Seitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon
johdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä
väitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli
niin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin.
Jaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon
kasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina
tyttöinä suorastaan kärsi.
Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti,
joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli
antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi
isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin
läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia
päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle
antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain
sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset
valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten
tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten
välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa
poistumaan talosta.
Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta
sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa
päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.
Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut
valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi
tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston
herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta
puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin
vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin
ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja
naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan
päähänpiston.
Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli
niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun
kartanon ohitse.
— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, —
voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te,
kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa,
mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne
kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän
mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä
ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia
ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei
kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei
saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat
»Ukot» kellarista esiin!
Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton
enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa.
Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi
tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat
olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja
kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin
saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä
Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse
olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki,
että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.
Nytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan.
Täytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.
— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla
vasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että
se vielä on täysi...
— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston
herra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin
otetaan lammas.
Svanberg rupesi nauramaan.
— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän.
— Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän
sanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari
porsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on
taiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen
juhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että
porsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion,
että se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa
tyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua
olalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä...
— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta
tai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein
saakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on
kysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka
täällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin... Niin,
niin...
Svanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli
päivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen
käsiään.
— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras
ystäväni. Onko hän... onko todella...? Monet hauskat pidettiin. Hän
oli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän
kuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän
on päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä... Onko hän kuollut —
onko tullut kirje?
— On, sanoi Kauniston herra vakavana.
Hän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi
patsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he
voineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa
tiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat
suuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty
monta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen
kuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat
muistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan
tuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu
Hongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän
Herramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja
Alakartanon herra — Yläkartanon ei.
— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan
paperia.
Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka
kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa.
Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta
kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi
tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut
hirveä vaikkapa pilvistä.
Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen
ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa.
Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.
Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja
frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa
ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä
hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi
ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit
olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so.
pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.
Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston
herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston
herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan
kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian
varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli
poistunut elämästä.
Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti
äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies
vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen
poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi
kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja
näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena
ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään
ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra
rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian
kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.
— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei
Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy
ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä
myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle,
että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on
kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.
— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti.
— Poikkesin juuri siellä... Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.
— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka
hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään
tekemistä Yölinnussa, muista se.
Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen
nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin.
Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni
ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja
huitoi käsillään.
— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen...
jonka kanssa saattoi olla... jolla oli sydän. Mutta jos sinä... sinä
senkin... proprietääri valehtelet, niin... niin sinun käy pahasti!
Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia
Kauniston nurkan alle... ja... ja... Hän oli ainoa ihminen, sanon
minä...
Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin
asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se
vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma
oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja
jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari
Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna
mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla»,
ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin
verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta
panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät
nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä
rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.
— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari
Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen
luokseen.
Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä
erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi
lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat
viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna
mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski
juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta
markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat
terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon
herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa,
siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä
sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka
taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.
— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.
— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.
Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.
— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että... jos on
epämukavaa näin seurassa... kun on juhlat.
— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi...
hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa...
Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja
krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen
kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö
tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja
Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun
Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken
oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa
hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä,
mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.
Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät
ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko
oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka
tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko
ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen
humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti
hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä
kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät
nauramaan.
Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus
haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä
yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen
ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä
lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja
permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille
hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat
sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin
suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten
»Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.
— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut
olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle.
Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä... hirvien kunniavahti aina
ympärillään... Pronssinen Yölintu... Juvelan kattilan partaalla...
keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla... Ainoa mies!
Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä.
Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja
pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.
Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten
Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana
erottautui taivaanrannan loistosta.
— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut?
kangersi Alakartanon herra.
— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra
takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.
— Mitä?
— Ei mitään, piru vie.
— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?
— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen
kunniakseen!
Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel
harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli
pakahtua hartauteensa.
— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin... Kerstin, pois
surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!
Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta
ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia
nauharuusuja.