Pitäjän tytöt olivat vaipuneet suruun ja murheeseen. Oli kuin ilo
Jaakko-herran mukana olisi kaikonnut seuduilta. Salokylien tyttäret,
jotka olivat kuunnelleet pyssynpauketta metsissä, tunsivat ikuisen
hiljaisuuden siitä puoleen painostavan sydänmaita ja muistelivat
kaihomielin aikoja, jolloin kartanon nuori herra oli pysähtynyt
kaivolle ja naurattanut heitä. Herrasneidit hypistelivät päivänkukkia
ja kyselivät repiessään irti valkeita lehtiä: palaako hän? kävelivät
Yöjärven rannoilla ja suuntasivat jännittyneen katseen jokaiseen
tulijaan, joka taloa lähestyi.
Ellida af Ehne katseli kotiljonkiruusuja, joita hän vuosien kuluessa
oli tanssissa vastaanottanut Jaakon kädestä, suuteli niitä ja itki. Hän
palautti niin ikään palauttamistaan mieleensä elämänsä ihmeellisintä
hetkeä, sitä, jolloin Jaakko kuutamossa metsästyslinnalla oli suudellut
häntä kaulalle. Hän ei milloinkaan ollut voinut kuumenematta ajatella
tuota hetkeä. Eikö suudelma ollut samaa kuin: minä rakastan sinua — ole
omani! Hän päätti uskollisesti odottaa. Kerran Jaakon täytyi tulla!
Alakartanon tytöt kulkivat haikeina yksitellen joen rannalla ja
silmäilivät polkuja ja kenttiä, joita Jaakko oli astunut: tuossa hän
oli nauranut, ottanut Sigridiä vyötäisistä ja juoksuttanut häntä ympäri
pihaa; tuossa hän oli hypännyt yli aidan; tuossa hän oli ottanut isän
selkäänsä ja vienyt hänet sänkyyn — eikä isä ollut ensinkään suuttunut,
vaikka hän kaikkia muita olisi antanut korville, jos he olisivat
uskaltaneet koskea häneen, kun hän oli humalassa. Tytöt kantoivat
molemmat tuskansa povessaan eivätkä puhuneet siitä, ja jos he sattuivat
yhteen lähteen rannalla, missä kasvoi lemmenkukkia, niin he väittivät
tulleensa joelle pesemään esiliinaansa, tai keksivät jonkin muun
valheen.
Yölinnun tytöt, Jaakko-herran sisaret, käyttivät valkeita tai
haaleanvärisiä vaatteita ja tekivät arveluja sinne tänne veljensä
katoamisesta. Mitä osaa näytteli siinä Siironmaan tytär? He tunsivat
ilmassa, ettei sitä sopinut kysyä äidiltä. Anna urkki vihdoin asiaa
palvelijoilta ja sai tietää, mitä ajateltiin. Vanhemmat sisaret surivat
Jaakkoa, pyyhkivät omin käsin tomut hänen huoneessaan ja katsoivat,
että maljakoissa oli tuoreita kukkia. He eivät koskaan olleet tehneet
sitä Jaakon ollessa kotona, äiti ja palvelijat olivat saaneet pitää
kunnossa Jaakon huoneen. Mutta nyt käski tyttöjen vaisto heitä
hoitamaan huonetta, niin että Jaakko minä hetkenä hyvänsä olisi voinut
tulla kotiin ja nähdä, että häntä oli kaivattu.
Mutta mikä oli tullut Zaida Sederholmille, postineidille? Kruununvoudin
kirjeitä tuli Yölintuun ja Yölinnun kirjeitä saattoi matkata ties
minne. Eversti sai useampaan kertaan vaatia kuittia sisäänkirjoitetusta
lähetyksestä, ennen kuin se tuli. Kauniston herralle oli sattunut niin
monta säännöttömyyttä postin jakelussa, että hänen vihdoin itsensä
täytyi lähteä nuhtelemaan postineitiä. Kauniston herra oli tulinen,
iloinen mies ja hän aikoi antaa epätäsmälliselle virkailijalle aika
nuhdesaarnan, mutta hän kävi ensi hetkessä aivan sanattomaksi, kun
tapasi Zaida-neidin istumassa talon päätyikkunan alla puupenkillä,
joka hiljan oli veistetty uusista laudoista. Postineiti oli siinä
taivaansinisessä puvussa, jossa hänet viime vuosien aikana oli nähty
kaikissa pitäjän tanssiaisissa. Hän ontui, onnellisesti hymyillen,
tulijaa vastaan ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän tervehti.
— Äiti tulee iloiseksi, jos saa tarjota teetä, sanoi hän ja kiinnitti
kimpun kukkia vyöhönsä.
— Kiitoksia. Minä en ole tullut teetä juomaan, piru vie. Minä olen
tullut kysymään, minne te kyyditsette minun lähetyksiäni. Tässä tulee
tiedustelu Helsingistä, missä viipyvät rahat, jotka minä, kuten
omasta kuitistanne näkyy, olen pannut postiin kymmenen päivää sitten.
Tiedättekö te, mitä se merkitsee? Tuhat tulimmaista, se merkitsee
teidän virkaeroanne, jos minä tästä ilmoitan postihallitukseen. Minua
ei ole koskaan saatu syyttää epätäsmällisyydestä, piru vie minä...
Suuri, lihava herra pauhasi niin, että pieni, käpertynyt rouva
Sederholm pelästyneenä tuli ikkunaan katsomaan, mitä pensaan juurella
rakennuksen päädyllä tapahtui. Hänen tyttärensä sen sijaan piti
lapsellisia silmiään loistavina ja avonaisina Kauniston herran kasvoja
vastaan ja nuhdesaarna jyristi hänen korviensa ohitse kuin kaukainen
ukkosilma. Kun patruuna oli aikansa torunut, pyyhki hän hien otsaltaan
ja asteli edestakaisin tiellä penkin edessä. Vihdoin hän pysähtyi ja
jäi katselemaan neiti Sederholmiin. Hän oli odottanut, että postineiti
sanoisi: nyt ei ole postinaika — tehkää niin hyvin ja tulkaa huomenna
kymmenen ja yhdentoista välillä. Sellaisia vapauksia postineidin oli
tapana suoda itselleen. Hän ei yleensä koskaan jäänyt vastausta vaille.
Mutta tänään...
— Oletteko te kipeä? sanoi Kauniston herra.
— Minä? sanoi Zaida-neiti.
— Niin te, piru vie — kukas muu?
— Näytänkö minä kipeältä?
— Mikä teihin on mennyt? Te olette kymmenen vuotta nuorempi kuin
kymmenen päivää sitten.
Postineiti punastui kaulaa myöten ja vei hätääntyneenä käden
rinnalleen, ikään kuin jotakin salaisuutta suojellakseen.
— Patruuna imartelee.
Silmät painuivat maahan.
— En, piru vie. Saako ehkä onnitella?
Silmät avautuivat.
— Miksi?
— No, miksi nyt nuorta... tai keski-ikäistä naista onnitellaan?
Siksi ehkä että hän on saanut valmiiksi papan tohvelit, joita hän on
hypistellyt puoli vuotta? Ei, vaan siksi, että hänen sydämensä on
tullut orjaksi.
Zaida Sederholm kävi viisaan näköiseksi ja hänen päänsä meni
veitikkamaisesti kallelleen.
— Onko orjuus sitten niin onnellista?
Kun on ruusuiset kahleet, ruusuiset kahleet, piru vie...
Patruuna nauroi ja yritti taputtaa postineitiä olalle. Eivätpä nuo
hartiat olleetkaan niin kuivettuneet kuin miltä hänestä oli näyttänyt.
Mutta saippuan ja yrttiheinien haju oli auttamattomasti istuutunut
kiinni neitiin, jopa niin lujasti, että sitä usein ehti tarttua
kirjeisiinkin ja sanomalehtiin sinä lyhyenä aikana, jolloin niitä
käsiteltiin postikonttorissa.
— »On okaat ruusuilla,
mato jäytää lehtiä...»
Kauniston herra kuunteli pää kallellaan kuin kukko. Koko pitäjä tiesi,
että postineiti runoili. Ompeluseuroissa köyhien lasten hyväksi
Zaida-neiti joskus oli lukenut runojaan, mutta miesten korviin ei hän
koskaan ennen ollut päästänyt yhtään säettä.
— Se on kaunista, piru vie, sanoi patruuna. — Antaa tulla enemmän
vain...
Postineiti nauroi ja hänet valtasi halu ääneen lausua, mitä hän
viime päivinä oli pannut paperille. Hänen silmänsä räpyttivät
toiminnanhaluisesti ja hän kääntyi jo lähteäkseen sisään noutamaan
vihkoaan.
— Tahdotteko todella kuulla...?
— Tahdon helkkarissa... Jollei se ole liian pitkää...
— Ei se ole pitkää... tai se voi olla pitkää tai lyhyttä, aivan sen
mukaan kuinka tahtoo kuunnella. Siinähän se juuri on runojen viehätys...
— Noo, tuokaa nyt sitten sitä viehätystä, vaikka minä tulinkin
nuhtelemaan teitä huolimattomuudesta, piru vie. Älkää unohtako sitä.
Postineiti irroitti kukat vyöstään ja paiskasi ne kohti hymyilevän
patruunan nyrkiksi puserrettua kouraa.
Kyttyräselkäinen vanha rouva Sederholm tuli ikuisesti mustissa,
silliltä ja saippualta hajuavissa vaatteissaan uudelle istuinpenkille
rakennuksen päädyllä.
— Vai itse Kauniston patruuna, sanoi hän ruostuneella äänellä. — Ja
minä kuulin, että taasen oli kysymys joistakin uhkauksista...
— Oikea hämähäkki, piru vie! ajatteli patruuna ja mietti, millä
tekosyyllä hän pääsisi kuulemasta tyttären runoja ja juomasta äidin
teevettä.
— Me olemme jo neiti Sederholmin kanssa sopineet, sanoi hän pidätetysti
kumartaen ja vilkuili syrjästä vanhan rouvan vaatteisiin, jotka olivat
niin lahot, että olisi luullut niiden hajoavan kuin satavuotisten
kääriliinojen.
— Vai niin, vai niin, kähisi vanha rouva epäluuloisesti. — Minun
tyttäreni ei laiminlyö mitään. Hän on sillä lailla kasvatettu. Joka
hänen vaelluksestaan tapaa yhdenkään rypyn, se saa ilmaiseksi isoisäni
majuri Silfverstjernan taotun hopeavadin, jonka patruuna af Ehne hyvin
tuntee.
— Tunnen kyllä, sanoi patruuna hymyillen ja sormellaan nuhdellen. —
Kun ette myynyt sitä minulle, rouva Sederholm. Minä tarjosin siitä
satumaista hintaa, piru vie... hitto vie! sen vuoksi että olisin
lahjoittanut sen henkilölle, joka pani siihen suurta arvoa.
Katkeruus vanhan rouvan äänessä oli kuin tiivistettyä sappea, kun hän
joka sanaa korostaen vastasi:
— Eikö patruuna af Enne luule, että sille muut osaavat antaa arvoa?
— Kyllä, kyllä, kyllä, helkkarissa, hyvä rouva! Mutta sellaista hintaa
en enää panisi toista kertaa.
— On asioita, joita ei arvioida rahassa, patruuna af Ehne.
— Niin, niin, tietysti, helkkarissa.
— Malja on sotasaalis kolmikymmenvuotisesta sodasta. Siitä tulee
tyttäreni ainoat myötäjäiset, jos hän kerran menee naimisiin.
— Hän menee nyt, sanoi patruuna salaperäisesti.
Vanha rouva iski häneen silmät, jotka terävinä kuin naskalinnenät
tuijottivat rypistyneistä kasvoista.
— Menee? Pyydän patruuna af Ehneä selvemmin lausumaan...
— Mitä perhanaa — enkö ole puhunut selvästi? Kuunnellaan nyt, jahka
neiti Sederholm itse puhuu...
Vanhan rouvan pahat, kylmät katseet iskivät tyttäreen, joka ontuen
asteli hiekkatietä taivaansinisessä puvussaan, kankeasta paperista
ommeltu vihkonen käsissään.
— Mitä sinä aiot? kysyi äiti.
Tytär meni hämilleen ja puna hänen poskillaan tuli polttavaksi.
— Patruuna vain halusi kuulla jotakin, kun on näin kaunis ilta.
— Niin, sanoi patruuna — olisihan se...
Pitäjällä tiedettiin yleisesti, että vanha rouva Sederholm suuttuessaan
oli hyvin julma tyttärelleen. Tänä iltana katsellessaan rouvaa uskoi
Kauniston herra todeksi senkin huhun, että hän oli lyönyt lapsensa
rammaksi.
— No, lue nyt, että mammakin kuulee, sanoi äiti pirullisen makeasti.
Tytär tunsi lähtevänsä pettävälle jäälle, mutta hänellä ei ollut
muutakaan neuvoa kuin lukea, koska äiti jo oli nähnyt vihon hänen
kädessään.
— Minä luulen, että tee tulee heti, yritti hän.
— Odotetaan sitten, että tee tulee.
Äiti ei päästänyt tytärtä silmäteriensä otteesta. Tytär istui katse
maahan luotuna ja puheli iltaruskosta, ja myöskin piparkakuista, joita
hän oli aamulla leiponut. Hän puheli kuin hengen hädässä. Kauniston
herran kävi häntä sääli ja hän otti puheeksi postihevosen, joka oli
niin huono, että postin väkisinkin täytyi myöhästyä. Postinkuljettaja
taisi hänkin liiaksi juopotella matkalla — ties missä postisäkit
milloinkin viruivat, vaikka olisi ollut postinkuljettajan syy,
etteivät lähetykset tulleet aikoinaan perille, vaikka syytettiin neiti
Sederholmia. Pieni kitukasvuinen tyttö, joka oli puettu herrasväkensä
loppuunkulutettuihin vaatteisiin, raahasi penkin eteen pöydän, joka
hänen kannettavakseen oli kaksi kertaa liian painava. Sitten hän toi
teetarjottimen, joka hänen voimiinsa nähden oli samassa suhteessa.
Tee oli köyhintä lajia ja konjakki kuin koiruohosakkaa. Patruuna
valmisti kuitenkin rohkeasti sekoituksen ja nieli sen yhtä rohkeasti.
Puhuttiin taas talon kalleudesta, hopeavadista, jonka alkuperäisestä
tarkoituksesta oltiin eri mieltä. Toiset luulivat sitä kastemaljaksi,
toiset astiaksi, jota oli käytetty ehtoollistoimituksessa.
— Sen sinä saat, kun menet naimisiin, sanoi äiti.
Tytär kalpeni ja loi äitiin pelästyneen katseen. Hän muisti silläkin
hetkellä, kuten nykyään lakkaamatta, yön, jolloin Jaakko oli heittänyt
hiekkaa hänen ruutuunsa ja tullut hänen huoneeseensa ja sallinut hänen
auttaa itseään. Jaakko ei ollut mennyt rikkaiden eikä aatelisten
neitojen luo — hänen, köyhän tytön, ikkunapäädylle hän oli tullut ja
uljaana ja kaikista hänen vastaansanomisistaan huolimatta kiivennyt
hänen luokseen. Hänelle hän oli uskonut kallisarvoisen sormuksensa.
Siitä onnesta kannatti maksaa. Ja varmaan hän siitä saisikin maksaa.
Hän pelkäsi, että ulospäin näkyisi, mitä hänen mielessään liikkui.
Kaikki tyynni oli ehkä jo näkynyt. Kuinka hullu hän olikaan ollut,
kun vapaaehtoisesti oli ehdottanut runojensa lukemista. Mutta sille
ei enää voinut mitään. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta peräytymisen
mahdollisuutta ei enää ollut ja hän alkoi arasti:
»Kun nuolikotelonsa Amor
se tyhjentää,
niin vuotaa sydän verta
ja silmä kyyneltää.
Vaan rinnass' asuu autuus ain,
jonk' antaa lempi vain... »
Kauniston herra oli tuskin kuullut ensimmäisiä säkeitä. Hän ei lainkaan
ymmärtänyt, mitä postineiti luki — joka tapauksessa hänelle oli selvää,
että hänen täytyi kehua, kun säkeet olisivat lopussa. Sen sijaan hän
heltiämättä katseli vanhaa hämähäkkiä, joka vainusi saalista. Kalpeat
kasvot, jotka muistuttivat rypistynyttä lehmäntattia, sulivat kuitenkin
sulamistaan, ja kun tytär laski vihon kädestään, nousi äiti, syleili
häntä ja kääntyi selin, kaivaakseen alushameensa taskusta esiin
nenäliinansa. Koko liikutuskohtaus tapahtui selin Kauniston herraan ja
Zaida-neitiin. Kauniston herra täytti hetken kiitoslauseilla, joihin
hän vanhan rouvan vuoksi koetti päästää niin vähän kiroussanoja kuin
suinkin. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Rauhallisella mielellä ja
loukkaamatta saattoi patruuna jättää äidin ja tyttären kahden. Hän
kiitti ja läksi. Mutta päästyään näkyvistä sylkäisi hän tiepuoleen
suuren syljen, ikään kuin yhdellä haavaa päästäkseen eroon kaikesta,
mitä postiherrasväellä oli nauttinut.
Seuraavana aamuna tulivat tytöt Ellida af Ehne, Amalia Karolina,
Fredrika Lovisa ja Anna von Toll vieraisiin postikonttoriin. He
kysyivät pitsimalleja, mutta heidän tarkoituksensa oli päästä
selvyyteen siitä, minkä tähden Zaida Sederholm kävi taivaansinisissä,
kun muut pitäjän tytöt kävivät mustissa. He huomasivat heti uuden
penkkilaudan päätyikkunan alla, niin ikään he myöskin näkivät oudon
valoisan ilmeen postineidin kasvoilla, eikä heiltä jäänyt panematta
merkille sekään, että vanha rouva oli vähemmän myrkyllinen kuin
tavallisesti.
Ei istuttu ulkona, koska auringon helle hautoi joka taholla. Oltiin
siinä suuressa salissa, joka punaisella villikankaalla oli jaettu
neljään osaan: eteiseksi, keittiöksi, saliksi ja makuuhuoneeksi.
Verhomaiset seinät olivat likaantuneet, ikkunat olivat vanhan rouvan
raihnauden vuoksi vuosikausia olleet liimattuina kiinni, matala
rautakamiina, jolla perhe sekä keitti että lämmitti, oli savuttanut
seinät ja katot pysyväisesti. Tässä köyhässä ympäristössä seisoi kaapin
korvalla outo kalleus: hopeinen vati, joka kuninkaallisellakin pöydällä
tai kirkon pyhäkössä olisi voinut olla kaunistus.
Kuin salaliittolaiset tarkkasivat Kauniston ja Yölinnun nuoret
neidit jokaista talon tyttären liikettä ja kun hän käänsi selkänsä,
kuiskailivat he keskenään. Keskustelu matasi laiskasti eteenpäin ja
katkesi tuon tuostakin kokonaan. Tyttöjen silmät ainoastaan elivät
kaiken aikaa. Äkkiä otti Yölinnun nuorin tytär Anna uhkaavan asennon
sohvankulmassa, totesi vieläkin, ettei vanha rouva ollut huoneessa ja
sanoi:
— Minkä tähden te olette niin onnellisen näköinen, neiti Post?
Seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Jännittyneet kasvot olivat suunnatut
neiti Sederholmiin. Puna hänen kasvoillaan oli hetkeksi vaihtunut
sineksi ja vähitellen hän kalpeni valkoiseksi.
— Olenko minä onnellisen näköinen? sanoi hän hämillään, mutta
uhkamielisyys kasvoi yhdessä kalpeuden kanssa. — Minulla on kai siihen
syyni, jos on. Jos ei, niin olen onnellinen huvikseni. Se ei kai kuulu
kehenkään. Se on kai »neiti Postin» asia.
— Entä jos ei kokonaan, huudahti Anna ja katsoi, ettei vanha
rouva vielä ollut palannut. — Entä jos te tiedätte jotakin meidän
veljestämme? Entä jos hän on kirjoittanut. Tunnustakaa pois.
Zaida Sederholm nousi tuolistaan, ontui punaisen keittiönpuoleisen
verhon luo ja hänen silmänsä iskivät kipunoita. Hän oli niin kalpea,
ettei hän enää olisi voinut kalveta.
— Vai sen tähden, että minä olen köyhä, luulette te saavanne tulla
minun kotiini urkkimaan, miksi minä hymyilen tai itken. Minä en
ole velvollinen tekemään kenellekään selkoa siitä, mistä minä saan
kirjeitä. Minä pelkään: on parasta, että herrasväki lähtee, ennen kuin
minun äitini tulee.
Tytöt huomasivat sen itsekin. Zaida Sederholmin huulet olivat
sinettyneen valkoiset.
— Hyvästi, neiti Post, sanoi Anna von Toll, ojentamatta kättään
jäähyväisiksi.
Hänen molemmat sisarensa sen sijaan koettivat sovittaen lähestyä
loukkaantunutta neitiä, mutta hän työnsi ylpeästi syrjään käryttyneen
seinäverhon ja katosi sanaa sanomatta keittiöön.
Vanha rouva syötti kahta kanaansa pihamaalla, kun tytöt noloina
niiasivat hänelle. Päästyään talon piiristä purskahtivat he tehtyyn
nauruun. Hetkisen perästä sanoi Ellida:
— Hän on saanut kirjeen!
Ja Ellida af Enne itki.
* * * * *
Muutamia päiviä oli Zaida Sederholm kulkenut kuin onnen unessa. Nyt oli
uni lopussa. Hänen uneensa oli koskettu kovin käsin.
Nyt hän myöskin muisti, että postikonttorin tarkastus voi tapahtua
äkkiarvaamatta, ja silloin —!
Hänet valtasi hätä. Äiti kulki siinä onnellisessa luulossa, että
hänen kihlauksensa tapahtuisi minä päivänä tahansa. Luultavasti hän
odotti naapurikartanon pojan, joka oli käynyt kuusi luokkaa lyseota
ja jota katsottiin kuuluvaksi säätyläisiin, tulevan kosimaan. Mitä
tapahtuisikaan, jos totuus tulisi ilmi?
Hänen täytyi saada kassa kuntoon, maksoi mitä maksoi. Monta sataa
markkaa — mistä hän ne saisi?
Kun Kauniston herra, viimein käydessään heillä, mainitsi korkeaa
summaa, jota hän kerran oli tarjonnut talon aarteesta, hopeavadista,
oli Zaida-neiti hätkähtänyt, sillä hän oli muistanut kohtalokasta tekoaan
ja koko sitä yötä, jolloin se tehtiin. Ottaessaan rahat kirstusta oli
hän kaukaisesti muistanut, että heillä oli jotakin kallisarvoista,
joka vastaisi summaa, jonka hän otti. Olihan hänellä sormus, jonka
hän oli saanut. Mutta sitä ei hän ikinä myisi. Siitä hän olisi saanut
monta vertaa enemmän rahaa kuin sen, mitä kassasta puuttui. Mutta ei
mistään maailman aarteista hän antaisi sitä pois. Se lepäsi päivin
hänen rinnallaan ja merkitsi hänelle enemmän kuin hänen oma sydämensä,
öisin hän valvoi kesähämärässä ihmetellen timanttien loistoa. Nukkuessa
piteli käsi nauhaa, jossa sormus riippui. Mitä hyvänsä hän oli valmis
kärsimään aarteensa tähden. Ei mikään kärsimys kykenisi ottamaan
häneltä sitä onnea, jonka sormus hänelle tuotti.
Hänen täytyy myydä malja. Muuta neuvoa ei ollut. Hänen täytyy
kainalossaan kantaa se Kauniston herralle ja saada siitä rahat.
Patruuna ei enää tarvinnut sitä — mutta hänen täytyisi se ostaa,
vaikkapa vähemmälläkin, kunhan rahat vain peittäisivät sen, mitä
kassasta puuttui. Mitä äiti sanoisi hänelle, kun teko tulisi ilmi, sitä
ei hän uskaltanut ajatellakaan. Ykskaikki — hän oli valmis kärsimään,
kunhan kassa vain tulisi täyteen ja sormus jäisi hänelle.
Hän siirsi asian ratkaisua päivästä päivään, punnitsi sataan kertaan,
mikä vuorokauden aika olisi paras ryöstön täytäntöönpanemiseksi,
ajatteli valmiiksi jokaisen yksityisseikan, hylkäsi jo hyväksytyn
suunnitelman ja teki toisen, kunnes hän vihdoin kuuli, että tarkastaja
jo liikkui lähipitäjissä.
Silloin hän eräänä päivänä, kun äiti ruokki kanoja pihamaalla, otti
tuolin, nousi sille ja nosti alas raskaan astian. Kiire teki hänet
päättäväksi ja tarmokkaaksi. Hän peitti ryöstösaaliin suuren huivin
alle, joka oli hänen hartioillaan, ontui alas portaita ja pysähtyi
vähän matkan päähän äidistä. Sydän löi, niin että hän pelkäsi lyöntien
kuuluvan, mutta hänen suunsa hymyili ja laski leikkiä ja tekaisi
ovelan valheen kävelystä metsään. Äiti arveli, että hän ehkä kohtaisi
sulhasen, jota äiti niin hartaasti odotti, ja antoi hänen mennä.
Kun hän palasi, oli koko hänen ruumiinsa ponnistuksesta ja
mielenliikutuksesta kylmässä hiessä. Mutta jännitys piti häntä
kuitenkin yhä pystyssä. Kunhan rahat vain olisivat arkussa — tuli
sitten mitä tuli! Hän tarkkasi, hermot äärimmilleen herkistyneinä,
kuuluisiko äitiä, ja hänen kipeässä jalassaan pisteli. Hänellä oli
rahat povella taivaansinisen puvun alla ja kädessä postikonttorihuoneen
ulospäin vievä avain. Armahda, Jumala, tämän, tämän ainoan kerran!
Pitele äitiä jossakin... ettei hän tule. Jokohan hän on huomannut
ryöstön? On varmaan: hän on tottunut tuntemaan vanhan hopean hajun
huoneessa ja kaipaa sitä paikalla, kun se puuttuu. Armahda tämän
kerran! Hänen ruumiinsa oli niin kevyt, ettei sitä olisi tuntenut
olevankaan, jolleivät epätasaiset askeleet olisi tömistäneet olkapäihin
ja jollei kipeää jalkaa olisi vihlonut. Hän pääsi pihan poikki ja
juoksi ylös portaita, pisti hiljaa avaimen reikään ja painoi kädellään
poveaan, jossa sekä rahat että sormus olivat. Hän sieppasi avaimen pois
ovesta ja seisoi yksinään postikonttorihuoneessa.
Jumala armahti häntä yhtä kaikki: hän otti laatikosta postikirstun
avaimen, kiersi, avasi kannen. Sai käteensä rahapinkan, laski setelit,
pani ne kirstuun ja päästi kannen kiinni.
Jumalan kiitos — nyt ei häntä enää saataisi syyttää varkaaksi ja nyt
oli sormus hänen — kunnes Jaakko itse tulisi ja ottaisi sen.
Hän ei tietänyt, miten pitkä aika häneltä oli kulunut permannolla
kirstun edessä. Se oli onnellinen levon aika. Kun hän nousi, tiesi hän
menevänsä äitinsä vihaa kohti.
Vanha rouva oli saiturin vaistolla todella heti vainunnut, että
kallis astia puuttui. Hän oli ensin karannut tyttösen kimppuun,
joka ikkunattomassa keittiökulmassa suurta salia istui alituisessa
puolihämärässä. Hän oli pusertanut pelästyneen lapsen käsivarret
sinelmille ja syyttänyt häntä. Sitten hän oli karannut pihamaalle ja
paiskannut kanojaan pärekopalla. Kun ei mitään muuta elävää olentoa
ollut lähettyvillä, oli hän hetkisen odottanut Zaidaa ja sitten
palannut itkevän tytön luokse torumaan häntä. Vaikka hän kaiken aikaa
vartioi tyttärensä tuloa, pääsi tämä tulemaan hänen huomaamattaan.
Moneen kertaan käytyään ikkunassa tähyilemässä löi äiti vihdoin
nyrkkinsä postikonttorihuoneen oveen ja kuuli sisäpuolelta äänen.
Onnellisesti hymyillen tytär avasi. Äidin ryppyiset kasvot
naskalinterävine silmineen ennustivat pahaa.
— Miksi sinä salpaat itsesi tänne?
— Tulin juuri kävelemästä.
— Sinäkö olet vienyt hopea-astian? Sinäkö? Vastaa äidillesi!
— Mamma... mamma, antakaa anteeksi... minun täytyi... Olihan mamma
luvannut sen minulle...
— Minne sinä olet sen pannut? Mene heti paikalla tuomaan se kotiin...
tai minä lyön vialliseksi toisenkin jalkasi. Sittenpähän ovat tasaiset
ja minä pääsen näkemästä tätä linkuttamista... Heti paikalla...
lähdetkö!
— Mamma...!
— Heti paikalla...
— Minä en voi...
— Mitä sinä et voi?
— Tuoda sitä.
— Et voi... ja mikset? Oletko sinä heittänyt sen jokeen? Oletko sinä
sulattanut sen sepällä? No, sanotko... Vai luulet sinä, ettei äitisi
osaa kurittaa sinua, tai että sinä lakkaat olemasta lapseni, kun olet
tullut vanhaksipiiaksi eikä kukaan enää sinusta huoli... No, missä on
malja?
Äidin kädessä oli hiilihanko. Tytär oli käynyt aivan tyyneksi.
— Minä olen myynyt sen.
Hiljaisuus seurasi tyttären sanoja.
— Myynyt — mitä sinä sanot? Myynyt?
Ei voinut tietää itkikö äiti vai nauroi. Tytär yritti jättää huoneen.
Silloin karkasi äiti oven eteen ja huusi kuin hullu.
Hetken perästä ei huoneesta kuulunut muuta kuin askelten töminää,
lyöntejä ja hätähuutoja.