Kaikki, mitä oli pelastettu palavasta talosta, oli kannettu rannalle
nuottatalaan eteen. Siinä oli pata, kirnu, reikäleipiä, vaatteita,
rukki ja raudoitettu kirstu, villoja täynnä. Luhtaheinässä, pää
mätästä vasten makasi nainen, mielettömästi silmäillen ympärilleen
ja lakkaamatta huutaen samaa nimeä. Kaksi lasta nukkui veneessä,
joka oli melkein kokonaan vedetty maalle, ja vanha vaimo kulki
edestakaisin lasten ja heidän äitinsä väliä. Savupilvet purjehtivat
jättiläishahtuvien kaltaisina yli järven. Rasvainen vedenpinta kuvasti
sinipunertavia, palaneita rantoja. Tuli kohisi mennessään. Se oli
halveksinut luhtaniittyä rannalla ja karkasi kankaalla sihisten ja
sähisten.
— Marjaana, Marjaana, Marjaana! huuteli vaimo, joka makasi
luhtaheinässä, ja hänen leukansa tärisi ikään kuin häntä olisi palellut.
Hänen vieressään oli kauha, jonka hän oli pelastanut kodistaan, ja
siihen hän tarttui, pidellen sitä kuin valtikkaa.
— Lapseni, lapseni, pani hän uikuttaen kuin lintu.
Vanha vaimo taittoi kosteita oksia rantalepästä ja koetti niillä
vilvoittaa palohaavoja hänen käsivarsillaan, mutta viskellessään
itseään heitti hän lehvät menemään. Lapset toki nukkuivat. Ne olivat
nukkuneet itkuunsa.
Vanhus otti kappaleen reikäleipää, istuutui kirstunkannelle sitä
jyrsimään ja koetti päästä ymmärtämään, mikä oli Jumalan tarkoitus.
Hänen ajatuksensa menivät taaskin siihen, missä ne kaiken aamua olivat
olleet: tulipaloon.
He olivat kaikin väin olleet kaskessa leikkaamassa ruista — hänetkin
oli isäntä käskenyt mukaan, kun ruis yritti varista käsiin. He olivat
vasta päässeet aamiaiselle, kun savu oli ruvennut näkymään. Isäntä
itse sen oli huomannut, käydessään juomassa kaljaa kiven takana koivun
juurella. Hän oli noussut kivelle katsomaan ja heti hätääntynyt talon
puolesta. Juoksujalan he olivat lähteneet tulemaan, eikähän matkaa
ruishalmeelta Siironmaahan ollut kuin pitkän virstan verran. Mutta
kun he pääsivät kotiin, olivat liekit jo tavoittelemassa riihtä.
Miehet rupesivat heti sitä purkamaan. Emäntä juoksi kuin mielipuoli,
kauha kädessä, pitkin pihaa ja huusi tytärtään. Karja mylvi, koira
haukkui, kanat lensivät. Isäntä käski nyt vaimoväen nopeasti pelastaa
henkensä ja viittasi rantaan päin. Sinne he lähtivätkin emännän ja
lasten kanssa. Kerran oli isäntä juossut heidän luokseen ja kysynyt
Marjaanaa. Isäntä oli painunut polvilleen emännän eteen ja ravistellut
häntä, että hän vastaisi. Mutta ei hän mitään osannut vastata. Hän oli
sekaisin. Ja niine hyvineen sai isäntä lähteä. Hän, vanhuskin, oli
vielä kerran yrittänyt mennä pelastamaan tavaroitaan — ei hän muusta,
mutta äiti-vainajansa silkin hän olisi ottanut vinniltä, siitä piti
tulla hänen kuolinsilkkinsä — mutta talo oli jo ilmitulessa ja savu
oli hänet tukahduttamisillaan. Kun hän pääsi takaisin rantaan, olivat
lapset itkemässä äitinsä vieressä ja selittivät nähneensä vuorenpeikon.
Sillä oli ollut kiiltäviä nappeja rinnassa, punainen tukka ja sarvet.
Ja se oli tuonut heille kultakellon ja sitten oikopäätä juossut tuleen.
Kultakello oli todella heinässä emännän vieressä. Hän ei pannut siihen
enempää arvoa kuin jos se olisi ollut nauris. Suuri se oli ja painava.
Kuka sen oli tuonut ja mikä vuorenpeikko oli ollut — sitä oli mahdoton
tietää. Jollei näkyvää esinettä olisi ollut, olisi luullut lasten
pelästyksissään nähneen liikoja. Tai kukaties kartanon herrat olivat
käyneet, heidän laukauksiaan oli paukkunut iltayöstä talon ympärillä.
Ettei vain luultaisi hänen, vanhan vaimon, varastaneen kelloa. Mitäpä
hän sellaisilla! Mikä lieneekään ollut Jumalan tarkoitus tällaisella
viimeisellä tuomiolla, jonka hän oli lähettänyt.
Eversti ja Pekka astuivat näkyviin savuavien kantojen seasta. Vaimo
siunasi ja nousi seisomaan. Hän vapisi kautta koko ruumiin. Tuopa
ensimmäinen mahtoikin olla juuri vuorenpeikko, jonka lapset olivat
nähneet. Mutta ihmisen tavalla se puhui ja sen seuralainen oli kuin
talonpoikainen ihminen ikään. Vaimo rauhoittui ja koetti vastata
kysymyksiin, joita kiiltonappinen teki. Tämä otti ensi työkseen
käteensä kellon ja kysyi, mitenkä se oli tullut tänne. Lapsilla se oli
ollut, vastasi vaimo. Lapset nukkuivat veneessä. Täytyi mennä niitä
herättämään.
— Marjaana, Marjaana! parkaisi nainen maasta, kun miehet astuivat hänen
ohitseen.
Hänen pieni, ohut palmikkonsa oli irtaantunut niskasta ja kiertyi
kaulalla. Eversti seisahtui. Naisen silmät, jotka eivät mitään nähneet,
pysähtyivät häneen.
— Onko tuo Siironmaan emäntä? kysyi Yölinnun herra.
— On.
Everstin valkeilla kasvoilla ei voinut erottaa, että hän vieläkin
kalpeni. He tulivat veneelle, jossa nukkui kaksi hyvin vaaleatukkaista
lasta, tyttö ja poika, molemmat paitasillaan. Tyttöä heräteltiin eikä
mitenkään tahdottu saada valveille. Hänelle luvattiin makeisia ja
eversti silitti hänen päätään. Kun hän vihdoin heräsi, pelästyi hän ja
rupesi itkemään.
— Mistä sinä sait tämän kellon? puheli eversti ystävällisesti, vaikka
hän mieluummin olisi lyönyt lasta. — Muistelepas nyt. Saat tulla
kartanoon ja pääset kirkkoon, jos sanot, mistä sait tämän kellon.
— Kuuletkos nyt, touhusi vanha vaimo, joka oli ymmärtänyt, että itse
Yölinnun herra heitä puhutteli, — pääset kartanoon ja saat sokeria —
sanopas nyt.
Everstin pyynnöt alkoivat käydä kärsimättömiksi.
— No, lapsi, keneltä sinä sait tämän kellon?
Eversti piteli suurta, raskasta kelloa kädessään lapsen edessä. Lapsi
hypisteli sitä ja sanoi äkkiä:
— Sinulta.
— Aijai kun sanoo herraa sinuksi, ehätti vanha vaimo pelästyneenä.
— Ei se ymmärrä — mitäs ne sydänmaan lapset. Herra on hyvä ja antaa
anteeksi...
Mutta eversti tuijotti lapseen äänettömänä.
— Sinä et koskaan ole nähnyt minua. Ehkä sinä löysit kellon? Ehkä se
oli nurmessa, tai täällä veneessä?
Lapsi loi everstiin silmäyksen, joka oli kuin vanhalla ihmisellä, ja
rupesi itkemään.
— En minä tee pahaa, sanoi eversti äänellä, jota hän ei tuntenut
omakseen. — Tuliko vieras herra tänne? kysyi hän hätääntyneenä ja
silitti lapsen hiuksia. — Sano, oliko hänellä tällaiset napit ja
tällainen takki. Sano, sano. Tiedätkö missä herra nyt on? Minne hän
meni?
Lapsi viittasi metsään.
— Menikö hän tuonne?
— Tuleen, sanoi lapsi.
Eversti otti kätensä hänen päälaeltaan ja tuijotti kankaalle.
— Tuonneko?
— Tuonne.
Everstin pää kohosi ja hän läksi astumaan siihen suuntaan, jonka lapsi
oli hänelle viitannut. — Marjaana, Marjaana! huusi vaimo maasta.
Huuto kuului kauas, vaikka kulo humisi ympärillä.
* * * * *
Sill'aikaa asteli Yölinnun rouva huoneesta huoneeseen ja portailta
portaille huutaen poikansa nimeä. Mutta jos hän painoi kasvonsa
peräkamarin ruutuun, jonka alla maantie kulki, ei hän nähnyt muuta kuin
auerta, ja vaikka hän tuijotti silmänsä kipeiksi pihamaan hiekkaan, ei
hän nähnyt muuta kuin samaista auerta. Se tuntui tulevan tänne aina
onnettomuuspaikalta asti.
— Everstihän käski lyödä koiria, että ne olisivat hiljaa, huusi hän
palvelijoille.
Ja taas alkoi hänen retkensä ikkunalta ikkunalle, toisesta päästä
rakennusta toiseen ja portailta portaille. Tallin ja vaunuliiterin ovet
olivat jääneet auki ja lisäsivät ammottavaisuudellaan levottomuuden
tunnetta, ikäänkuin näissä rakennuksissa olisi säilytetty jotakin
onnettomuuden varastoa, joka vuoti ulos, kun ovet olivat auki.
— Menkää sulkemaan nuo ovet! huusi everstinna portailta muonamiesten
vaimoille, jotka seisoskelivat takapihalla, tuijottaen vainioiden yli
kaukaisuuteen.
He kääntyivät huutoa kohti ja joku läksi liikkeellekin, mutta kun
everstinna jonkin ajan kuluttua palasi portaille, ammottivat oviaukot
ennallaan. Ihmiset tuntuivat käyneen aivan tylsiksi.
— Jos te kuulette jotakin, sanoi everstinna palvelustytöille, raottaen
keittiökamarin ovea, — niin tulkaa heti sanomaan.
Kukaan ei tullut tuomaan hartaasti odotettua sanomaa.
Olisivatkohan Alakartanossa saaneet jotakin tietää? ajatteli
everstinna, mutta välit Ala- ja Yläkartanon kesken olivat rikki, kuten
tavallisesti, joten ei hän voinut lähettää kysymään.
— Jaakko, Jaakko, Jaakko! äänteli hän yksinäisyydessään, saamatta
rauhaa.
Koirat eivät lakanneet ulvomasta. Mathilda-rouva meni portaille ja
koetti huutaa omenapuiden alle, missä koirakopit seisoivat kuin
mehiläiskeot vierekkäin. Turhaan. Tunsivatko luontokappaleetkin
palaneen maan käryn tihenemistään tihenevän ja yhä kasvavan
levottomuuden värinän itkuraitojen oksissa pihamaalla!
— Jumala! Jumala! äänteli Mathilda-rouva.
Nuoret neidit olivat nousseet vinnille ja seisoivat puolipyöreiden,
vihertävien ruutujen edessä. Hekään eivät voineet nähdä muuta kuin
tutut vainiot, asumusten rydön maantien laidassa ja sauhun. Heidän
nuori mielensä, jolle elämä oli tarjonnut niin vähän vaihtelua,
lainehti oudossa liikutuksessa. Se mitä he tunsivat tällä hetkellä
oli sekä pelkoa että riemua. Jokin tuntematon lähestyi. Se oli ehkä
vaaraa — se oli samalla ehkä jotakin muutakin! He huudahtelivat ja
pelästyilivät, mutta heidän veressään leikki ja heidän oli vaikea pysyä
vakavina.
— Me emme voi olla kirjavissa vaatteissa! sanoi Anna, nuorin
sisaruksista, ja hänen punatukkainen päänsä otti määräävän asennon.
Pienen äänettömyyden perästä kysyi Fredrika Lovisa:
— Ja minkä tähden?
— Kukaties Jaakko jo on kuollut!
— Sinä olet sietämätön! sanoi Fredrika Lovisa. — Sinä näyt kaikella
muotoa tahtovan, että Jaakko...
— Olkaa Jumalan tähden hiljaa! sanoi vanhin sisaruksista, Amalia
Karolina.
Nuorin sisar naurahti.
— Etkö sinä luule, että minä tiedän, minkä tähden muka nyt ei saa
häiritä? Ajattelet erästä... joka ehkä on mukana sammuttamassa...
— Sinä sietämätön olento...!
— Sanonko ketä...?
— Kukaan ei ole utelias.
— Mutta minäpä tahdon sanoa: Ottokar af Ehneä.
— Anna!
Nuorin sisar nauroi, mutta kun hän ei saanut Amalia Karolinaa eikä
Fredrika Lovisaa ärtymään, päätti hän mennä muuttamaan ylleen valkeaa
pukua. Se sopi joka tapauksessa tällä hetkellä paremmin kuin kirjava.
Hän oli jo keskellä vinttiä, kun hänen epäluulonsa heräsi.
— Te molemmat, huusi hän, — ettekö te luule minun näkevän, että teillä
on jotakin mielessä. Sanotteko heti paikalla, mitä... Jaa-ah, minä
en mene minnekään! Ahaa — te olette löytäneet iso-isän memoaarit ja
aiotte lukea niitä. Mutta minäpä tahdon kuulla minäkin... Sanokaa heti
paikalla...!
Fredrika Lovisan onnistui tehdä uskottavaksi, että isoisän memoaarit
olivat lukon takana siinä konttorissa, missä vanhat kirjeet ja paperit
säilytettiin. Mutta niin pian kuin Annan askeleet likenivät portaiden
alapäätä, kuiskasi hän Amalia Karolinalle, että hän todella oli nähnyt
parrun päällä pienen, punaiseen nahkaan sidotun kirjan, joka ei voinut
sisältää muuta kuin samaiset memoaarit. Kirja oli toisessa päässä
vinttiä. Täytyi kulkea hiljaa, ettei Anna kuulisi.
— En minä nyt viitsi, kun en tiedä mitään Jaakosta ja isästä, sanoi
Amalia Karolina ja painoi kasvonsa ruutuun. Mutta kun ei näkynyt muuta
kuin alituinen sauhu eikä kuulunut muuta kuin tasainen kellonsoitto
kirkontornista, jatkoi hän: — ei, kyllä meidän on velvollisuus katsoa,
etteivät isoisän memoaarit ole joutuneet harhateille. Kuka hyvänsähän
voisi lukea niitä, vaikkapa piiat... Mutta miten isoisän memoaarit
olisivat joutuneet avonaiseen vinttiin?
Tytöt hiipivät yli permantolautojen ja parrujen, kumartuivat vällyjen,
peitteiden ja mattojen alitse, joita riippui orsilla, sivuuttivat
äidin vanhat, silkkiset krinoliinipuvut, jotka salaperäisinä olivat
lakanoiden peitossa, ja tulivat avaran vintin toiseen päähän, missä
oli suljettuja karsinoita. Todella löytyi niskahirsien nurkkaukselta
pieni punainen kirja. Ja todella sisälsi se vanhanaikaiselle paperille
huolellisesti piirrettyä kirjoitusta.
Isoisän memoaarit? — oliko se mahdollista?
Isoisä oli tyttöjen mielikuvituksessa ritarien ritari. Hän oli
matkustanut, hän osasi kieliä, hän oli viehättänyt naiset, hän oli
ollut hoveissa, hän oli rakastunut omaan miniäänsä, hänen kuvansa
Yölinnun punaisessa peräkamarissa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä.
Isoisän memoaareja mainittiin joskus, kun sukulaisia oli koolla, ja
aina uhattiin ottaa ne esiin, mutta niitä ei koskaan kuulunut ja
tytöt tiesivät, etteivät ne olleet heitä varten. Ääni, millä niistä
puhuttiin, ja kasvonilmeet, jotka säestivät ääntä, olivat selvästi sen
sanoneet. Ja nyt olivat memoaarit tässä — todella heidän käsissään!
Amalia Karolina ehdotti, että kirja vietäisiin alas äidille, mutta koko
ajan, kun hän puhui siitä, miten mukavaa olisi voida sanoa äidille,
etteivät he olleet lukeneet kiellettyä kirjaa, nielivät hänen silmänsä
sivuja ja poimivat yksityisiä sanoja.
»Tullitarkastuksessa uhkasi minun käydä huonosti. Ranskalainen, joka
nähtävästi ei voinut antaa minulle anteeksi, että olin lyönyt hänet
laudalta postivaunuissa...» »Minä siunasin kohtaloa, joka pidätti
minut rajalla, sillä elin täällä pienessä maantieravintolassa yhden
mieltäkiinnittävimpiä seikkailuja, mitä minulla elämässä on sattunut.
Juodessani viiniä salissa kuului nyyhkytyksiä viereisestä huoneesta,
jonka ovi oli kiinni. Kysyin isännältä, mitä se merkitsi. Hän selitti
minulle, että eräs nainen ja herra olivat tuoneet ravintolaan nuoren,
kauniin tytön ja käskeneet pitää häntä siellä, kunnes he tulisivat
takaisin. Kun kaikki olivat erittäin hyvin puettuja ja kaksivaljakko
toi herrasväen paikalle, ei isäntä voinut epäillä mitään, vaan lupasi
pitää tytön päivän ravintolassa...»
Amalia Karolina läiskäytti vihon kiinni.
— Me menemme nyt mamman luo.
— Et voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettet olisi mitään lukenut...
— Voin, väitti vanhin sisar. — Olen nähnyt vain yksityisiä sanoja.
— Ja lauseita! Minä ainakaan en ole niin pyhä, minä tahdon tietää,
miten ravintolassa kävi.
»— — — pitää tytön päivän ravintolassa. Herra maksoikin sen päivän
hänen puolestaan. Mutta nyt oli kulunut kaksi päivää eikä vanhempaa
naista eikä herraa kuulunut. Pistin kolikon isännän käteen ja sain
hänen kysymään, eikö nuori nainen haluaisi tutustua muukalaiseen, joka
ehkä voisi olla hänelle avuksi. Isäntä meni, kuulin seinän läpi, että
naisen ääni oli sointuva ja sivistynyt ja ennen pitkää seisoi edessäni
mitä ihanin nuori tyttö, joka avuttomana rupesi kertomaan, kuinka hänen
kotiopettajattarensa ja tämän ihailija olivat hänet pettäneet. Minä,
hänen silmiensä lumoamana, tein kohteliaimman kumarruksen, lausuin ilmi
iloni siitä, että kohtalo salli minun...»
Amalia Karolina oli toiselta puolen vihkoa lukenut:
»... Me vuokrasimme ainoan huoneen, mikä koko kaupungissa oli
saatavana, sillä oli markkinat. Sinne tuskin mahtui vuode, mutta muuta
ei...»
Hän läiskäytti vihon kiinni ja kääntyi pois, posket kuumina. Mutta
Fredrika Lovisa ei hellittänyt kirjaa käsistään, intti vain:
— Minä tahdon nähdä, kuinka kävi!
Silloin kuului askelia portaista, punainen kirja lensi sinne, mistä
se oli löytynyt, ja tytöt seisoivat hartaasti ikkunan ääressä, kun
kamarineiti tuli ilmoittamaan, että armo pyysi neitejä alas. Toinen
Jaakko-herran koirista oli tullut kotiin.
Ah, todella, oliko se tullut!
Koiralle oli tuotu ruokaa portaille ja se söi, räiskytellen ympärilleen
maitoa ja leivänmuruja. Mathilda-rouva oli hyväillyt sitä, ikään kuin
se olisi ollut osa hänen pojastaan.
— Kun sinä osaisit kertoa! vaikeroi hän.
Mutta koira ei voinut kertoa ja muut eivät mitään tietäneet.
— Jos Alakartanossa olisi kuultu jotakin? tuli Annan mieleen.
Mathilda-rouva ei sanonut siihen mitään, hän oli itse ajatellut samoin,
ja Anna vastatärkätyssä valkeassa puvussaan suuntasi, riitaisista
väleistä huolimatta, askeleensa omenapuiden alle, missä koirakoppien
takana Alakartanon ja Yläkartanon raja-aita kulki.
Alakartanossa asui Yölinnun herran vanhempi veli Filip von Toll, joka
aikoinaan oli myynyt perintöosuutensa maahan nuoremmalle veljelleen.
Rahat olivat pian menneet, mutta runsas elinaikainen muona ylläpiti
perheen ja kaikkinaisella pikkunävertämisellä, kuten kellojen korjuulla
ja muulla sellaisella sai Filip-herra irti sen verran rahaa, että
pysyi viinoissa. Yläkartanossa ei suvaittu alakartanolaisia, osaksi
juopottelun vuoksi, johon setä aina veti veljensä pojan Yläkartanosta,
osaksi Fina-rouvan vuoksi, joka suorastaan oli ollut palvelustyttö — ja
muutakin — ennen kuin joutui rouva von Tolliksi. Tyttäret olivat kuin
kaksi pelästynyttä vesilintua maalla — aina ikäänkuin vailla siipiä,
aina tiellä, minne he tulivat. Kodin ulkopuolelle eivät he tulleetkaan.
Ainoa, jonka he näkivät, paitsi talonpoikia, jotka pyhäaamuisin tulivat
heidän isänsä luo asialle, oli Jaakko Yläkartanosta. Hän ei tullut
portista, häntä huvitti hypätä yli aidan ja hän toi iloa taloon ja
antoi naurullaan tyttöjen aavistaa, että elämässä oli jotakin muutakin
kuin riitaa ja pelkoa, lyöntejä ja lymyilemistä. Jaakko oli ainoa,
johon ei vanha Lippi suuttunut eikä kyllästynyt.
Yläkartanon nuorin tytär silitteli kahlehdittuja koiria, jotka
hetkeksi lakkasivat ulvomasta ja pyrkivät häntä kohti. Sitten hän meni
säleaidalle ja katseli toiselle puolelle. Orpanat Sigrid ja Karin
kävelivät kuluneissa vaatteissaan sireenimajan takana ja kuuntelivat
kellonsoittoa. Anna otti maasta suurimman omenan, minkä löysi, ja
heitti. Serkut aidan takana säpsähtivät ja heidän pyöreät kasvonsa
pitkän kaulan varassa tähtäsivät ylöspäin. Toinen omena!
— Päivää!
Sigrid kasasi vyöltään likaisen esiliinan ja heitti sen pensaisiin.
Anna heristeli luotaan ainoaa koirista, joka oli valloillaan, koska
sillä oli pentuja, ja huusi:
— Oletteko kuulleet mitään?
Hän teki sen ikään kuin eilen olisi erottu, vaikkei oltu puhuttu sitten
kuin juhannuksena, jolloin molempien Yölinnun kartanoiden herrojen
välillä oli ollut suuri riita, ja ojensi kätensä aidan yli.
— Kauhea kulo on Siironmaassa, sanoi Alakartanon serkku, Sigrid, ja
katsoi suurin, pelästynein silmin, kun ojensi kätensä aidan yli. — Me
pelkäämme, että isä ja Jaakko jotenkin... en minä tiedä... että isä ja
Jaakko jotenkin ovat olleet mukana, tai...
— Niin mekin pelkäämme, sanoi Anna.
— Karjaa kuuluu palaneen, jatkoi Sigrid, — monta lehmää.
— Karjaa! huudahti Anna huvitettuna, — sitä me emme ole kuulleet.
— Kauheaa! lausuttiin omenapuiden alta.
Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa olivat tulleet perässä. Ja
valkoisissa, tärkätyissä hameissaan hekin! totesi Anna eikä voinut olla
vetämättä suutaan hymyyn. Serkukset seisoivat kahdenpuolen aitaa ja
toistelivat toisilleen tietoja palosta, jotka tiedot kaikki tunsivat.
Kun vanhemmat sisarukset olivat menneet pois, katsoi Anna taakseen ja
sanoi serkulleen Sigridille:
— Sinulla on oikein kauniit silmät. Mutta älä rakastu Jaakkoon. Hänet
on määrätty Ellidalle. No älä nyt noin hätäänny — voisi luulla, että jo
olet häneen rakastunut.
— Jaakkohan on minun serkkuni, änkötti Sigrid.
— Äh, ei se mitään tee, kyllä serkut voivat mennä naimisiin...
— Jaakko on aina ollut meille niin hyvä, sanoi nuorempi Alakartanon
tytöistä, Karin.
— Kas kuinka sinulla on kaunis tukka, huomautti Anna. — En ole sitäkään
huomannut ennen. Oikein meidän suvun tukka. Te saisitte vain olla
paremmin puetut. No niin, antakaa anteeksi. Te olette niin täynnä
arkoja kohtia, ettei teihin voi ensinkään koskea.
Koirien ulvonta muuttui äkkiä vimmatuksi haukuksi ja tytöt huomasivat,
että Kauniston vaunut ajoivat pihaan. Silloin ojensi Anna nopeasti
kätensä aidan taakse ja palasi kotiin.
Kauniston rouva ja Yölinnun rouva lankesivat eteisessä toistensa
syliin. Molemmat iloitsivat tapaamisesta. Herrat olivat ajaneet
onnettomuuspaikalle, naisille oli kotona käynyt yksinäiseksi.
Mathilda-rouva tervehti Ellidaa kuin poikansa kihlattua ainakin.
Kaunistolaiset toivat erään kauhean uutisen entisten lisäksi: sen, että
joku ihminen olisi jäänyt liekkeihin.
Mathilda-rouva nosti kädet ohimoilleen ja haki tukea oven pielestä.
— Rakas täti, sanoi Ellida tukahtuneesti, — ei se ole Jaakko, ei, ei...
— Se on tietysti joku lapsi-raukka tai vanhus, rauhoitti Ellidan äiti.
— Nehän ne aina tulipalossa ovat eniten vaarassa.
Keskellä yleistä itkua ja vaikerrusta huomautti Yölinnun nuorin, ettei
oikeastaan kannattanut surra, ennen kuin tiedettiin jotakin varmaa.
Ehkä kaikki oli ollutkin vain huhua. Annaa toruttiin joka taholta
sydämettömyydestä, mutta hetkisen perästä alettiin kuitenkin taipua
siihen suuntaan, että huhut saattoivat olla liioiteltuja, ja niin
tuli kaikin puolin keveämpi olla. Kahvi juotiin puutarhan puoleisella
parvekkeella, Yölinnun kauniit vanhat hopeat ja posliinit olivat
esillä, kirkonkellot soivat, koirat olivat väsyneet ulvomaan. Nuoret
menivät puutarhaan ja puhuivat veljistään ja ystävättäriensä veljistä,
äidit istuivat parvekkeella ja puhuivat lapsistaan.
— Jaakko on niin hyvä, sanoi Yölinnun rouva. — Hän ei voi nähdä
kärsimyksiä. Kerjäläiset hän kokoaa tiepuolesta ja tuo kotiin ja
syöttää. Täällähän on vakituisesti seitsemän henkeä, jotka hän
nälkävuosina korjasi hangesta. Takkinsa hän voi antaa. Kellonsa hän voi
antaa.
— Ellida on luja, sanoi Kauniston rouva, — vaikka hän tuntuu hennolta.
Ja hän rakastaa Jaakkoa.
Äidit hymyilivät. Päivällistä syödessä ilmestyi pitäjän
postinhoitajatar, neiti Zaida Sederholm, hiestyneenä ja tomuttuneena
ruokasalin kynnykselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski
Jaakko-herraa. Kun ei Jaakosta voitu antaa tietoja, kertoi hän, kauhu
kasvoilla, että Siironmaan nuori tytär oli joutunut liekkeihin.
Huoneessa hiljeni kokonaan. Se ei taaskaan johtunut yksin siitä, että
kanssaihminen oli joutunut kauhean kuoleman uhriksi, vaan tietäen tai
tietämättään yhdistivät kaikki nämä naiset jollakin lailla Jaakon
onnettomuuteen. Jaakon äiti oli tuskassaan ehtinyt kehittyneempään
asteeseen kuin siihen, jolloin itketään. Ellida sen sijaan itki. Neiti
Zaida Sederholm, joka ontui, nojasi kylkeään ruokakaapin pieleen,
nääntyneenä sekä sielun että ruumiin puolesta. Yhtäkkiä päästi Yölinnun
nuorin tytär pienen vihellyksen ja marssi kuuluvin askelin salin
permannon poikki. Tuskin oli ruokasalissa ehditty vaihtaa muutamia
katkonaisia lauseita, kun salista taasen kuului askelia ja Anna marssi
sisään, kädestä taluttaen navettapiikaa.
— Nyt te saatte kuulla uutisia Siironmaan tyttärestä, sanoi hän. — No,
kerro nyt, mitä sinä tiedät.
— Mitäs minä sitten.
— No, ei sinulle kukaan tee pahaa. Te olitte yhdessä rippikoulussa...
— Niinhän me olimme...
— No, ja hän oli... No, kerro nyt... Hän oli hyvä lukemaan, eikö niin?
— Niinhän hän oli.
— Ja sai testamentin?
— Niin...
— Ja oli kaunis...?
— Niin, hän oli kaunis...
Tyttö vei suurilla punaisilla käsillään esiliinan kasvoilleen. Ei
voinut tietää, itkikö hän vai nauroi. Hän kääntyi ympäri ja läksi.
Hänen paljasjalkaiset askeleensa jymisivät salin siltapalkeilla.
Naiset tuijottivat toisiinsa.
— Kaunis, pääsi vihdoin Ellidan huulilta.
— Kaunis, lausui postinhoitajatar kuin kaiku.
Kirkonkellot lakkasivat äkkiä soimasta. Niihin oli pitkän päivän
mittaan ennättänyt tottua. Hiljaisuus tuntui nyt pahaaennustavalta.
* * * * *
Iltayöstä tuotiin Jaakon nuori hevonen taluttamalla kotiin. Everstinna
kävi itse tarjoamassa sille leipää ja sokeria, mutta se ei huolinut
kummastakaan. Mies, joka toi hevosen, ei tietänyt mitään Jaakosta.
Valkea oli saatu pysähtymään suurten soiden laitaan. Torpparit olivat
jääneet vartioimaan yöksi.
Kaikki Yölinnun ikkunat olivat valaistut. Puoliyön aikaan saapui
sammuttajajoukko kotiin ja tuskin olivat miehet päässeet keittiöön
syömään, kun everstin askeleet kopisivat keittiökamarissa. Hän oli
päässyt tulemaan kenenkään huomaamatta ja hänen kasvoillaan liikkui
sinisiä varjoja, kun hän astui ruokapöydän eteen ja iski nyrkkinsä
pöytään kuin minkäkin puunuijan.
— Missä on nuori herra? huusi hän, — missä? Mutta minäpä sanon teille,
ettei yhtä suupalaa, ennen kuin Jaakko-herra on kotona. Metsään
paikalla, jokainen — eikä kotiin, ennen kuin nuori herra on löydetty!
Hän tarttui pitkän pöydän toiseen päähän ja nosti. Leipäläjät ja
puurovadit lensivät permannolle. Miehet karkasivat ovea päin. Kalpea,
nokinen poika sai reikäleivän niskaansa. Toinen leipä sattui seinään.
— Vai te täällä söisitte ja joisitte, huusi eversti, — vaikka se, joka
teidät pelasti nälkäkuolemasta, on metsässä. Ei ruokaa eikä juomaa
teille, vaan ruoskaa...!
Hän tarttui halkoon, mutta huomasi, ettei huoneessa enää ollut kuin
Mathilda-rouva ja Pekka. Pekka pisti leipää taskuunsa.
— Etkö sinä kuullut, että minä kielsin! huusi eversti.
Pekka ei puhunut mitään.
— Etkö sinä pelkää? sanoi eversti ja nosti halkoa.
— Mitäs minä, sanoi Pekka.
Halko putosi everstin kädestä. Mathilda-rouva puheli Pekalle:
— Ota mitä tahdot, mutta älä tule kotiin ilman häntä.
Pekka painoi lakin päähänsä ja läksi. Eversti tuli Mathilda-rouvaan
nojaten sisään. Hän ei ottanut einettä enempää kuin hevonenkaan, joka
oli palannut palopaikalta. Mathilda-rouva koetti viihdytellä häntä ja
puheli:
— Me autamme hädänalaisia. Heidän pitää saada sama, minkä he ovat
menettäneet. Mitä sanot, jos antaisimme heille Juurikkaan torpan maat
ja metsästyslinnan. Minä olen suunnitellut kaikki valmiiksi. Päivä on
ollut pitkä.
Eversti pani kädet silmilleen, ikään kuin suojellakseen niitä joltakin
näyltä.
— Heille tulee hyvä, saat nähdä. Kunhan Jaakko vain palaa. Ja mitäpä
hänelle olisi voinut tapahtua. Huhut liioittelevat aina.
— Tuo konjakkia, sanoi eversti. — Tätä särkyä ei pirukaan kestä.
Avainkimppu helisi Mathilda-rouvan käsissä, kun hän meni konttoriin,
missä sekatavaravarastoa säilytettiin.
— Varmaankaan ei sekään ole totta, että ihminen olisi joutunut
liekkeihin, sanoi hän tunnustellen.
Eversti nauroi hirtehisen naurua.
— Vai et usko, että se on totta. Minä olen näillä silmilläni nähnyt
hänen hiiltyneen ruumiinsa. Tahdotko tietää, minkä näköinen se oli, vai
uskotko ilman...
Mathilda-rouva lyyhistyi istumaan...