Siironmaan talo oli palanut vakuuttamattomana. Eikä siinä kyllin, että
karja oli mennyt: oli mennyt rahaa. Isäntä oli salarikas ja hän oli
säilyttänyt rahansa sekä kirstuissa että sukanterissä ja seinänraoissa.
Tärkeimmän kirstun hän hengenvaaran uhalla kyllä oli saanut temmatuksi
palavasta talosta. Mutta kulo oli pihamaalla kärventänyt sen niin, että
kun se avattiin, setelit hajosivat tomuksi ja tuhaksi.
Mahtava isäntä oli repaleisena, kasvot ja kädet palohaavoilla, eräänä
aamuna ilmestynyt Yölinnun kartanoon vaatimaan hyvitystä: hänen
tyttärensä oli menettänyt henkensä, hänen vaimonsa oli mielipuolena ja
hänen omaisuutensa oli mennyt. Hän seisoi kuin raivohullu eteisessä,
huutaen, huitoen käsiään ja uhaten. Jos hän olisi tullut jonakin
toisena päivänä, vaikkapa yhtä ainoaa päivää myöhemmin, niin hänen
tulonsa olisi tehnyt järkyttävämmän vaikutuksen. Nyt hän tuntui
tungettelijalta, joka tuli meluamaan surutaloon.
Hän oli sattunut tulemaan Yölintuun sinä päivänä, jonka aamuna
ainoan pojan pako oli huomattu. Hänen menetyksensä eivät Yölinnun
herrasväen silmissä voineet merkitä mitään heidän surunsa rinnalla.
Ruotsinmaalainen pehtori lausui hänelle tyynesti ja kohteliaasti
muutaman sanan. Tulevassa oikeudenkäynnissä luonnollisesti selviäisi,
oliko niissä raskaissa syytöksissä, jotka hän kohdisti herrasväki von
Tolliin, perää. Siinä tapauksessa hän tietenkin saisi täyden hyvityksen.
— Viisikymmentäkaksi tuhatta kolmesataa neljäkymmentäyksi markkaa
viisikymmentäkolme penniä! huusi isäntä ja hänen kasvonsa vääntyivät
sekä ruumiillisista että henkisistä tuskista. — Annatteko te ne minulle
takaisin!
Olisi pitänyt säilyttää rahat pankissa ja talo olisi pitänyt vakuuttaa.
— Entä tytön henki — se olisi kai sekin ollut säilytettävä pankissa ja
vakuutettava, kun tiedettiin, että Yölintuja liikkuu...
Niin, luonnollisesti vanhempien oli katsottava, että heidän lapsensa
olivat turvassa.
— Entä emäntä? huusi isäntä keskellä Yölinnun pihamaata ja heristeli
nyrkkejään, — kuka sitten on edesvastuussa emäntien ymmärryksestä?
Olisiko heitäkin säilytettävä pankeissa ja palovakuutuksissa?
— Vähemmän ääntä, hyvä ystävä, sanoi pehtori. — Ei ole lupa tulla
ihmisten pihamaille meluamaan ja...
— Mutta on lupa polttaa ihmisten lapset...
— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan...
Nauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.
— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi
ja ryöväri...
Pehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.
— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne
se punatukkainen koira, joka...
Karkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin
olisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä
talon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa.
Rukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin
täytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet
pantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta
ja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän
läpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut
isäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja
kunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä
sitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun
he tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili,
kävi kartanon miestenkin surku.
— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.
Ja ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.
Kun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas
rattailta ja tahtoi syöstä latoon.
— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin...
Yölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä
kädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti
hänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa.
Emäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen
joukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala
joskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat
kantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.
Siironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin
pitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa
ääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa
Juurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli
ollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi
oli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle.
Varmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi
Yölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen
Siironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea
maistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä
kiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin
sovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan
ensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta
metsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi
Siironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle
Bellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu:
talonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa,
ja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa
paidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra
sopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa
ei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä
olisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut
kuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut
palkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi
jo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti
pitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit —
sen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan,
sen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.
* * * * *
Perhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle
saatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä
piti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille
syntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin
vuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä
siitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa
ja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone,
josta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä
katsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä,
eivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä
huoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.
Vanha vaimo istui ja kehräsi. Emäntä makasi poissaolevana ja apeana.
Tuon tuostakin silmäili vanhus työnsä äärestä sairasta, nousi ja
kostutti lusikalla hänen suutaan tai pyyhki hänen huuliaan. Tuon
tuostakin hän kävi kohentamassa tulta, joka lakkaamatta paloi
uunissa. Hän puheli itsekseen, kysyi asioita ja vastasi itse
kysymyksiinsä, toisteli sitten tuttuja raamatunlauseita ja veisasi
vaihteen vuoksi virsiä. Hänellä ei ollut ensinkään ääntä ja hän
väsyi pian. Kehräämään ei hän väsynyt. Emännän silmät harhasivat
pitkin seinäpintoja, pysähtyen kuviin. Hän nukkui, hän söi ja puheli
sekavia asioita. Hänen lapsensa ikävöivät hänen tykönsä, mutta heitä
täytyi pysytellä poissa, koskei sairas tuntenut heitä, vaan kävi
levottomaksi, kun he olivat huoneessa. Joskus he pääsivät karkaamaan
sisään, kädet täynnä puoloja, joita olivat poimineet, tai kuusen- ja
petäjänkäpyjä, jotka olivat heidän lehmiään. Vanha vaimo nousi silloin
rukkinsa äärestä ja heristeli heidät menemään, mutta kun hän palasi
rauhoittamaan sairastaan, olivat kyyneleet hänen silmissään. Tämä
elämä oli yhtä kaikki surkeaa! Lapset turvautuivat piika Riikkaan,
jolle isäntä oli uskonut avaimet ja joka toimi talossa kuin emäntä
ainakin. Joskus liukuivat lapset hiljaa äitinsä huoneeseen ja saivat
olla, kun lupasivat, etteivät pidä ääntä. He katsahtivat ihmetellen
ja pelästyneinä äitiin, joka päivä päivältä vieraantui heistä,
kuiskuttelivat hetken rukin ääressä, kertoen leikeistään ja kerjäten
vanhukselta satuja, ja asettuivat sitten ikkunaan, joka oli niin
matalalla, että he ulottuivat näkemään ulos. Kalliolla rakennuksen
juurella olivat puut keltaiset ja punaiset ja keltaisina ja punaisina
olivat rannat ja saaret, mutta järvi siinsi ja hymyili kuin hyvä silmä
— äidin silmät olivat olleet sen väriset, silloin, ennen, kotona.
Yhtäkkiä unohtivat lapset, että piti olla hiljaa, ja tyttö saattoi
huudahtaa:
— Me asumme Siironmaassa nyt ja Johanna on emäntä ja Malakia on isäntä
ja me...
Äiti pelästyi, vanhus nousi rukiltaan ja lasten täytyi lähteä.
* * * * *
Silloin oli jo lumi maassa, kun eräänä aamuna sairas kutsui vanhaa
vaimoa nimeltä ja selvästi tunsi hänet. Vanhus tuli niin iloiseksi,
että Jumalaa kiittäen lähestyi vuodetta.
— Minkätähden tuollainen kuva on tuotu tänne? kysyi emäntä, tuijottaen
seinään ja hänen silmänsä olivat viisaat kuin ennenaikaan.
— Niin, sanoo muuta, emäntä kulta, puheli vanhus värisevällä äänellä. —
Minkätähden se onkaan tuotu tänne. Otetaan pois. Tahtooko emäntä, että
minä otan sen pois?
Vanhus ei yrittänytkään panna täytäntöön, mitä hänen sanansa
sisälsivät. Hän kumartui emännän puoleen ja sitaisi hiuksia hänen
otsaltaan. Otsa oli eilisestään käynyt ikään kuin pilvettömämmäksi ja
silmät olivat kirkkaat.
— Vappu, sanoi emäntä ja hymähti, — onkos se se vanha Vappu? Missäs
sinä olet ollut niin kauan?
Herra Jeesus siunatkoon! pääsi vanhalta vaimolta ja hän istuutui
vuoteen laidalle ja otti emännän laihan käden. — Emäntä kulta, emäntä
kulta!
Hän ei ilossaan tietänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän rupesi pyyhkimään
emännän silmiä, vaikkei emäntä ensinkään itkenyt, ja kysyi, toisiko hän
emännälle syötävää. Hänen omat kyyneleensä vuotivat sekä silmistä että
sieraimista ja hänen kielellään elivät niin monet raamatunlauseet ja
virrenvärssyt, että ne olivat hänet tukahduttamaisillaan.
— Tuo, tuo syötävää, sanoi emäntä. — Reikäleipää vain ja paista
hiilillä muikkua. Mutta älä mene ihan vielä. Missä sinä olet ollut näin
kauan? Ja missä minä olen? Ja mikä tuo kuva on? Minkä tähden tänne
tuodaan tuollaisia kuvia. Ota pois ja pane tuleen. Lastenkin tähden.
Missä lapset ovat? Ja missä isäntä on? Olenko minä ollut kipeänä?
Kauankin?
Vanha vaimo vastasi emännän kysymyksiin. Hän ei salannut mitään.
Ja vähitellen heräsi emännän muisti, ja jokainen elämys, joka kuin
siemen kirren alla oli viipynyt kätkössään, rupesi nostamaan päätään
ja jokaisen muiston elvyttäminen teki kipeää. Mutta kun emäntä muisti
Marjaanan kohtalon, ei hänellä ollut ainoaa kyyneltä silmässä, hän vain
liitti kätensä yhteen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan.
— Isä, valaise minua, opeta minua tyytymään...
— Tuonko minä nyt syötävää? keskeytti vanhus. — Onkin tuoreita
muikkuja, kun oltiin eilen nuotalla.
— Oltiinko eilen nuotalla? Ne eivät sitten olekaan oman järven kaloja...
— Mitä emäntä siitä, kun vain tulee terveeksi...
— Niin kyllä, Vappu. Älä mene ihan vielä. Minä nousen ikkunaan...
— Ei emäntä nouse yksinään. Jolleivät jalat kannattaisi, kun emäntä
niin kauan on ollut vuoteessa...
Emäntä yritti lähteä liikkeelle, niinkuin terveytensä aikoina, mutta
jalat olivat tunnottomat.
— Emäntä odottaa vähän. Minä noudan apua, niin autetaan emäntä ikkunaan.
Vanhus kiirehti läpi suurten, outojen huoneiden keittiöön ja kaiken
matkaa hän lateli raamatunlauseita ja kertoili, mitä oli tapahtunut.
— Emäntä tulee terveeksi, puheli hän keittiön ovella. — Tahtoo jo
syötävää. Minä paistan muikkuja. Hiilillä, tahtoo. Niin on Jumala
maailmaa rakastanut, että hän... Riikka tulee auttamaan, emäntä tahtoo
nousta katsomaan järveä. Riikka heittää nyt sen työn... Ja kun hän
lähestyi kaupungin porttia, niin katso, kuollut kannettiin ulos ja se
oli äitinsä ainoa poika ja hän oli leski... Riikka heittää nyt ja tulee.
— Etkö sinä kuule, mitä sinulle sanotaan! huusi punaposkinen piika ja
kolisteli astioita liedellä. — Olekin jo höpisemättä. Mikä hänet nyt
olisi parantanut. Sitä sinä olet puhunut jo ennenkin. Ehtii odottaa
siihen asti, että minä saan padan tulelta. Kaikkien tässä pitääkin
katsella järveä. No, lähdetkö siitä höpisemästä, tai minä huudan
isännän sinua opettamaan.
— Riikka ei taitaisi tahtoa, että emäntä tulisi terveeksi?
Riikka paiskasi käsistään kauhan ja veri näytti pyrkivän tirsumaan
esille hänen poskistaan.
— Mitäs sillä on väliä! huusi hän, — mukavampaahan se vain olisi, että
tulisi pitämään huushollia! Kyllä minun puolestani saa tulla vaikkapa
jo nostamaan tuota pataa tuosta tulelta. Ei se niinkään hauskaa ole
pitää rakennusmiehiä ruuassa ja pestä niiden pyykkiä. Ja vielä sairas
passattavana, jonka mieliteoiksi täytyy keittää ja paistaa mitä
käsketään, oli kuinka kiire tahansa. Kyllä minun puolestani saavat
parantua. Tulkoonkin vain nostamaan vellipadan tulelta... Minä jätän
sen siihen, kiehukoon maahan, jollei korjaa...
Piika itki. Vappu palasi suuttumustaan niellen emännän luo ja heti
hänen perässään tuli Riikka.
— Kas kun en minä tunnekaan, sanoi emäntä. — Tämä ei olekaan meidän
entisiä piikoja. Onko tuvassa mitä tapahtunut, kun tämä itkee?
Riikka ei vastannut, kävi vain kovakouraisesti emännän käsivarteen
ja vanhuksen puhellessa lapsista ja siitä, kuinka he nyt tulevat
iloisiksi, ja kalasta, jota hän menee paistamaan, auttoivat he emännän
vuoteesta. Hänen jalkansa ei tuntenut maata. Hän oli kuitenkin niin
köykäinen, että he kantamalla jaksoivat viedä hänet ikkunaan.
— Lunta, sanoi hän. — Ja järvi jo jäässä. Joko sitä ajetaan?
Häntä alkoi värisyttää. Vanha vaimo rupesi taasen puhelemaan lempeään,
holhoavaan tapaansa. Nuori nainen tiuski ja päästi vihaisesti sairaan
käsistään. Emäntä painoi kasvot korvallista vastaan ja itki. Hän tunsi
avuttomuutensa ja hän tunsi menettäneensä kotinsa. Lisäksi häntä
ahdisti outo aavistus: olisiko ollut parempi, että hän olisi kuollut
eikä tullutkaan terveeksi. Kaikki eivät iloinneet hänen paranemisestaan.
Onnen hetki oli yhtä kaikki se, jolloin lapset tulivat hänen vuoteensa
ääreen. He olisivat paikalla tahtoneet viedä häntä katsomaan
navettojaan, joita he paraikaa puhdistivat lumesta, ja kun ei äiti
voinut seurata heitä, toivat he leikkikalujaan hänen huoneeseensa.
Emäntä oli moneen kertaan kysynyt isäntää, ennen kuin hän tuli. Hän
oli ollut »Vamperilla» tapaamassa Yölinnun everstiä ja palasi hyvällä
tuulella. Tosin eversti oli moittinut liiallisesta rahantuhlauksesta,
mutta pitkäkorkkiset olivat taasen sovittaneet herran ja talonpojan
välit ja kellarimestari, jota Juurikk'oja sanoi »Vamperiksi», oli
lainannut uudelle ystävälleen kirjan, josta isännän sopi oppia ruotsia.
Varmaan hän sitä oppisi, koska hänellä oli hyvä halu. Kirja oli
pitkulainen kuin katkismus ja povitaskussaan toi isäntä sen kotiin.
Metsästyslinnan pihamaalla odotti piika Riikka pyhävaatteissaan,
kädessä punakukallinen puuvakka.
— Mihinkäs nyt mennään? sanoi isäntä.
Piika pyyhki silmiään ja sieraimiaan harmaan villaliinan nurkkiin ja
selitti, ettei häntä kai enää tarvita talossa, koska emäntä tulee
terveeksi.
Isäntä tuli alas rattailta ja puhutteli häntä matalalla äänellä. Mitä
joutavia hän nyt siinä — kuka emännän olisi parantanut. Herratkin
olivat sanoneet, että hän oli parantumaton. Kun piika kuitenkin
pysyi väitteissään eikä suostunut palaamaan takaisin, sitoi isäntä
hevosen aitaan ja läksi juoksujalan sisään. Lakki päässä hän tuli
suoraan sairaan huoneeseen ja tapasi lapset iloisesti puhelemassa
äitinsä ympärillä ja emännän saman muotoisena, jollainen hän oli
ollut terveytensä päivinä. Emäntä luuli isännän niin ilostuneen,
että hän riensi häntä katsomaan näin suinpäin. Emäntä hymyili ja oli
lausumaisillaan jotakin, kun huomasi isännän tuijottavan häneen kuin
valekuolleeseen, joka laudaltaan on noussut istumaan.
— Minä taidan tästä parantua, sanoi emäntä.
— Vai luulet sinä... että paranet.
— En minä vielä pääse käymään.
— Vai et vielä pääse käymään... Vai et vielä...
— Mitä sinä puhut...?
— Mitäs minä sitten.
Isäntä meni takaisin pihamaalle, missä piika yhä seisoi selin taloon.
— Et sinä mihinkään mene, sanoi hän. — Ei emäntä pääse kävelemäänkään.
Ja voi vielä seotakin.
— Kuka hänen sekoamisensa tietää...
— Käänny koreasti takaisin vain.
Isäntä käänsi hänet, käsipuolesta vetäen, taloon päin ja hetken
tuskiteltuaan piika palasikin.
Mutta isännän mentyä oli emännällä entistä voimakkaampana se tunne,
ettei hänen olisi pitänyt palata elävien joukkoon, vaan yksintein
kuolla. Hänelle tuli siitä murhe. Jos isäntä olisi ollut huoneessa niin
kauan, että olisi voinut puhua hänen kanssaan. Mutta isännällä oli niin
paljon mentävää.
— Mikä se on se piika? kysyi emäntä kerran.
— Mikä piika? sanoi isäntä.
— Se korea ihminen, joka tässä palvelee? Eihän tässä muita olekaan.
— Jaa Riikka — niin, hän on piika vain. Mitä sinä sitä kysyt. Täytyihän
joku ottaa, kun sinä sairastelit.
— Enhän minä sano, ettei olisi pitänyt.
— No, mitä sinä sitten? Tekevä ihminen se on — täällä on
rakennusmiehiä, täytyy niille olla ruokaa.
— Enhän minä sitä. Älä nyt... puhutaan nyt.
— Minun täytyy lähteä Vamperiin. Sovittiin, että tulisin...
— Kyllähän sinä... Minä vain kysyisin... Se on pian tehty, älä ihan
vielä... Sitä minä vain, että eikö muutettaisi kotiin!
— Kotiin — mitä sinä nyt...? Tiedäthän sinä...
— Tiedän, Siironmaahan tarkoitan. Se se kuitenkin on meidän kotimme...
En minä täällä parane. Siellä minä paranen palaneiden kantojenkin
keskellä. Rakennetaan talo uudelleen...
— Älä nyt. Tiedäthän sinä, että on vaihdettu everstin kanssa. Siironmaa
on everstin...
— Kyllä hän vaihtaa sen meille takaisin, kun kuulee, että se on minun
syntymäkotini. Minä menen ja lankean polvilleni armon eteen.
— Mihinkä sinä menet ja lankeat...? Ole koreasti siinä. Minä käsken
Vapun.
Isäntä läksi ja Vappu jäi. Emäntä makasi silmät kiinni. Ripsien välistä
pisarteli kyyneliä.
Isäntä istui Vamperin luona ja opetteli ruotsalaisesta kirjasta. Hänen
täytyi niinikään olla rakennusmiesten luona juttelemassa, että he
pysyisivät hyvällä päällä. Vamperi oli mukava ja leikkisä mies. Ja
hyvin tekivät rakennusmiehetkin, kun heitä piti silmällä ja väliin
antoi heille ryypyn. Ei enempää, ettei tullut liikaa.
Eräänä yönä näki emäntä oudon unen. Oli olevinaan mies, joka asteli
kivillä laskettua tietä, ja kahden puolen oli korkeita taloja. Vastaan
tuli ihmisiä jalan ja ohitse ajoi hevosia. Mies poikkesi taloon ja
tuli kauppaan, jossa vanha herra kumarsi kohteliaasti ja otti hyllyltä
jotakin ja ojensi miehelle. Hän sai ojentaa muutamaan kertaan, ennen
kuin mies sai mieleisensä. Ne olivat silmälasit.
Uni oli outo elävyytensä vuoksi. Mies oli ollut pitkä ja harteva,
hänellä oli ollut yllä mustat vaatteet ja kova, korkea hattu. Emäntä
oli nähnyt hänet takaapäin ja kaupassa oli niin hämärää, ettei tarkoin
ollut voinut erottaa kasvoja. Emäntä muisti ennenkin nähneensä ne
jossakin, hän ei vain voinut muistaa missä, mutta koko päivän hän
ajatteli miestä ja vaivasi itseään miettimällä, missä hän oli hänet
nähnyt.
Parin päivän perästä hän muisti nähneensä hänen menevän sisään jostakin
ikkunasta. Oli pimeä ja ikkunakin oli ensin pimeä, mutta sitten
ilmaantui joku ruudun taakse ja pelkäsi ensin, mutta avasi lopulta,
ja herra nousi korkealle kivijalalle ja hyppäsi sisään. He puhuivat
pimeässä. Taisivat itkeä. Toinen oli nainen. Hän sytytti kynttilän. Hän
oli keveissä pukimissa ikään kuin hän olisi noussut nukkumasta. Hän
sytytti kynttilän, läksi viereiseen huoneeseen, avasi avaimella suuren
kirstun ja otti jotakin, jota antoi herralle, mutta herra antoi hänelle
taskustaan jotakin. He puhuivat taas ja kynttilä paloi. Nainen itki
kovasti. Sitten herra hyppäsi alas ikkunasta, kaatui pensaisiin, nousi
ja astui rattaille. Tiellä oli hevonen ja rattaat.
Ponnistus ennen tämän muiston selville saamista oli emännälle niin
raskas, että hän jälkeenpäin nukkui pitkän aikaa. Hän oli mahtanut
nähdä tämän unen ollessaan mielisairaana.
Pitkä, harteva herra rupesi nyt yhtä mittaa kummittelemaan sairaan
mielessä. Milloin hän oli laivalla ja asteli kapeita, jyrkkiä portaita
johonkin pieneen huoneeseen, johon hän pani nukkumaan. Milloin hän
ajoi korkeissa vaunuissa, joiden edessä oli neljä hevosta. Ja ajettiin
ylämaata ja kuski puhalsi torveen. Milloin hän oli suuressa huoneessa,
missä oli paljon väkeä ja tanssittiin. Kerran toinen mies löi häntä
päähän. Oli yö ja toinen mies tuli takaapäin... Kerran hän oli
huonoissa vaatteissa ja lakaisi tietä pitkällä varsiluudalla. Kerran
hän ajoi vaunuissa rikkaan ja kauniin rouvan kanssa. Kuskin vieressä
oli suoraselkäinen herra, jonka puvussa kiilsi kulta- ja hopeanauhoja.
Kerran hän oli metsässä suurten puiden alla ja siellä oli pöytä ja
penkkejä ja juotiin. Mutta nainen, joka oli punaisissa vaatteissa,
nousi pöydälle ja tanssi. Se taisikin olla piru.
Mutta jokaisen unen edellä sairasta vaivasi suuri levottomuus ja
ahdistus. Hän ikään kuin tunsi, että jossakin tapahtui jotakin ja
tapahtuminen sattui häneen asti. Vasta sitten, kun uni oli ollut,
helpotti. Joskus unet tulivat päivälläkin.
Vihdoin sitten kerran emäntä näki miehen kasvot ja tunsi, että hän oli
Yölinnun nuori herra, joka oli kadonnut.
Eikä hän enää ensinkään epäillyt, ettei Jaakko-herralle ollut
tapahtunut juuri kaikki se, mikä hänelle unessa oli näytetty. Olihan
Jumala ennenkin unessa näyttänyt ihmisille moninaisia asioita. Paljon,
paljonpa se nuori herra oli saanut kokea. Sairasta vaivasi nyt vain,
miten hän saisi näistä kaikista sanan armolle, Jaakko-herran äidille.
Kerran hän pyydätytti puheilleen Yölinnun Pekan, kun Pekka tuli
Juurikk'ojaan käymään. Eversti lähetti hänet usein sinne ja se oli
kyllä hyvä, sillä Siironmaasta lähdettyä oli isäntä tullut oudon
irralliseksi eikä paljon ajatellut maatöitä. Emäntää ujostutti puhua
Pekalle. Täytyihän Pekan pitää hänen ajatuksiaan lapsellisina, tai ehkä
aivan hullun puheina, kuten isäntä ja Riikka pitivät. Naurun arvoiset
ne kaiketi olivatkin. Emännästä tuntui kuitenkin, että hänen täytyi
puhua.
Pekka ei nauranut. Hän kuunteli häntä vakavana ja tyynenä ja lupasi
ilmoittaa emännän asian armolle: saihan armo itse päättää, tahtoiko
hän ottaa kuuleviin korviin, mitä sairaalle oli ilmoitettu, vai ei.
Sitten puhuttiin Juurikkaasta ja ensi kevään töistä. Pekka arveli siitä
tulevan hyvän talon, kunhan isäntä vain ryhtyisi työhön entisellä
voimallaan. Pekan istuessa emännän huoneessa tulivat lapset sisään ja
Johanna kysyi:
— Miksei mennä kotiin?
— Ollaan kotona, vastasi äiti.
— Eihän olla. Siironmaassa meidän on koti.
Pekka otti kaljatuopin pöydältä ja joi kauan. Kun hän nosti päänsä
katajaisesta astiasta, huomasi hän, että tyttö oli kasvanut kesästä.
Hänellä oli suuret, vaaleat hiukset. Korea ihminen siitä oli tulossa.
Niin pian kuin Yölinnun armo sai tietää Siironmaan emännän asian, läksi
hän Juurikk'ojaan ja Pekka ajoi rekeä. Armo ei ollut uskaltanut sanoa
everstille, mistä oli kysymys — eversti ei olisi sallinut hänen lähteä,
sen hän tiesi, olihan hän itsekin hetken epäillyt lähtöä, vaikka halu
kuulla enemmän sairaan näyistä sitten oli käynyt voittamattomaksi.
Kaiken matkaa oli everstinna sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että
hän nyyhki suuren puuhkansa suojassa. Siironmaan tyttären ja hänen
poikansa tiet olivat kerran ristinneet toisiaan ja siitä oli ollut niin
arvaamattomat seuraukset. Hän ei koskaan ollut nähnyt onnettoman tytön
äitiä, Siironmaan emäntää.
Pihamaalla näki hän vaaleatukkaisen lapsen, joka juoksi pois,
kun reki ajoi sisään portista, mutta hän ehti tehdä itselleen
kysymyksen: tuollainen vaaleatukkainenko sekin onneton tytär oli?
Metsästyslinnassa Yölinnun rouva oli käynyt verraten harvoin. Silloin,
kun se vihittiin — siitä oli kymmenkunta vuotta — oli monen pitäjän
herrasväki ollut koolla ja nuoret olivat viulujen soidessa tanssineet
aamunkoittoon. Puoliyön aikaan oli Kauniston herra sammuttanut lamput
ja huudahdellen ja nauraa helistellen oli tanssia jatkettu kuutamossa.
Sinä yönä olivat kaikki nuoret olleet kuin juovuksissa rakkaudesta.
Everstinnan oli pitänyt komentaa lamput palamaan. Kauniston herra oli
väkipakolla vienyt hänet, everstinnan, tanssiin. Kauniston herra oli
ehtinyt maistaa vähän liiaksi. Kaikki herrat olivat tehneet sitä. He
jäivät sitten moneksi päiväksi metsästämään, mutta naiset ajoivat
aamunkoitossa kotiin. Sittemmin oli Jaakon nimipäiviä joskus vietetty
metsästyslinnassa. Kerran oli tullut hirveä ukkosilma, jota kesti koko
yön. Tanssista ei voinut tulla paljon mitään. Mutta kruununvoudin
tytär ja muuan maisteri, joka oli viettänyt kesää paikkakunnalla,
menivät keskellä salamanvälkettä kihloihin. Lamput olivat silloinkin
sytyttämättä, jotta voitaisiin seurata ukkosilman kulkua. Postineiti
oli sinä iltana saanut aikaan hälinää kuiskailemalla oikealle ja
vasemmalle, että Jaakko tanssissa oli suudellut Ellida Ehneä!
Kuinka paljon olikaan tapahtunut näiden huolettomien aikojen jälkeen!
Jaakko oli ties missä, metsästyslinna talonpoikien käsissä!
Jaakon äiti astui mielenliikutustaan pidätellen sairaan ummehtuneeseen,
linjamenteille hajuavaan huoneeseen. Siironmaan tyttären äiti ojensi
hänelle tyynesti kätensä ja kehoitti istumaan. Pekan oli määrä toimia
tulkkina, ja niin tapahtui keskustelu karusti ja lyhyesti. Jota
pitemmälle sairas pääsi unikuviensa aukikäärimisessä, sitä enemmän
aatelinen äiti jännittyi ja rupesi ymmärtämään kieltä ilman tulkintaa.
Hän saattoi sitä jo puhuakin. Kipu kaiveli häntä, kun hän seurasi
poikansa kärsimyksiä. Hän sai vaivoin huutonsa tukahtumaan, kun emäntä
kuvasi nuorukaista, joka lakaisi katua.
Eikö ole näytetty mitään nimeä? rukoili hän. — Koettakaa muistaa.
Koettakaa ajatella. Millainen se kaupunki oli? Koettakaa rukoilla, että
Jumala ilmoittaisi teille kaupungin nimen. Minäkin rukoilen. Koettakaa!
Teidän lapsellanne ei enää ole mitään puutetta, mutta ajatelkaa, että
minun lapseni näkee nälkää. Jumalan täytyy sanoa kaupungin nimi. Minä
taistelen Hänen kanssaan, kunnes voitan...
Kiihtynyt äiti ei kumminkaan voinut saada tietää, mitä halusi. Hän
otti Juurikk'ojan emännältä lupauksen, että tämä paikalla lähettäisi
tiedon, jos unessa ilmoitettaisiin jotakin uutta, ja lupasi puolestaan
puhua everstille, ettei eversti panisi vastaan, jos isäntä haluaisi
rakentaa Siironmaan uudelleen. Päästyään lääkkeiden hajusta ulkoilmaan
everstinna oli valmis nauramaan talonpoikaisvaimon ilmestyksiä.
Pian hän kuitenkin tapasi itsensä rakentamasta siltoja irrallisten
tapahtumain välille poikansa elämässä eikä hetkeäkään epäillyt,
etteivät sairaan kummalliset unet olisi tarkoittaneet totta. Hän
vaivasi itseään nyt yökaudet miettimällä, mitä se tai se kuva
tarkoitti. Niin ikään hän jännittyneenä odotti sanaa Juurikk'ojasta.
Olisivatpa ilmestykset vain tapahtuneet hänelle itselleen. Se olisi
ollut kaikin puolin miellyttävämpää ja käytännöllisempää. Nyt piti
äidin ja pojan välisten asioiden käydä vieraan silmän kautta.
Everstinna oli kuitenkin onnellinen, että hän näin oli saanut tietää
edes jotakin. Olisipa vain tullut ilmestys kaupungista, missä onneton
poika lakaisi katuja. Äiti olisi matkustanut sinne, etsinyt häntä yöt
päivät, kunnes olisi hänet löytänyt. Everstille ei tästä kaikesta
uskaltanut hiiskahtaakaan. Everstinnan täytyi kaikin tavoin salata
levottomuuttaan ja unettomuuttaan.
Verraten pitkän ajan perästä näki sairas vaimo unta, että hän oli
olevinaan laivalla keskellä suurta merta. Myrsky pauhasi ja aallot
kävivät korkeina. Ihmiset itkivät ja parkuivat. Mitä tällä unella
oli tekemistä Yölinnun nuoren herran kanssa, sitä ei hän ymmärtänyt.
Olisiko hän ollut mukana laivassa? Kumminkaan ei häntä näkynyt.
Yölinnun rouvan levottomuus kasvoi äärimmilleen. Hän ei enää riisunut
surupukua yltään. Hän joutui vuoteen omaksi. Siinä kuunteli hän kaikkia
ohi ajavia rattaita tai kulkusia, eikö niiden mukana tulisi tietoa
Jaakosta. Tai jos hän itse tulisi! Hän kuunteli Jaakon susien ulvontaa.
Hänen oli täytynyt taistella sekä everstin että palvelusväen kanssa
saadakseen sudet säilymään. Ne olivat käyneet suuriksi ja vaarallisiksi
ja houkuttelivat muita susia likelleen. Pari koiraa asumuksista kirkon
varrella metsän sudet jo olivat vieneet. Äidistä oli rikollista
ajatella, että kotisudet olisivat poissa, jos Jaakko tulisi.
Eräänä aamuna hämärissä pistäytyi metsäsusi Yölinnun takapihalla ja
otti voudin lapsen. Silloin löi kotisusien hetki.
Everstinna ei tästä kaikesta tullut terveemmäksi.
Niin makasivat siis Jaakko-herran äiti ja Siironmaan Marjaanan äiti
kumpikin tahollaan laskien öiden ja päivien tunteja. Olisi luullut
helpommaksi sen äidin ristiä, jolta lapsi oli kuollut. Mutta hänen
ristinpuunsa oli ottanut uusia vesoja. Hän oli joulun jälkeen
synnyttänyt poikalapsen, joka ei ottanut elääkseen eikä kuollakseen.
Lapsen syntymisen mukana lakkasivat unennäöt, mutta jalat pysyivät
ennallaan. Piika-Riikan vaatimuksesta siirrettiin sairas emäntä nyt
yläkertaan. Isäntä kohteli häntä parantumattomana mielipuolena, ei
itse käynyt häntä katsomassa eikä antanut lasten käydä. Vanha vaimo
rukkineen oli emännän ainoa seura. Heille paiskattiin ruoka kuin
kerjäläisille ja kun lapsi huusi, viskattiin alhaalta kattoon saapas
tai kenkä varoituksen merkiksi. Siironmaa ja kaikki mitä siihen kuului
alkoi emännästä kangastaa saavuttamattoman kaukaiselta. Unennäöksi kävi
Marjaanakin — lieneekö hänellä koskaan sellaista lasta ollutkaan.
— Kun olisi joku niin armelias ihminen, että veisi minut kirkkoon,
äänteli emäntä joskus. — Joulukirkkoon, kun kynttilät ovat sytytetyt,
tai juhannuskirkkoon, kun lapsia päästetään. Marjaana sai testamentin —
se oli niin kaunis kesäinen päivä! Onhan minulla ollut Marjaana-niminen
tytär? Onhan?
Vanha Vappu, joka nälästä ja murheesta kävi päivä päivältä
raihnaammaksi, rukoili isäntää ja rukoili Riikkaa, että emäntää
käytettäisiin kirkossa. Joskus he ärjäisivät hänelle, joskus he
lupasivat vaikkapa seuraavana sunnuntaina panna hevosen valjaisiin ja
täyttää emännän mieliteon. Mutta siitä ei tullut mitään.
— Olisi Yölinnun Pekka — se minut veisi kirkkoon. Eikö se enää käy
täällä? Kun ei ole ensinkään tullut katsomaan. Mutta kun panivat minut
tänne yläkertaan, niin täällä minä olen kuin haudassa.
Kesällä rupesi alakerrastakin kuulumaan lapsenitkua. Piika-Riikalla oli
lapsi. Se parkui alakerrassa ja emännän lapsi huusi yläkerrassa.
Niin kuluivat päivät.