
särkyä.
Mathilda-rouva pyysi anteeksi ja koetti korjailla vällyjä miehensä
ympärille. Hän muisti, miten ensimmäisinä aikoina eversti oli tahtonut,
että kuomipeite olisi ylhäällä, jotta hän saisi näyttää nuorelle
vaimolleen seutuja. Siitä oli kauan.
He tulivat saaren rantaan ja kuomireki kallistui pahasti, kun ajettiin
nietosten halki. Tie kulki ahtaana pajupensaiden läpi, jotka raapivat
kuomin syrjiä. Kevät oli vielä kaukana, pajuissa ei näkynyt mitään
elonmerkkejä. Pienellä aukealla, missä oli heinäsuova, astui Pekka
alas, otti laatikosta istuimensa alta kaksi leipää ja antoi ne
hevosille. Se oli tullut tavaksi. Hevoset seisahtuivat itsestään tällä
saarella ja tällä aukealla.
Järvenselkä saaren toisella puolen oli niin lumen vallassa, että täytyi
ajaa suurin osa matkaa käyden, ja kun mäentöyryn alla rannassa piti
noustaman maihin, oli vastassa sellainen nietos, että hevoset upposivat
kuin järveen. Oikeanpuoleinen hevonen huppuroi lumessa, ikään kuin
hukkumaisillaan. Kun Pekka pääsi apuun, oli ehtinyt tulla vahinko.
Eversti riuhtaisi auki kuomipeitteen ja torui. Pekka sai kuulla, että
hän oli torkkunut, kuten aina, ettei hän ikinä oppisi mitään eikä
kelpaisi mihinkään.
— Siinä oli oja, sanoi Pekka. — Kun eivät ole panneet viittoja. Tie on
muina talvina käynyt ylempää.
Syytä sinä viittoja ja ojia. Sinä nukuit tietysti, niinkuin sinä aina
teet. Koko tämä suomalainen kansa nukkuu. Laita vain, että päästään
kulkuun.
— Aisa on poikki.
— Aisa on poikki! karjaisi eversti. — Sinä tarkoitat tietysti, että
meidän pitää yöpyä tuohon tölliin tuossa!
Eversti kirosi. Pekka riisui hevosen siltä puolen, mistä aisa oli
vikaantunut, ja kopeloi taskujaan. Niissä oli aina varasto nuoraa,
nauloja ja muita tarpeita. Hän ei kuitenkaan tällä kertaa tullut
niillä toimeen. Everstin suuttumus ei parantanut asiaa. Täytyi lähteä
noutamaan torpasta apua. Everstinna olisi mieluimmin jäänyt kuomiin
istumaan korjaustoimituksen ajaksi. Hän pelkäsi jalkojensa kastuvan.
Mutta kun eversti kehoitti häntä menemään torppaan, jossa joka
tapauksessa olisi lämmin, totteli hän, nousi vaivalloisesti peittojen
sisästä ja astui lumeen. Aukealla pellolla ei ollutkaan paha kävellä,
tuisku oli nuollut kentän puhtaaksi. Yölinnun armo asteli raskaissa
turkiksissaan, kädet suuressa puuhkassa, köyhän torpan peltoa, jonka
tantereelta kohosi pari tunkiota. Lumimyrsky tuntui olevan tyyntymässä.
Saattoi jo erottaa taivaanrannat. Ilman puhtaus oli niin tuntuva, että
olisi saattanut ajatella joidenkin ihmeellisten lumikukkain puhjenneen
hankiin tuoksumaan. Viimeiset tuulispäät tulivat rajuina ja yksitellen,
ikään kuin suorittaakseen viimeisen silittelyn lumiharjanteilla, jotka
tuisku oli muovaillut päivän aikana. Yölinnun armo pysähtyi nietoksen
eteen harmaan asumuksen seinävierellä ja päätti siinä astellen
odottaa rikkoutuneen aisan korjausta. Rakennus oli nostettu neljän
kiven varaan. Sen alta näkyi rattaiden kori, vanha luudantynkä ja
homeenkarvainen kenkä.
Ikkunasta oli pian huomattu, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Pää
toisensa perästä tunkeutui pienen ruudun eteen katselemaan naista
hangessa, jonka turkinpäällys välähteli silkiltä. Vihdoin tuli
keski-ikäinen nainen ulos ja aukaisi puulapiolla tien lumeen. Yölinnun
rouva ymmärsi, että hän pyysi häntä lämpimään odottamaan. Hänen
jalkojaan oli ruvennut palelemaan ja hän meni.
Ovessa tuli vastaan nuori tyttö, köyttäen liinaa leukansa alle ja
mennen ikään kuin pakoon. Lapset pysyttelivät hekin aluksi paossa
uunin nurkassa, mutta tulivat vähitellen esiin, kun rohkein oli saanut
kauniin rahan vieraalta. Kaikki lapset saivat rahan ja heidän äitinsä
päivitteli ja siunaili rouvan hyvyyttä. Hän kertoi ja kyseli kaiken
aikaa, mutta vieras vain ystävällisesti hymyili ja lausui joitakin
käsittämättömiä sanoja. Lapsi kehdossa rupesi itkemään. Vaimo meni ja
nosti sen ylös. Viihdyteltyään sitä toi hän sen vieraan nähtäväksi.
Yölinnun rouva aikoi ensin etsiä kukkarostaan rahan tällekin lapselle,
mutta muisti samassa, että se oli liian pieni ymmärtämään rahan arvoa
ja ojensi etusormensa pientä kättä vastaan. Silloin lankesi ruudusta
kituvan kasvin takaa valoa ja hän näki tutut, punaiset hiukset.
Kaikki hänessä pysähtyi ensin ja joutui sitten samassa liikkeelle. Hän
hymyili, ojensi käsivartensa ja otti lapsen syliinsä. Hän ei nähnyt,
miten huonoissa vaatteissa se oli ja miten hoitamaton. Hän puheli sille
ikään kuin hänen sylinsä olisi ollut se paikka, missä se eilen istui
ja toissapäivänä, ja huomenna istuisi ja aina. Hänen kätensä tunsivat
onnellisina pienen ruumiin lämmön, kulkivat pitkin kylkiä, tarttuivat
käsivarsiin, pusersivat jalkoja. Lapsikin jokelteli kuin hoitajalleen
ikään, se tarttui turkin kaulukseen ja kiskoi bahytinnauhoista.
Yölinnun rouva ei kuullut, että vaimo hänen vieressään puheli hänelle.
Hän oli lapsen kanssa ikään kuin kahden maailmassa. Vasta kun ovi
avautui, hän huomasi, että oli oudossa paikassa, outojen ihmisten
luona, ettei lapsi ollut hänen, että se oli likainen ja surkea. Hän
kuuli niin ikään vaimon puhuvan ja selittävän, että lapsi oli tytön,
joka oli tullut sisään. Se oli hänen vanhin tyttärensä. Tyttö seisoi
huivi päässä selin huoneeseen. Lapset tuijottivat nurkistaan vieraaseen
ja seurasivat, mitä tapahtui.
Yölinnun armo kierteli lapsen laheita hiuksia sormiensa ympärille ja
tunsi, että hänen pian täytyy ojentaa lapsi noille vieraille ihmisille,
ettei hän enää koskaan saa sitä nähdä. Hetkeksi nousi koko hänen
luontonsa vastarintaan. Hänestä tuntui ainoalta mahdolliselta, että
hän ottaa lapsen, jollei hyvällä, niin pahalla, ja vie sen sylissään
kotiinsa. Hänessä heräsi aavistamaton voima puolustaa omaansa. Mutta
samassa hetkessä hän tunsi, että mielettömyys oli hänet vallannut. Ja
käsien vielä hyväillessä lämmintä pientä ruumista ääntelivät huulet
jäähyväissanoja ja sydän vapisi. Hän muisti miehensä, ojensi pois
lapsen ja taivutti päänsä matalan ovenniskan alitse.
Ulkona oli tuuli jo lakannut. Lumikukat tuoksuivat. Hämärsi.