Mennään makaamaan Juvelan kattilaan! oli Jaakko-herra huudahtanut,
kun Lippi astui ulos kalamökistä, missä hän oli viettänyt yönsä. — Ei
tällaisella kuumalla kukaan jaksa.
Hän kellahti kyljelleen setäänsä päin ja hymy hänen kasvoillaan oli
sekä valoisa että surunvoittoinen, mutta ennen kaikkea vuolas, kuten
hymy on, kun se puhkeaa esiin kylläisestä mielestä.
Noo, oletko... yksin? sanoi setä ja vilkutteli ripsettömiä,
punalaitaisia silmiään.
Jaakko kellahti takaisin selälleen, tuijotti taivaan sineen ja
ravisteli päätään, niin että hiuksiin tarttui sammalia.
— Herra Jumala sentään!
Hän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi
kouraansa.
— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan.
— Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan
se oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.
— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi
rintaansa.
Lippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka
uneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä
oli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen
takana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta
ja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.
— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi
veneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.
— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde
ilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu
juotavakaan.
— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.
— Mitä päästit pois tytön.
— Älä puhu, Lippi-setä.
— Pitelitkö häntä pahasti?
— Älä puhu. Viritä valkea ja keitä. Minä menen järveen.
— Pese nyt sitten syntinen nahkasi, että olet kelvollinen taas syömään
ja tekemään syntiä... — Ei se syntikään miltään maistu, jos sitä
kokoontuu kerroksittain.
— Lippi-setä — ei se ole syntiä.
— Mitäs sitten?
— En minä tiedä — jokin toinen nimi sille!
Lippi-setä nauroi ja toi veneen pohjalta maihin padan ja kopan
ruokatarpeineen.
— Mutta kuinka tyttö on päässyt pois, kun vene on täällä? Hänen täytyy
olla saaressa.
— Ei ole.
— Oletko hakenut? Mitenkä hän sitten on mennyt?
— En tiedä.
Lippi kävi yhtäkkiä totiseksi ja vakava ajatus iski hänen päähänsä,
mutta kun Jaakko muutenkin oli alakuloinen, niin ei hän huolinut
ajatustaan lausua. Se olisi kokonaan tärvellyt heidän matkansa. Sitä
paitsi ei olettamus ollut todennäköinen. Eivät talonpoikaistytöt niin
arkoja olle.
Lastupinkka kädessä kulki vanha punatukkainen pitkin rantaa.
— Helmiäkö haet? sanoi Jaakko.
— Ei ole leikintekoa, jos tuli pääsee irti tällä helteellä, vastasi
Lippi ja latoi puut veden rajaan kallion kuoppaan. — Saat uskoa, että
kulo voi kiehauttaa tämän järvenkin näin suotuisissa olosuhteissa...
Jaakkoa ihastutti ajatus: koko järvi kiehuu kaloineen päivineen ja
ihmiset voivat pistellä kalakeittoa kuin padasta. Hän nauroi, niin että
suuret, tasaiset hampaat paljastuivat.
— Minun on ikävä Juvelan äijää, sanoi hän. — Ja hänen viinojansa.
Mitähän ne »noidanluut» ovat, joita hän sekoittaa viinaansa? Nerokas
äijä!
— Juuria, suojuuria, sanoi Lippi kyyköttäessään tulen ääressä. —
Kas, kas, kas, huudahti hän äkkiä ja valeli vedellä sammalta, — mikä
halu tulella olisi päästä valloilleen. Kyllä nyt tulisi kokko, jos
päästäisin sen menemään. Äijä on ennen kuolemaansa luvannut ilmaista
minulle, mistä hän kaivaa noidanluunsa. Niitä ei kuulu olevan
saatavissa muuta kuin täällä Siironmaan sydänmailla. Kyllä mies tuntee
saaneensa, kun juo Juvelan viinaa.
Lippi maiskutteli suutaan ikään kuin hän olisi tuntenut nesteen
vuotavan kielenselkää alas kurkkuun.
Hän kertoi erinäisistä viinoista, mihin hän elämänsä varrella
oli tutustunut. Ruotsissa oli viina kuten ruokakin parempaa kuin
Suomessa. Mutta täällä sydänmailla saattoi joskus kuin vahingossa
tavata erinomaisen taitavasti valmistettua viljanydintä. Niinkuin
timantti! Nuuskainen Juvela oli mestari. Sitä voimaa, mitä ihminen
tunsi otettuaan hänen pullostaan — niin että teki mieli nostaa hongat
maasta juurineen tai temmata täysikuu lakiksi pörrölleen! Sellainen
voimantunne tekee ihmisen jättiläiseksi.
— Tuli menee! huusi Jaakko.
— Kas kyytä ja käärmettä...
Katajapensas ylempänä kallionrevelmässä todella paloi heleällä
liekillä. He sammuttivat sen helposti.
— Kukaties sinun tyttösi on hypännyt yli lahden, sanoi Lippi
ajattelemattomasti. — Tai uinut. Kuule — sydänmaan töllikkä hän on,
ethän sinä nyt häntä noin...!
Jaakon kasvot saivat ilmeen, joka oli sekä onnellinen että tuskallinen,
ja hän katseli siniselle ulapalle.
— Hän oli kaunis... ja viaton... hänellä oli hiukset — keltaista
silkkiä... Hän itki. Viheliäinen on ihminen!
Jaakko paiskautui pitkälleen.
— Juo, poika, sanoi Lippi ja ojensi hänelle pullon.
* * * * *
Kun Yölinnun herrat olivat syöneet, sammuttivat he valkean ja soutivat
mantereelle. Vene jäi luhtaheinään rannalle, matkan päähän talosta.
Herrat suuntasivat askeleensa kohti Juvelan mökkiä, jonne hevonen
ja koirat iltamyöhällä olivat lähetetyt. Kaste metsäpolun kahden
puolen ei vielä ollut kuivanut. Hämähäkinverkot kimmelsivät ikään
kuin ne olisivat olleet lasisäikeistä. Pingotettuina kaskihalmeiden
nokisiin aitoihin olivat kudokset todella suuria, uhkaavia pyydyksiä.
Rukiintähkät kumartuivat jo syvälle. Sirpin viiltävät nykäykset
likenivät niitä likenemistään.
Heti Siironmaan »holman» eli vasikkahaan takana alkoi maa oikullisesti
hyppelehtiä. Se kohosi ja aleni, kohosi ja aleni. Horhista nousi
naavaisia kuusia, jotakin uhkaavaa oli tummien puiden kasvussa, kun ne
ponnistivat ylös rotkoistaan. Kun maa tarpeekseen oli hyppelehtinyt,
rauhoittui se ja lepäsi suurina, itkevinä soina virstamääriä aina
sydänmaihin asti, missä Yölinnun torpparikulma oli. Mutta sinne ei
vienyt herrojen matka tällä kertaa. He pysähtyivät Juvelan hornalle,
jota he sanoivat kattilaksi.
Juvelan vaari oli kerran kaivanut itselleen maakuopan asuakseen
siinä sysiä polttaessaan. Mutta mielistyneenä sydänmaan rauhaan oli
hän sittemmin jäänyt sinne kokonaan. Maakuoppa oli jonkin verran
suurentunut ja saanut hirsiseinän, ikkunaraon ja oventapaisen. Juvela
oli pitäjäläisten silmissä puoleksi noita, puoleksi metsäneläin. Hänen
luonaan olivat ihmiset joskus saaneet juomaa, joka oli vienyt heidän
muistinsa. Juvelan tiedettiin seurustelevan hirvien kanssa. Jokin musta
hirvi oli hänen nimikkonsa. Se kävi hänen rannassaan juomassa ja otti
leivän hänen taskustaan. Juvela ei milloinkaan pessyt itseään, hän oli
kasvoiltaan ja käsiltään mustanharmaa, ja hänen vaatteensa olivat kuin
naavaa. Hän ei tullut ulos pesästään muuta kuin sen verran, että hän
toi sydet sepille, jotka kuluttivat niin paljon kuin Juvela ennätti
polttaa. Sellaisia sysiä kuin Juvelan käsistä läksi, sai hakea pyöreän
maan piirin päältä. Juvela ei pelännyt ketään ja tämä etenkin veti
Yölinnun ainoaa poikaa hänen puoleensa. Kukaan ei tietänyt Jaakon
käynneistä Juvelan majalla, sillä Juvela ei puhunut niistä enempää kuin
hän puhui muistakaan asioistaan. Ihmiset olivat hänelle vaivaksi eikä
Jaakko-herran käynti suinkaan merkinnyt enempää kuin jonkun muunkaan.
Jaakko itse salasi retkiään hornalle ja oli niin muodoin eilenkin
tahallaan vienyt kotiväkeä harhaan, koska Mathilda-rouva inhosi ja
pelkäsi Juvelaa. Vanhus oli kerran maantiellä hautausmaan ja kartanon
välillä tavannut Yölinnun rouvan ja oudolla äänellä sanonut jotakin,
jota ei Mathilda-rouva ymmärtänyt, ja sylkenyt hänen eteensä. Mathilda
rouva oli sairastunut pelästyksestä. Tämä oli tapahtunut Jaakon ollessa
pieni ja tapaus oli jo silloin tehnyt Juvelan pojalle houkuttelevaksi.
Kun herrat laskeutuivat alas metsästä ja horhan pohja, jonka
miilunpolttaja oli raivannut itselleen pihamaaksi, tuli näkyviin, astui
äijäkin majastaan, joka oli kuin pääskysen pesä hiekkatörmän laidassa.
Äijä ei ollut tietävinään vieraista, vaikka hänen oli täytynyt nähdä
heidät polulla näreikön rinteellä. Hänen yllään oli tuskin nimeksi
vaatteita. Hän oli karvainen kuin karhu. Hän piti jotakin ääntä ja
hävisi metsään. Herrat hakivat turhaan hevostaan ja koiriaan.
— Ne voivat olla jossakin kauempana, sanoi Lippi. — Luultavasti hän
meni niitä noutamaan.
— Mies on suuttunut, sanoi Jaakko loistavalla tuulella.
Horha oli pahanhajuinen ja kuuma kuin kattila, jonka alla palaa rovio.
Jaakko hengitti tuttua löyhkää ihastuksissaan ja otti taskustaan
piippunsa. Hän asettui sileälle kivelle, jolla Juvelan oli tapana
survoa jyviä jauhoiksi, ja sytytti tupakan. Likaläjän päällä kiven
vieressä surisi pilvellinen kärpäsiä. Vedettyään ensimmäiset savut
hyppäsi Jaakko äkkiä korkealle ilmaan ja hihkaisi niin että kumisi
ikään kuin hän olisi huutanut kuivuneeseen kaivoon.
— Täällä sitä taas ihmistyy, kun tänne pääsee.
Kuinka hyvin onkaan osannut asettaa elämänsä tuo vanha peikko...
Lippi oli riisunut vaatteet yltään ja paistatteli vatsaansa auringossa.
Hän makasi Juvelan omassa kuopassa, joka vuosien mittaan oli syventynyt
rinteen alalaitaan, kun Juvela siinä oli vedellyt unia. Siinä oli sija
jokaiselle ruumiin jäsenelle, sijat vain eivät tarkalleen sopineet
Lipille, hän kun oli joka suhteessa pienempi Juvelaa.
— Jollei se ruoja annakaan meille viljanydintään, sanoi Lippi vainuten,
että retki ikävöityyn kattilaan epäonnistuisi.
Ja niin oli todella käymäisillään. Kun Juvela tuli esiin, ei hän
aluksi puhunut mitään. Jaakko oli niin ihastuksissaan, että hän olisi
ollut valmis sulkemaan syliinsä koko äijän. Hänestä tuntui siltä kuin
hän siinä syleilyssä olisi painanut rintaansa vastaan koko vapaan
metsän petoineen päivineen. Mutta hän koetti salata iloista välkettä
silmissään ja puheli kuumuudesta, sudenpesistä ja hirvistä. Vihdoin
viimein hän uskalsi kysyä hevosia ja koiria. Silloin aukeni äijän suu,
joka oli kuin linnunpesä puunkolossa.
— Täällä ei tarvita koiria. Enkö minä ole sanonut, ettei. Minä lyön
kintut poikki jok'ainoalta.
Kävi selville, että koirat olivat pelottaneet karkuun kissan,
Juvelan ainoan kotieläimen, joka oli sellainen kissa, että se piti
isäntänsä sekä linnussa että jäniksessä. Tuossa tuskin olivat päässeet
höyryämästä sisukset tunkiolla. Jänis oli kissan tuoma. Ja joka satutti
kätensä kissaan, satutti sen Juvelaan itseensä. Ja jos kissa jäi sille
tielleen, niin hirvet Juvela lupasi nostattaa horhista ja lähettää
syyllisten kimppuun. Juvela sylkäisi ruskean lammikon kuivaan tuhkaan
Jaakko-herran edessä ja ärtyi ärtymistään tuntiessaan, ettei saanut
vieraita suuttumaan niinkuin olisi tahtonut.
— Sinä saat uuden kissan, sanoi Jaakko. — Toimitan kissojen maasta,
Afrikasta. Siellä on kissoja niin suuria kuin susi ja ne ovat punaiset
niinkuin Yölinnun suku.
— Saatte mennä ja vielä oikaista nopeasti, sanoi Juvela. — Siitä ei
kissa parane. Se on sellainen kissa, että se tuntee vihamiehen ja
kynsii ja höyhentää. Ei sille yksi koira mitään olisi voinut, mutta
kaksi.
Jaakko-herra ei enää uskaltanut kysyä, missä koirat ja hevonen olivat.
Lippi veti vaatteita selkäänsä, kun aurinko paahtoi liiaksi, ja
kehoitti Jaakkoa maksamaan kissasta kymmenen markkaa.
Jaakko, jolle ainoastaan kultarahat olivat rahan arvoiset ja joka
sen vuoksi aina koetti pitää niitä taskussaan, veti esiin kolikon ja
tarjosi sitä Juvelalle.
— Vai napin arvoiseksi sinä panet sellaisen kissan. Saatte nopeasti
lähteä sinne, missä koirannekin juoksentelevat ja hakea minulle kissan.
Taikka muistatte.
Jaakko olisi jo halunnut todenperään lauhduttaa Juvelaa.
— Kuule nyt, Juvela, kissa on linnustamassa ja sinä pauhaat
pauhaamistasi, sanoi Lippi. — Se tuo meille vielä paistit
päivälliseksi. Eräällä miehellä Ruotsissa oli myöskin sellainen kissa,
että se toi hänelle lampaankin, kun hän kyllästyi metsän lihaan...
— Mene Ruotsiin — mitäs sinä täältä tahdot, sanoi Juvela vihaisena, ja
herrat näkivät, että hän mietti lähtöä metsään.
— Viinaa, sanoi Lippi. — Mitenkäs sen luvatun viinan on.
— Hyvä Juvela, älkää nyt menkö, pyyteli Jaakko. — Saatte minulta, mitä
tahdotte. Kelloni tai saappaani.
Juvela vaikeni hetken ja herrat odottivat jännittyneinä, mitä tulisi.
— No, jos pyssyn annat.
Jaakko muisti, että hänen pyssynsä oli isoisältä peritty, harvinainen
kivääri, mutta hänen ei ollut vähääkään vaikea luopua siitä. Hän veti
hihnan olkapäältään ja ojensi pyssyn Juvelalle. Äijä iski siihen
silmäyksellään ikään kuin hän olisi lingonnut kiveä ainoaan pieneen
kuolettavaan kohtaan metsäotuksen kallossa. Sitten hän sanaa lausumatta
vei kiväärin majaansa ja jäi sinne. Jaakolla oli se tunne, että hän
heti ryhtyi johonkin salaperäiseen toimitukseen. Etteihän vain kostaisi
heille kissan häviämistä ja juottaisi jotakin helvetinmoista ainetta.
— Tiedätkö, mitä sinä nyt teit? sanoi Lippi. — Se oli kuninkaan lahja
isäsi ja minun isoisälle.
— Se joutui kuninkaallisiin käsiin. Hänhän on itse metsänhaltija.
— Mutta jollei hän nyt tule ulos viinoineen, niin... niin minä asetan
myrkkypaloja sydänmaat täyteen sekä hänen hirvilleen että kissoilleen.
Juvela tuli ulos viina-astia kädessä. Se oli korkea, tummunut savinen
ruukku, joka suippeni päästään hyvin pieneksi suuksi ja josta korva oli
lähtenyt.
— Siinä pitäisi olla voimaa, sanoi äijä lauhtuneena. — Kaivoin tässä
toisella viikolla noidanluut suosilmästä ja panin niitä kaksin kerroin.
Kun tätä juo, niin ei jalka paina, vaikka juoksisi Turun taakse, ja
sormissa taittuu puu kuin kaislankorsi.
Jaakosta tuntui verrattomalta, että hän voisi taittaa yhden noita
kuusia, joiden ympäri kaksi miestä seisoalta tuskin olisi ulottunut
panemaan käsivartensa. Mikä jumalallinen mies Juvela olikaan.
Lippi oli noussut seisomaan, ja pidellen vaatteita sylissään tuli
hän Juvelan luo, otti pullon ja rupesi silmiään siristellen ja pää
kallellaan tarkastamaan sitä. Suulla ei ollut korkkia, vaan tahmea
tulppa, joka tuntui olevan tehty vanhasta tupakkamällistä. Mikä korkki,
ajatteli Jaakko. — Juuri sellainen kuin metsän jumalalla sopii olla!
Juvela itse otti tulpan suulta, niinkuin hän olisi ollut kuningas, joka
armollisesti tarjoaa vierailleen kellarinsa vanhinta.
Lippi haisteli ja hänen vanha, punainen nenänsä vainusi ryppyisenä ja
arvostelukykyisenä.
— Käynyt läpi suurenmoisen kirkastuksen, sanoi hän ja ojensi ruukun
Jaakolle.
Jaakko tunsi ihanan pistoksen päässään. Hän oli kolme vuotta sitten
käydessään everstin kanssa sukulaisia tervehtimässä Tukholmassa
juomisen taidollaan hämmästyttänyt sekä vanhat upseerit että
taiteilijat, mutta hän seisoi Lipin ja Juvelan edessä kuin koulupoika.
— Siunatkoon, poika, pyörrytkö sinä? sanoi Lippi.
— Minkä puun sinä tahdot taittaa, setä? huusi Jaakko ja hänen silmänsä
kipunoivat. — Minä otan tuon kuusen tuosta. Ensin minä nostan sen
juurineen maasta, sitten minä paiskaan sen ylös, sitten...
Lippi katsahti epäluuloisena Juvelaan.
— Juotkos sinä itse? sanoi hän.
— Juon.
— No, juodaan sitten.
— Tuolla sisällä, sanoi Juvela ja avasi majansa oven.
Hän selitti, että hän kerran juotuaan viinaansa pihamaalla oli lähtenyt
kulkemaan ja tehnyt kaikkinaista turhaa hävitystä, josta Siironmaan
isäntä oli suututellut. Jaakkoa ihmetytti, että niin voimallinen mies
kuin Juvela välitti jonkun isännän suuttumisista ja että hän vältti
jotakin hävitystyötä, jos sen tekeminen vain häntä huvitti. He menivät
päitään kumartaen sisään oviaukosta ja olivat pimeässä luolassa.
Pimeydessä oli viileää ja ilmatonta. Tuskin saattoi hengittää.
— Mutta jos me hajoitamme seinät, sanoi Jaakko, ajatellen tulevaa
voimakauttaan.
— Kyllä kestävät, vastasi Juvela.
Äijä olisi tahtonut tehdä tulta kiukaan pesään, mutta Lippi kielsi
häntä. Kiuas oli pyöreä kivikasa eikä mitään muuta. Savu olisi voinut
tappaa heidät kaikki, kun ei sillä ollut ulospääsyä. Räppänästä tuli
poljetulle maalle, joka oli majan permantona, pienoinen, nelikulmainen
valotäplä ja sen heijastuksessa näki, kun tottui. Lippi pakotti Juvelan
itsensä juomaan ensinnä ja juomaan syvältä. Sitten otti Lippi ja
vihdoin Jaakko.
He tulivat kaikki heti hyvin iloisiksi. Jaakko hypähti penkiltä ja
rupesi laulamaan. Juvela korjasi kiukaan syrjältä pois halkopinon,
ettei hän kaatuisi siihen. Lippi ei vielä tuntenut mitään keveyttä
jäsenissään, pakotti Juvelan juomaan lisää ja joi itse. Varmuuden
vuoksi kysyi hän Juvelalta, oliko viina kaikki tässä. Juvela otti
nurkkakaapista puisen lekkerin ja antoi sen Lipille.
Hetken perästä kaikui maakuoppa huutoja ja lauluja ja paikat ryskivät
ikään kuin puolisataa miestä olisi salvanut kirkkoa, jonka oli määrä
valmistua viikossa. Äkkiä paukahti ovi pihtipielineen päivineen
tantereelle ja suuri punatukkainen nuorukainen syöksyi ulos karjuen
ja haeskellen jotakin. Hän polki maata kummallisin kukonaskelin,
ikään kuin hän joka askeleella olisi musertanut lohikäärmeitä. Hän
tempoi vahingoniloisena käsiinsä puuntaimia, jotka sattuivat hänen
eteensä, hihkui ja ärjyi niille, ikään kuin hän olisi nyhtänyt maasta
vuosisatoja vanhoja synnin juuria. Äkkiä hän sulki syliinsä suuren
harmaan kiven, puski siihen otsansa, sai sen liikkumaan ja tyhjensi
siihen kaiken voimansa. Kivi nousi ja vieri hänen jalkojensa juureen.
Mikä jumalallinen ilo! Mutta samassa valtasi nuorukaisen mielen
haikeus. Itkun hetteet hänen mielensä uumenissa rupesivat kuohumaan ja
kuumat vedet nousivat hänen silmistään. Hän oli näkevinään ikään kuin
jonkin hätääntyneen katseen, ja hänen kävi sitä sääli. Se oli jossakin
kaukana. Hän läksi juoksemaan. Hän juoksi kuin kamelikurki aavikolla.
Tuon tuostakin pusersi hän rintaansa vasten jonkin puun ja nosti sen
ilmaan. Noin ja noin! Hänen silmissään kipunoi. Ympärillä hyppeli
tulikielekkeitä. Hän juoksi juoksemistaan. Hengitys kävi nopeaksi ja
poltti kuin kuuma sauhu. Hän vain juoksi. Lopulta ei hän nähnyt mitään
eikä tietänyt mistään. Hän upposi sauhuun ja tulikielekkeihin.
Hän heräsi hirveään ääneen, mutta ei voinut nostaa päätään. Ääni oli
sellainen, jollaista ei hän milloinkaan ollut kuullut. Jokin karvainen
eläin hyppäsi hänen ylitseen, koskettaen kostealla kuonolla hänen
kasvojaan. Hän muisti, että oli jotakin, jota sanottiin koiraksi, ja se
mahtoi olla sitä. Sitten kuului tutumpi ääni, hän muisti, että hän itse
olisi voinut ääntää sillä tavalla. Ääni kirosi ja mies juoksi. Jaakko
ponnisti istumaan ja luuli viimeisen päivän tulleen. Samassa oli hän
taasen pitkänään maassa ja hänen ylitseen lensi kipunoita ja kekäleitä.
Viimeinen tuomio! Hän oli tukahtumaisillaan savuun. Jokin piru
juoksenteli savussa ja ajeli edellään kahta karvaista eläintä. Eläimet
kääntyivät ja näyttivät pirulle valkeita hampaita. Jaakko rupesi
muistamaan ennenkin nähneensä pirun. Se oli Juvela. Ja eläimet, joita
hän tahtoi ajaa palavaan tuleen, olivat tietenkin hänen lintukoiransa.
Jaakko äännähti ja sai Juvelan huomion heräämään.
— Eivät ne mitään koiria ole, ärisi äijä, nuuskainen suu
nauruntapaisessa. — Sudenpentuja. Niillä on jo sama sisu kuin
suurillakin susilla. Menkööt tuleen. Koiras ja naaras... niistä sikiää
kokonainen karja, ja jos kuolevat, niin kuolee kokonainen susikarja.
Jaakon mieleen tuli kuin piiskaamalla ajatus, että hän aina oli
halunnut sudenpentuja kesyttääkseen niitä. Hänellä oli äiti, joka aina
oli pannut sitä vastaan. Mutta nyt tulivat sudet itse hänen luokseen.
— Juvela, sai hän suustaan. — Älä hätyytä pentuja. Minä vien ne
kartanoon. Leikkitovereiksi kartanon nuorille neideille. He ovat
sisariani. Eikö sinulla ole säkkiä tai koppaa. Katso, etteivät karkaa.
Mutta mitä tuo valkea on? Onko maailman loppu? Viimeinen tuomio?
Viheliäinen on ihminen!
Hän vaipui voihkaisten maahan ja oli kuin kuollut, Juvelan asumuksen
ympärillä ryski, paukkui ja humisi. Lintuja tuli savun mukana.
Kukkometso putosi maahan, räpytteli siipiään, mutta ei päässyt lentoon.
Kipunoita ja kekäleitä satoi. Tulikielet hyppelivät kattilan laidalla,
ottivat siinä vauhtia, hyppäsivät yli ja jatkoivat iloisesti matkaansa
loputtomissa metsissä.
Juvela jätti hetkeksi pienet sudet rauhaan. Ne painuivat läähättäen
toisiaan vastaan hiekkaan ja katselivat ulisten valkean menoa. Juvela
nousi majansa katolle ja korjasi pois palavan kekäleen. Sitten hän
läksi hakemaan säkkiä sudenpenikoita varten. Molemmat herrat makasivat
kuin kuolleet.
Ensinnä heräsi Lippi ja konttasi ulos majasta. Liikkuva säkki tuli
häntä vastaan, keikkuen ja kierien pitkin maata. Sammuneita kekäleitä
ja kärventyneitä kuusenkäpyjä oli tanner mustanaan. Vihdoin hän
ulkoa löysi Jaakon, nokisena, vaatteissa pieniä läpiä, ja sai hänet
valveille. He rupesivat muistuttelemaan, missä he olivat ja mitä oli
tapahtunut. Jaakko etsi kelloaan, mutta sitä ei ollut. Lipin kello oli
seisahtunut. Heillä ei ollut aavistusta, mikä viikon päivä oli. Juvelaa
ei näkynyt eikä kuulunut. Sunnuntai-iltana he olivat lähteneet kotoa,
sen he muistivat. Ei mitään muuta.
— Mutta ovathan toki sudenpenikat, sanoi Jaakko, kun sai selville mikä
se uliseva säkki oli, joka kierteli pitkin pihamaata.
— Mitä sinä niillä aiot?
— Vien kotiin. Ne ovat hauskat.
Heidän täytyi levätä, ennen kuin he taas jaksoivat muistaa jotakin,
ja vasta kun Lippi oli löytänyt heidän eväskoppansa ruokineen ja
juomineen, virkosivat he sen verran, että jaksoivat nousta horhan
pohjalta katsomaan, miltä maailma näytti.
Silminkantamiin asti oli mustuneita puunrunkoja ja kärventyneitä
latvoja.
Yölinnun herrat katselivat toisiinsa.
Kummalliselta näytti.
— Kulo, sanoi Lippi vihdoin.
— Kulo, toisti Jaakko, ikään kuin hän olisi opetellut oudon käsitteen
nimeä.
— Pitelevät tulta niin varomattomasti. Tällainen hävitys.
— Me olemme taitaneet maata täällä viikon, sanoi Jaakko ja muisti,
että kotona ovat mahtaneet olla levottomia. — Kun saisi tietää, mikä
viikonpäivä on.
He saivatkin pian sen tietää. Kartanon miehet löysivät heidät ja
herättivät heidät sikeästä unesta. Ei ollut kuin vasta tiistai. Kylläpä
oli maailma muuttunut nokiseksi lyhyessä ajassa. Kotimatkalla kuulivat
he kulon tuhoista. Lippi kuuli enemmän, Jaakko vähemmän. Jaakko ajoi
Pekan kanssa ja sudenpenikat antoivat hänelle niin paljon hauskaa
ajankuluketta, ettei hän kuunnellut rengin puhetta kuin puoleksi ja
renki ei sanallakaan maininnut herrojen osallisuutta onnettomuuteen.
Kun lähestyttiin taloa ja ajettiin asumusten kujan läpi, juoksivat
lapset ikään kuin säikähtyneinä tiepuoleen eivätkä tytöt uskaltaneet
näyttää itseään ikkunoissa. Jaakko laulatti susia painellen jaloillaan
pussia ja heitteli rahoja tielle. Hän oli loistavalla tuulella.
— Noo, vanha Leena, mitä sinä itket — ota!
Leena oli hänen lapsenpiikansa. Häntä elätettiin talosta. Jaakko
pudotti kultarahan hänen käteensä ja rupesi taasen hoitamaan pussia.
— Luuletko sinä, sanoi hän Pekalle, — että minä paljain käsin voisin
kantaa nuo otukset sisään. Jos minä koettaisin. Se olisi niin muhkeaa!
Hän iloitsi jo etukäteen tyttöjen, sekä sisartensa että
palveluspiikojen pelästyksestä.
Kun hevonen kääntyi pihaan portista piilipuiden alitse, aukaisi hän
pussin, otti sudet syliinsä ja piteli niitä kuin koiria olkapäillään.
Ne olivat niin nääntyneet, etteivät jaksaneet näyttää hampaitaankaan.
Sillä lailla astui Jaakko äitiään ja sisariaan vastaan, jotka kahtena
viime päivänä olivat laihtuneet ja kalvenneet. Jaakko ei sitä
kuitenkaan huomannut.
— Päivää, päivää! huusi hän tartuttavan iloisesti ja nousi kaksi
porrasta kerrallaan.
Mutta kun kahlekoirat omenapuiden alla olivat heränneet ja nostivat
haukun, heräsivät sudetkin. Vaivoin sai Jaakko ne pysytetyksi
sylissään. Ne ehtivät purra jo ennen kuin hän päästi ne eteisen
permannolle.
— Tässä saatte leikkikaluja, tytöt. No, mitä luulette niiden olevan?
Koiria? Ei! Mutta ovatpa ne koiran näköisiä. Pelkäävät, pienokaiset.
Ettekö te toisi niille vähän ruokaa. Lihaa sen pitää olla. Ne ovat
susia.
Tytöt kiljaisivat kuin yhdestä suusta ja pakenivat saliin, sulkien
oven jälkeensä. Mathilda-rouvakin vetäytyi taaksepäin, minne pääsi.
Kyyneleet olivat hänen silmissään.
— Jaakko, sanoi hän vapisevin huulin. — Jaakko...
Hän ei päässyt kauemma, sillä hänen äänensä petti. Jaakko jätti sudet
ja tuli äitinsä luo.
— Anteeksi, rakas äiti. Minä arvaan, että te olette olleet levottomat.
Mutta mitä turhasta. Meillä on ollut hauska retki. Emme saaneet paljon
mitään, oli niin kuuma, ettemme jaksaneet liikkua.
— Oletko sinä aivan vahingoittumaton? kysyi äiti ja painoi päänsä
Jaakon rintaa vasten.
— Aivan. Mitäs minä. Me olimme niin kaukana silloin, kun kulo raivosi.
Aivan toisessa päässä järveä...
Mathilda-rouva kuunteli häntä henkeä pidätellen.
— Oletteko te sitten koko ajan olleet siellä? Hyvin kaukana palosta?
Ehkä suurten soiden takana?
— Niin, vielä kauempana. Kuinka niin?
Suuri siveellinen suuttumus leimusi Mathilda-rouvassa.
— Ja täällä voidaan uskoa, että te olisitte varomattomalla pitelyllä
aiheuttaneet koko onnettomuuden! Sanoinhan minä, että sinä olet syytön,
sinä rakas, rakas lapseni...!
Jaakko puri huultaan.
— Mitä me nyt enää niistä. Minä olen terveenä kotona...
— Minä menen heti isäsi luo.
— Missä isä on?
— Hän on eilisillasta ollut vuoteen omana.
— Onko isä sairaana?
Jaakko ei ehtinyt odottaa vastausta, sillä tytöt toivat sudenpenikoille
lihaa. Niiden nälkä oli pohjaton. Lihankappaleet katosivat
hienontamatta kitoihin ja paksut luut rusahtivat hampaissa rikki.
Tuotiin koirien kahleet ja sudenpenikoita alettiin kuljettaa. Liha oli
antanut niille uutta voimaa, ne purivat kahleitaan, vetivät pään hihnan
reiästä, pääsivät irti ja ne oli otettava suurella melulla kiinni.
Tytöt riemuitsivat, kuten nuoret ihmiset riemuitsevat painostavien
päivien jälkeen, ja talo kaikui naurua, huutoja ja kiljahduksia. Sudet
näytettiin koirille ja koirat haukkuivat ja ulvoivat, niskaharjakset
pystyssä. Vihdoin vietiin sudet muurattuun komeroon jyväaitan kupeelle,
josta kerrottiin käyvän maanalaisen käytävän kirkkoon. Kellari oli
miesmuistin ajan ollut virkaheittona ja pysytettiin pystyssä vain
tarinoiden tähden, jotka siihen liittyivät. Jaakko ankkuroi omin käsin
sudet seinään ja otti avaimen suulta.
Alakartanon tytöt kuulivat aidan taakse iloisen puheensorinan
Yläkartanosta ja liukuivat äänettöminä sireenipensaiden varjossa.
Jaakko muisti heidät ja päätti huomenna viedä sudet heidän luokseen
vieraisiin. Tänä iltana hän tunsi velvollisuudekseen olla äitinsä
luona. Hän oli sitä paitsi hyvin uninen. Sisaret kävivät kiinni hänen
käsivarteensa ja Anna puhui puhumistaan.
— Me luulimme sinua kuolleeksi. Äiti kulki edestakaisin ja huusi sinun
ja Jumalan nimeä. Me panimme jo yllemme valkoiset vaatteet — eihän
olisi sopinut olla kirjavissa. Ja kaikki sinun rakastettusi riensivät
tänne sinua kysymään... No kutka? Niinkuin et sinä sitä tietäisi!
Luonnollisesti Ellida — hän on todella hyvin kaunis ja sopii rouva von
Tolliksi. Hänet sinä saat naida, mutta et Zaidaa, postineitiä. Etkä
Sigridiä. Hän on meidän serkkumme ja se ei sovi. Kaikki he ottaisivat
sinut... Mutta kuule sitten eteenpäin...
Hän yritti ruveta kertomaan Siironmaasta ja Siironmaan tyttärestä, kun
he tulivat portaille ja tapasivat äitinsä.
— Isäsi pyytää sinua luokseen, sai Mathilda-rouva vaivoin suustaan.
Jaakko hätkähti. Jotakin vakavaa oli tapahtunut, sen hän tunsi. Äiti
tuli, painoi päänsä pojan käsivartta vasten ja nyyhki.
— Älä ota isän sanoja liiaksi sydämellesi, lapsi, sanoi hän. — Tiedät,
ettei hän tarkoita kaikkea, mitä hän sanoo...
— Mitä sitten on tapahtunut? kysyi Jaakko.
Äiti vaikeni ja he astuivat ääneti läpi eteisen ja isän
kirjoitushuoneen.
— Miksi pappa makaa täällä? sanoi Jaakko peräkamarin oven edessä.
Mathilda-rouva pyyhki nenäliinaansa.
— Hän luulee kuolevansa eikä tahdo...
— Eikä tahdo...?
— tehdä minun huoneitani minulle pelottaviksi.
Mathilda-rouva vaipui tuoliin ja itki. Jaakko silitteli hetken hänen
olkapäätään ja avasi sitten peräkamarin oven.
Lapset olivat aina kammoneet pientä, viileää huonetta, koska tiedettiin
Tollien kuolleiden läpi sukupolvien levänneen siellä ennen hautaamisen
päivää.
Ensimmäinen, mitä Jaakko näki, oli kellonsa tuolilla isän vuoteen
vieressä. Jokin muisto alkoi herätä hänessä.
— Hyvää iltaa, pappa.
Isä vastasi hetken jälkeen:
— Sinä olet taas valehdellut äidillesi.
Jaakko todella ei tietänyt valehdelleensa. Silloin eversti sairaan ja
murtuneen miehen kootulla ja hillityllä äänellä lateli hänen eteensä
hänen syntiluettelonsa. »Sinä olet...» sanoilla alkoi joka lause eikä
siitä ollut ulospääsyä. Viimeinen syytös tuli kysymyksen muodossa:
— Mitä sinä olit tehnyt Siironmaan tyttärelle? Koira oli haukkunut
iltayöstä, ja kun äiti aamulla meni tytön aittaan, oli vuode tyhjänä.
Tyttöä ei kuulunut lypsämään eikä muutenkaan auttamaan äitiä. Kun tuli
oli sytyttänyt talon, nähtiin hänen juoksevan esiin metsästä. Hän oli
sitten pitänyt kädenselkäänsä silmien edessä, kääntynyt ja juossut
liekkeihin. Minä kaivoin itse esiin hänen hiiltyneen ruumiinsa. Mitä
sinä olit hänelle tehnyt?
Jaakon leuka liikkui, niinkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa ja hän
olisi koettanut saada sitä keuhkoihinsa suun kautta. Hän ei vastannut
mitään, hän seisoi niinkuin puu, johon ukkonen on lyönyt hamasta
latvasta juureen asti. Hetken perästä hän näki, missä ovi oli ja avasi
sen.
— Hyvästi, pappa, sanoi hän.
Eversti ei vastannut.
Yölinnun ainoa poika astui läpi kotinsa huoneiden, ohitse seinien
perhekuvien ja vanhojen muistoesineiden. Hän tunsi, että hän oli täällä
viimeistä kertaa ja että jokin outo kohtalo odotti häntä. Oliko hänen
mentävä jokeen vaiko hirttäydyttävä siihen metsään, missä jokainen puu
ja ruoho oli elävästä muuttunut vainajaksi ja missä...? Hän puristi
sormet päätään vasten ja hänestä tuntui, että hän taasen näki pahaa
unta, kuten nämä kaksi päivää Juvelan kattilassa. Entäpä jos hän yhä
olikin siellä ja äijä oli juottanut hänelle jotakin helvetinjuomaa...?
Kun hän tuli huoneeseensa, lankesi hän polvilleen vuoteensa ääreen ja
kyyneleet pääsivät valloilleen. Äiti tuli ja he itkivät yhdessä ikään
kuin olisivat nojanneet alttaripöytää vasten ja rukoilleet anteeksi
syntejään.
— Anteeksi, anteeksi, anteeksi! huusi Jaakon koko sielu, mutta hän ei
itkultaan voinut puhua, hän vain painoi otsaansa äidin polvia vasten.
Äiti auttoi hänet puhtoiseen vuoteeseen ja Jaakko suuteli hänen käsiään
ja antoi hänen olla siinä uskossa, että hän jää nukkumaan. Mutta hän
tiesi, ettei hänen enää ole lupa olla kotinsa valkeiden patjojen
varassa.
Äiti suuteli hänen hiuksiaan, jotka tulivat sauhulta, luki polvillaan
hänen edessään isämeidän, lausui vielä jotakin, niin hiljaa, että se
oli kuin yninää, ja läksi varpaisillaan huoneesta. Jaakosta tuntui
siltä kuin hänen hautansa ylitse olisi luettu viimeinen siunaus.
* * * * *
Kun kaikki oli talossa hiljaista, nousi hän, pukeutui nopeasti ja
hyppäsi alas ikkunasta. Kivijalkaa myöten hiipien meni hän portille ja
maantielle. Hän ymmärsi, että hänen täytyy saada talon nopein hevonen,
muuten hänet otetaan kiinni ja kuljetetaan takaisin.
Pitkä päärakennus oli pimeänä. Ainoastaan everstin ikkunassa näkyi
tulta. Jolleivät rengit olekaan jättäneet avainta rakoon tallin oven
päälle, missä aina riippui ammuttu haukka, niin mistä hän saa hevosen?
Mutta avain oli kolossaan.
Piia makasi kyljellään, kaula pitkällä. Jaakko ei uskaltanut silittää
sitä, ettei heltyisi. Hän valitsi hevosen, otti pienimmät rattaat,
valjasti ja sulki tallin ja liiterin ovet. Talo nukkui ikään kuin
sydänmaan vanhus olisi juovuttanut sen noidanyrteillään. Ainoastaan
Yölinnun peräkamarin ikkuna eli kuolleiden ikkunoiden rivissä. Ihme,
että koiratkin vaikenivat. Ne oli nähtävästi isän sairauden vuoksi
ankkuroitu koppeihinsa. Yökin oli pimeä.
Jaakko koetti, että hänen taskussaan oli kallis sormus, jonka perheen
vanhin poika aina oli saanut haltuunsa täysi-ikäiseksi tultuaan.
Jaakko oli aikaisemmin saanut sen toivotuksilla, että miehistyisi ja
menestyisi... Sormus oli tallella.
Hän hyppäsi rattaille, antoi hevosen käyden mennä ohi talon, ohi pimeän
päätyikkunan, jonka ruutuun hänen äitinsä niin monena päivänä ja yönä
odottaessaan kotiin poikaansa oli painanut kasvonsa — ja kiristi
ohjaksia.