Pitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa
Jaakko von Tollia sanottiin »Yölinnuksi». »Yölintu!» huusivat naiset
toisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut
Jaakko-herran kulkustensoitto. »Yölintu!» kuiskasivat tytöt ja menivät
ikkunaan. »Yölintu!» riemuitsivat lapset ja juoksivat pihamaalle.
»Yölintu!» siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tiepuoleen.
»Yölintu liikkuu», sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke
alkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen
taakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi.
Everstin kartanossa Yöjärven rannalla kasvoi myöskin kolme nuorta
tytärtä, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna. Heillä oli
kamarineiti, joka puetti heidät aamulla ja sitoi harson heidän
silmilleen, kun he läksivät kävelylle. He olivat kuuluisat hipiänsä
valkoisuudesta ja pienistä käsistään, joissa rystysien yläpuolella oli
kuopat. Heidän kauneutensa oli sitä lajia, johon ei kuulu kulmakarvoja
eikä ajatuksia. Heidän äitinsä, jalosyntyinen Mathilda-rouva, oli
kasvattanut heidät omaan henkeensä. Hänelläkään ei ollut ajatuksia, kun
eversti jo yli keski-iän päässeenä miehenä hänet kihlasi. Mutta hänellä
oli naisen vaistot. Ajatukset tulivat jälkeenpäin, kun lapset tulivat.
Lapsia syntyi ja lapsia kuoli. Mathilda-rouva suri, ettei kartanolla
ollut muurattua sukuhautaa ja että hänen täytyi kätkeä pienet ruumiit
irralleen maahan, vieraiden kuolleiden joukkoon. Uskonnollisuus,
jota hänessä saattoi sanoa alunpitäen olleen virallinen määrä,
kehittyi myöhemmin niin, että hän rupesi vaatimaan naapurien kesken
anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa ennen ehtoollista. Eversti kohteli
naistensa sielunelämän ilmauksia kuin sateen pieksinää. Joskus ne
tulivat otolliseenkin aikaan, tavallisesti sopimattomaan. Vertaisekseen
ei hän tunnustanut muuta kuin poikansa.
Oikeastaan hän oli mennyt naimisiinkin tämän pojan tähden, ja ne
monet tytöt, jotka ensin syntyivät, olivat ehtineet tehdä hänet
malttamattomaksi. Kun poika näki päivänvalon, oli ilo isän sydämessä
yhtä suuri kuin ikinä jossakin valtakunnassa, missä kauan odotetun
kruununperillisen maailmaantuloa tervehditään kiitosjumalanpalveluksin
ja kellonsoitoin. Mahtavimmat herrat rouvineen seitsemän pitäjän alalta
kutsuttiin pojan kummeiksi, äiti jumaloi tätä lasta, eivätkä sisaret
koskaan sanoneet häntä vastaan. Karl Jakob Magnus sai mitä hän halusi
ja teki mitä hän tahtoi.
Hän kasvoi voimakkaaksi ja rotevaksi. Hänellä oli Tollien punaiset
hiukset ja likinäköiset silmät. Hän oli viidentoista vanhana täysin
kehittynyt.
Tuli sitten eräs elokuun huomen, silloin, kun Jaakko herra kävi
kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan.
Pitäjä oli pahaa aavistamatta herännyt aamuaskareihinsa. Ruis oli
tuleentunut viikossa ja uhkasi varista käsiin. Kirkonkylän asukkailla
varsinkin oli kiire. Yölinnun pellolle oli siksi maanantaiksi
kutsuttu seitsemättäkymmentä henkeä ja eversti läksi tavanmukaiselle
aamuratsastukselleen työväkensä luo.
Kuivuus tuntui todella käyvän pelottavaksi. Aamukaste ei vielä
ollut haihtunut, mutta yhtäkaikki riippuivat yrtit maantien
laidassa rentoina, ikään kuin ne olisivat olleet keitetyt.
Nokkoset ja ohdakkeet, jotka vielä seisoivat pää pystyssä, olivat
kuin jauholaarista nostetut. Saviset peltosarat halkeilivat
kämmenenlevyisille revelmille. Maasta tuntui lähtevän poltetun
saviastian haju.
Hevosen selästä saattoi eversti, ratsastaessaan asumusten rydön läpi,
nähdä vainion, jolla hänen väkensä oli määrä olla työssä. Ei näkynyt
yhtään ihmistä. Asumusten edustoille muodostivat leikkivät lapset
ja tonkivat siat vaaleita täpliä. Joelta kuului poikain huutoja ja
pulikoimista, kukot kiekuivat. Poudan auer verhosi maailman unettavaan
sineen. Äkkiä keksi eversti väkensä yhdessä rykelmässä pienen metsikön
laidalla, joka kivikkona oli jätetty saareksi keskelle viljelystä.
Yli puuttoman kirkkotarhan saattoi hän nähdä ihmisjoukon seisomassa
kuin seisomaan palkattuna ja katsomassa jotakin, jota ei eversti vielä
voinut nähdä. Hän erotti jo yksityisiä henkilöitä. Selvästi pehtorin
ja »nälkävuoden lapset». Pekalla oli leveimmät hartiat koko kartanon
alueella. Everstissä kuohahti, kun hän ajatteli ajanhukkaa, jonka
tuollaisen joukon seisoskeleminen tuotti, ja hän painoi kantapäät
hevosen kylkiin. Tomu, ohut kuin tuhka, lähti liikkeelle tiestä ja
tunki sieraimiin. Kirottu suomalainen laiskuus! Everstin kipeässä
jalassa tuntui kuin kaukainen varoitus vaarasta.
Samassa hetkessä kävi havahdus läpi koko kylän. Kartanon koirat, jotka
viikkokauden olivat maanneet kuin kuolleina, päästivät ulvonnan ja
rakit hökkeleissä parahtivat ikään kuin niihin olisi sattunut kalikka.
Lapset hypähtivät ylös hiekasta, naiset tulivat seinänvierustoille.
Mitään ei näkynyt. Koirat tuntuivat tietävän jotakin, jota ei vielä
voinut erottaa silmällä.
— Jaakko! välähti everstin mieleen ja vaiva kipeässä jalassa tuli
likemmä.
Hän antoi hevosen juosta täyttä ravia kirkon ja kellotapulin ohitse ja
käänsi sängelle.
— Metsävalkea! ajatteli hän, vaikkei hän vielä tietänyt mitään.
Pitäjän sydänmaita oli joka kesä mennyt kulossa. Kulo kuului näille
seuduille yhtä säännöllisenä ilmiönä kuin kylvö ja heinänkorjuu.
Tällaisella kuivalla saattoivat kulon tuhot olla arvaamattomat. Hevonen
oli hypännyt parin peltosaran ojain yli, kun eversti todella erotti
valkoisen sauhun taivaalla. Eipä ihme, ettei hän heti ollut huomannut
sitä: sauhu ei tuprunnut eteenpäin pilvinä. Se oli kuin harmahtava
villavaate, jota näkymättömät kädet tasaisesti tuntuivat nostavan.
— Jaakko iski taasen everstin mieleen ja vaikkei siihen ollut järkevää
syytä, teki hän silmänräpäyksessä johtopäätöksiä.
Kulo tuntui olevan noin peninkulman päässä. Hän ei tietänyt, olivatko
Jaakko ja hänen setänsä lähteneet edes tälle suunnalle. Illalla oli
puhuttu untuvista, joita tytöt toivoivat puuhkiinsa ja Juurikkaan
suosilmistä. Eversti muisti kuulleensa Jaakon huutaneen keittiöön,
ettei koirille pitänyt antaa ruokaa. Hän oli huoneessaan keskustellut
töistä pehtorin kanssa, kun Lipin ääni oli ruvennut kuulumaan
pihamaalta. Pian sen jälkeen oli herrojen hevonen ajanut portaiden
eteen.
Kirottu Lippi! Jaakon oli mahdoton tasaantua niin kauan kuin
Alakartanon naapuruus oli aidan takana. Oli aina parempi, kun veljekset
olivat riidassa. Eversti ei olisi muuta suonut kuin että riitaa
olisi kestänyt vakituisesti. Mathilda-rouva näitä sovintoja hieroi,
vaikkei hän aatelisessa mielessään ollut tehnyt sovintoa sen piian
kanssa, jonka Lippi oli tuonut taloon ja vihdoin nainut. Mitään niin
epäkäytännöllistä ei Jumala saattanut vaatia kuin että järjestyksen
ihmiset seurustelisivat renttujen kanssa. Ehtoollispöydässä kerran
vuodessa — miksei! Mutta ei sillä välillä.
Pehtori erosi nyt elonleikkaajien joukosta ja tuli nopeasti isäntäänsä
vastaan. Eversti päätteli taasen erinäisten asianhaarojen perusteella,
että herrat olivat menneet toiselle suunnalle ja kuitenkin tuntui
hänestä aivan selvältä, että hänen veljensä ja poikansa metsästysretki
jollakin lailla oli yhteydessä sen kanssa, mitä tapahtui tuolla
taivaanrannalla.
— Mutta jos veli Lipillä on osaa tässä roviossa, ajatteli eversti
ja hänen poskipäänsä kylmenivät, — niin ei minua ikinä taivuteta
sovintoon. Ei, jumal'avita...!
Pehtori nosti lakkiaan.
— Noo, Bergström, missä se on? sanoi eversti.
— Emme voi niin varmaan tietää, vastasi pehtori, murtaen Ruotsin
ruotsia ja sotilaallisen ryhdikkäänä kävellen everstin hevosen
rinnalla. — Se voi olla meidän sydänmaalla. Se voi myöskin olla
Siironmaan puolella. Hirveää on, jos tuuli alkaa käydä. Voi pian
tapahtua niinkuin kerran Ruotsissa. Krouvin Kersti siitä aina puhuu.
Talo meni ja ihmisiäkin jäi liekk...
Eversti lasketti suoraan rukiiseen ja oikaisi lahdelman halki, jonka
kiertäminen olisi pidentänyt kulkua kummulle, missä leikkuuväki seisoi.
Miehet olivat jo lyöneet sirppinsä kuhilaaseen ja haeskelivat takkejaan
lähteäkseen matkaan.
— Minä nousen tapuliin katsomaan, sanoi eversti. — Juoskoon joku heti
viemään sanaa haudankaivajalle. Hän saa koko päivän soittaa kelloja.
Puolijuoksua oikaisivat miehet yli sarkojen hevoshakaa ja taloa kohti.
Hetkisen asteli pehtori everstin rinnalla, kertoen vaikutelmiaan
savusta. Yhdessä ainoassa tunnissa se oli päässyt tällaiseen vauhtiin.
Pekka sen ensinnä oli huomannut. Hän väitti tulen saaneen alkunsa
saaressa Siironmaan edustalla ja kipunoiden lentäneen maihin.
Siironmaan talo oli kuin olikin vaarassa.
Eversti pidätti hevosensa varjoon kellotapulin juurelle, ja pehtori
kiirehti kartanoon. Jalassa, josta aikoinaan oli kerrottu mitä
erilaisempia juttuja sekä uudessa että vanhassa pääkaupungissa, rupesi
tuntumaan pahaaennustavalta. Pitäjässä uskottiin viattomasti, että
eversti oli saanut vamman taistelukentällä. Nukkukoot autuaasti siihen
uskoon, oli eversti nauranut itsekseen. Hän oli yksinkertaisesti
hypännyt alas rakastettunsa liian korkeasta ikkunasta. Eikä yksin
pahojen ilmojen edellä, vaan yleensä onnettomuuksien tullessa, ilmoitti
vamma itsensä. Jaakko oli useammin kuin kerran antanut isällensä
aihetta tuntea pistoa kipeässä jalassa.
Milloin poika tasaantuisi? Hän oli alkanut aikaisin. Ensimmäiset
sovinnot oli isä maksanut hänen puolestaan, kun hän oli kolmentoista
vanha. Se oli tapahtunut nälkävuosina, kun Jaakko kerjäläislauman
etunenässä oli karannut jonkun talollisen myllykuorman kimppuun
maantiellä ja tasannut jauhot kerjäläisten kelkkoihin. Jaakko olisi
saanut ruveta tyyntymään. Hänen täysi-ikäisyyteensäkään ei enää ollut
kuin pari vuotta. Isä tunsi tämän kaiken. Hän oli hänkin aikansa
elämöinyt. Hän oli lopettanut myöhemmin, mutta hän oli myöskin
aloittanut myöhemmin.
Odotus kirkon edustalla kävi everstille pitkäksi. Haudankaivajaa
ehkei tavattu kotoa — eversti kirosi, kun hän Harttua ajatteli. Olisi
taitanut olla parasta panna hakemaan häntä Rantakrouvista yksin tein.
Hän kirosi niin ikään, kun hän ajatteli kartanon miehiä — ja mitä
viivyttelemistä tämä taasen oli? Onneksi olivat torpat edempänä kuin
kulovalkea ja suuret suot välillä. Mutta alkaapa käydä tuuli! Pistot
jalassa tuntuivat hartioihin ja niskaan asti. Asumuksista kuului
hälinää, hevoset hirnuivat, koirat ulvoivat pihamailla pitkin joen
vartta. Everstin hevosen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun kärpäset
sitä ahdistivat. Lisäksi se tunsi yleisen levottomuuden kylässä.
Eversti antoi sen hiljalleen astella edestakaisin kirkon varjossa.
Auringonsäteet taittuivat peltitauluista hautausmaalla niin kirpeästi,
että koski silmiin. Marmorikivien pinnat Tollien haudoilla kirkon
pohjoispäässä kiilsivät kuin peilit. Lasten hautakummut olivat ainoa
keidas koko kirkkotarhassa, joka kauttaaltaan oli kuin poltettu.
Perhoset ja villit mehiläiset pitivät iloaan kukkasten keskellä.
Helteessä, joka painoi maata, ei ollut mitään ukkosilmojen hautovasta
kosteudesta. Se oli kiinteä ja lohduton.
Villavaatteen tapainen savukerrostuma nousi yhä ylemmä taivaalle.
Odotuksen minuutit kävivät sietämättömiksi. Vihdoinkin kääntyivät
rattaat kartanon vaunuliiterin edustalta tielle. Niissä istuivat
pehtori ja Pekka. He antoivat hevosen nelistää. Eversti teki merkin,
etteivät he pysähdyttäisi ja huusi ohi ajaessa, että hän pian tulee
perässä. Nyt valjastettiin jo navetan edustalla useampia hevosia, ja
rattaat miehiä täynnä ajoivat tomupilvessä everstin sivuitse.
Kirottu haudankaivaja!
Yölinnun herra pani hevosensa liikkeelle Rantakrouvia kohti. Pitkin
kujaa, jonka saveen karjan askeleet olivat kovettuneet, tuli hän
keltaiselle rakennukselle joen rannalla ja tapasi emännän portailla.
— No Kristin, sanoi hän ruotsiksi, — onko Harttua näkynyt?
Krouvin emäntä huomasi, ettei eversti ollut juttelutuulella, koska hän
sanoi Kristin eikä Kerstin. Hän päästi ilmoille liioitellun harmin
vuodatuksen.
— Missäpä se ilkimys olisi, jollei täällä ihmisten vastuksena, herra
eversti. Koko yön hän on maannut täällä enkä minä ole jaksanut viskata
häntä portille, kun ukkokin läksi kaupunkiin. Ja hauta hänellä pitäisi
olla valmiina ennen päivällistä, — tuovat kuolleen, tietäähän sen
tällaisella kuumalla — mutta hän vain makaa täällä ihmisten kiusana...
‒ Sanokaa hänelle, että hänen heti paikalla on tultava minun puheilleni.
Emäntä kuuli kovuuden everstin äänessä ja meni nopeasti herättelemään
Harttua. Avonaisesta ikkunasta saattoi kuulla, kuinka hän töni ja torui
humalaista. Harttu rupesi mielettömästi laulamaan. Krouvin emäntä
laahasi hänet käsipuolesta portaille ja piteli häntä siinä kiinni.
Harttu kourasi päätään tervehtiäkseen everstiä, hänen lakkinsa oli
kuitenkin jäänyt pöydän alle.
»Ja nuori mies meni jahtiin
ja nuori mies meni jahtiin
sinne metsään viherjään,
sinne metsään viher...»
Eversti näki yhdellä silmäyksellä, ettei miehestä tulisi hätäkellon
soittajaa.
— Kerstin, sanoi hän, — lähetä noutamaan kellotapulin avainta. Sydänmaa
on tulessa. Täytyy hälyttää kokoon väkeä.
Kerstin päästi irti Hartun.
— Herra Jeesus, mitä eversti sanookaan! siunasi hän ja povi piukan,
punaisen röijyn alla alkoi kohoilla. — Onko sydänmaa tulessa? Onko se
Yölinnun maata? Herra siunaa...! Kotona Ruotsissa kerran... Mutta on
se ihme ja kumma, jollei haudankaivajaa saada jaloilleen! Sen minä
sanon hänelle, Harttu, että jollei hän... Hän muistaa, mitä minä pystyn
tekemään. Jollei hän nyt heitä lauluaan ja nouse, niin minä kastan
hänet jokeen! Minä olen sen ennenkin tehnyt, hän muistaa sen...
— Avain! jyrisi eversti, — lähetätkö noutamaan...
Kerstin olisi loukkaantunut toisten olosuhteiden vallitessa, mutta
eihän nyt voinut, kun metsä paloi. Hän kokosi liepeidensä röyhelöt ja
katosi keittiöönsä. Harttu hymyili onnellisena, nosteli kättään ja
älähteli:
— »Nuori mies meni jahtiin... »
Laulu teki everstiin oudon vastenmielisen vaikutuksen. Se toi taasen
jotenkuten mieleen Jaakon. Ratsastuspiiska rupesi elämään everstin
kädessä.
— Kyllä minä everstin tiedän, puhui juopunut ja jatkoi mieletöntä
hymyilemistään, — ja kyllä minä Jaakko-herran ja Lippi-herran...
»Hän kohtasi siellä ruusun
ja hän kohtasi siellä ruu...»
Ratsastuspiiska sattui haudankaivajan multaisiin saappaanvarsiin, ja
tuskin oli Harttu ehtinyt hypähtää, kun sangollinen vettä tuli ovesta
hänen niskaansa. Harttu pääsi tuota pikaa pystyyn ja kiroili suomeksi,
kun emäntä kiroili ruotsiksi.
— Eikö hän kuule, koetti emäntä lieventää kovakouraisuuttaan, —
että on päässyt irti suuri kulo. Puut palavat, suuret puut everstin
metsässä ja metsän eläimetkin voivat palaa. Sudetkin ja käärmeet ovat
eläviä luontokappaleita eikä niitä saa kiusata. Ja kulo on kauheata.
Kotona Ruotsissa — liekit hyppäsivät pitkiä matkoja — paloi kokonaisia
asumuksia ja eräs vanha ruotivaivainen jäi liekkeihin...
Eversti ajoi jo kujalla. Hän ei kipeältä jalaltaan päässyt ajamaan
lujasti ja hän kuuli vielä hyvän matkaa Rantakrouvin emännän äänen.
Harttu tallusteli perässä märkänä, suuttuneena ja vähitellen selveten.
Ilmassa tuntui palavan maan haju. Harttu ei mennyt kotoaan hakemaan
avainta, hän tuli everstin perässä sisään hautausmaan portista ja
hävisi ristien ja hautataulujen sekaan. Kun ei häntä alkanut kuulua,
kirosi eversti ja huusi hänen nimeään. Kun ei hän sittenkään tullut,
täytyi everstin lähteä häntä etsimään. Tielle sattui haudasta
kaivettuja luita. Kokonainen käsivarsi, josta eivät jänteetkään vielä
olleet lahonneet, makasi hiekassa.
— Tänne minä sen eilen panin... varmasti tänne, ärisi Harttu
vastaukseksi everstin kirouksiin.
— Onko tämä paikka kellotapulin avaimelle?
Harttu kyykötti suuren lautakasan edessä pensaan juurella. Eversti
nojasi hautakiveen. Särky jalassa oli jo sangen kova.
— Missäs minä sitä sitten pitäisin, puolusti Harttu itseään äreydellä,
jonka hän ainoastaan humalapäissään uskalsi suoda itselleen. — Kukas
sen täältä ottaisi?
— Tästä juomisesta täytyy tulla loppu tai saa Harttu eron toimestaan,
puhui eversti. — Minä murran tapulin lukon, jollei avain paikalla löydy.
Kellotapulin lukko oli vanhoja Ruotsin aikaisia, mutta everstistäkin
tiedettiin, että hän vielä kymmenen vuotta sitten paljain käsin oli
litistänyt hevosenkengän.
— Harttu saa selkäsaunan — se taitaa olla paras keino...
Eversti likeni ontuen kankeine jalkoineen ja ratsastuspiiska vingahteli.
— Ei se ole minun syyni, huusi haudankaivaja ja konttasi polvillaan
pakoon. — Eversti lyö niitä, joiden on syy...!
— Ja keitä ne olisivat...? puheli eversti ja luuli jo ulottuvansa
piiskallaan miehen selkään.
Haudankaivaja mutisi jotakin ja haki turvaa avonaisen hautarivin takaa.
— Mitä sinä sanot? huusi eversti ja tuli tarkkaavaiseksi.
— Sitä vain, että herrat illalla pitelivät avainta.
— Mitkä herrat?
— Yölinnun herrat.
— Mitä herroilla sitten olisi ollut tekemistä täällä?
— Menivät jahtiin. Poikkesivat.
— Valehtelet!
Eversti seisoi niin likellä avonaista hautariviä, että Harttu jo toivoi
maan repeävän hänen altaan. Olisipa silloin kerrankin suuri herra
joutunut köyhien hautaan! Mutta eversti ei pudonnut, uhkasi vain haudan
yli piiskallaan Harttua, joka oli päässyt jaloilleen. Äkkiä sattui
haudankaivajan silmään avain hiekalla ja hän muisti samalla hämärästi,
että Jaakko-herra eilen oli viskannut sen hänen päänsä yli, kun hän
kaivoi hautaa. Hän ei nyt kuitenkaan puhunut avaimesta mitään. Hänen
täytyi ensin näyttää toteen, ettei hän ollut valehtelija.
— Mikä tämä on? sanoi hän ja kopeloi taskustaan esiin litteän pullon.
— Jollei tämä ole Fiilippi-herran pullo, niin saa armollinen herra
oikopäätä paiskata Hartun kuoppaan ja multaa päälle! Ja jolleivät
herrat eilen tulleet tänne... ja jollei se ole heidän syynsä, että
kuoppa vielä on kaivamatta... ja jolleivät he tahtoneet mukaansa
saareen ja kysyneet, tiedänkö minä koreita tyttöjä keittämään lintua...
— Valehtelet, jyrisi eversti.
Harttu pysytteli visusti haudan takana. Eversti oli valkoinen
kasvoiltaan.
— Ylös, ylös! huusi hän hampaittensa välitse ja huiskautti piiskallaan
kirkontornia kohti.
Harttu läksi juoksujalan menemään. Hän laski, ettei eversti kipeällä
jalallaan voisi seurata hänen kintereillään torniin. Ylhäällä
estäisivät monet parrut vapaasti liikkumasta. Mitä tekemistä everstillä
oli tornissa, ei Harttu voinut ymmärtää. Hevonen, joka oli kiinnitetty
aitaan, tömisteli jalkojaan kärpästen käsissä. Kuormallinen miehiä ajoi
ohitse. Hartussa heräsi silloin jokin aavistus ja jota korkeammalle
hän kapusi tuttuja portaita, sitä enemmän haihtui höyry päästä. Kun
hän sai auki luukun etelän puolelta, oli maailma sillä kulmalla
ainoana savumerenä. Kellotapuliakin tuntui sininen utu kiertävän kuin
sumu saarta. Ja tämä utu oli yhtä jatkoa sille, joka kasvoi esiin
taivaanrannalta.
— Herra hyvästi siunatkoon! puhui haudankaivaja unissakävijän äänellä
ja humala oli nyt kokonaan poissa hänen päästään. — Herroilta on
päässyt tuli... meidän herroilta! Siironmaan saareen hankkivat. Aijai
ettei tulisi mitään talolle. Se antaa ihan noille paikkeille ja... ja
Juvelan horha — ettei menisi miehineen päivineen.
— Suu kiinni! huusi eversti portaista.
Mutta haudankaivaja ei kuunnellut häntä. Hän ei puhunut hänelle,
hän ajatteli ääneen, kuten hän oli tottunut tekemään tornissa
seurustellessaan kellojen kanssa.
Eversti kuuli nyt toisen suusta kaiken, mitä hän itse oli ajatellut.
— Soita! huusi hän ja astui parrujen yli avonaiselle luukulle. — Soita,
soita! toisti hän katsellessaan kaukaisuuteen.
— Herra hyvästi siunatkoon! höpisi haudankaivaja höpisemistään, — minkä
piti tulla... Ettei vain talo menisi... se antaa juuri sille kohdalle.
Ja Juvelan horha!
— Soita, saatana!
— Herra hyvästi siunatkoon!
Hätäkellot alkoivat kumista ja torni huojui. Harttu varisti,
irroittamatta molempia käsiään nuorista, takin yltään.
— Minä lähetän kartanosta miehen avuksesi, sanoi eversti. — Katso, että
kellot soivat niin kauan, kunnes minä kiellän. Muista se.
Hän läksi. Harttu jäi jatkamaan puheluaan kelloille. Hautausmaan
portilla tuli mies ruumiskuormineen, nähtävästi sama mies, jonka
tilaama hauta oli kesken. Eversti kysyi mieheltä, tiesikö hän mitään
kulovalkeasta. Mies otti lakin päästään, kumarsi polviaan notkistaen
syvään ja jäi paljain päin kertomaan nähneensä sauhun nousevan
Siironmaan saarelta. Muuta hän ei tietänyt.
Eversti painoi kantapäät hevosen kylkiin. Hän erotti matkan päästä
Mathilda-rouvan ja tyttöjen kirjavat puvut Yölinnun portailla. Koirat
ulvoivat pihamaalla.
— Mitä Jaakosta kuuluu? huusi Mathilda-rouva seljapensaiden yli
miehelleen.
— Ei mitään, vastasi eversti kuivasti ja iski piiskallansa
koiralaumaan, joka ympäröi hevosta. — Mitäpä hänestä kuuluisi!
lisäsi hän ikään kuin tappaakseen omia epäilyksiään ja määräsi
samassa pojalle, joka oli juossut ottamaan vastaan hevosta: — Piia ja
pikkukääsit!
— Aiotko lähteä? kysyi Mathilda-rouva. — Älä toki ota Piiaa... Sinun
jalkasi.
Eversti oli pelottavan valkoinen kasvoiltaan. Mathilda-rouva seurasi
häntä uskaltamatta puhua enempää. Tytöt jäivät eteisen ikkunaan ja
seisoivat siinä kuin kolme pelästynyttä valkeaa kaniinia, katsellen
ulos. Eversti kilisti huoneessaan kelloa. Ennen kuin vanha palvelija
tuli, sanoi Mathilda-rouva:
— Tiedätkö, mikä kauhea aavistus minulla on?
— Tiedän, vastasi eversti kärsimättömästi.
Mathilda-rouva asteli edestakaisin huoneessa, palvelijan auttaessa
everstin ylle metsästystamineita. Eversti haukkasi nopeasti aamiaista
eikä odottanut, että hevonen tulisi portaiden eteen.
— Pankaa koirat kahleisiin ja piiskatkaa niitä etteivät ulvo! huusi hän
pihamaalta.
Mathilda-rouva näki, että hän töin tuskin sai hallituksi Jaakon
nuorta hevosta, joka pitkän aikaa oli seisonut tallissa. Tytöt
kiljahtivat, kun tienkäänteessä poika, joka istui kääsien takana,
hypähti korkealle ilmaan. Hevonen vuoroin kiiti eteenpäin, vuoroin
vikuroi takajaloillaan. Pelottavalla vauhdilla kiiti Piia kuormineen
kirkonkylän läpi ja hävisi metsän peittoon.
Ensimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen
everstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä
rasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli
samaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä
ulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu,
huumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot
häämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet.
Lato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa.
Pian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon
maiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä
puihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi
metsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen
hypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä,
ikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne
vilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko
hänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa.
Sammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään
kuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta
vastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä
syttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti
lentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin
kädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka
eläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli
vastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat
ympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi.
Tuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi
hevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se
ne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö
paloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin
hiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se
ensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien.
Varisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi,
että hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa
tuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen
pystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei
nähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet
vallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai
menehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen
ympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.
— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.
Ei vastausta.
— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?
Eversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin
värinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko
poika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?
— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että
hänen äänensä hukkui siihen.
No niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos
joku joutuikin pois.
Eversti puhalsi taasen metsästyssarveen ja hänen hämmästyksekseen
vastasi tuttu torvi. Se oli hänen ystävänsä Kauniston herran
metsästystorvi. Pian tapasivat naapurukset maantiellä. Kauniston herra
oli kuten hänen ulkoasustaankin näki, mieskohtaisesti ottanut osaa
sammutustyöhön. Hän astui esiin keskeltä kuloa ja joukko miehiä teki
työtä hänen johdollaan.
— Oikea helvetin kokko, sanoi hän ojentaessaan kätensä Yölinnun
herralle. — Sinä otatkin nyt komennon tuolla puolen. Kyllä tätä
saakelin sulatusta vielä kestää. Rasva selässäni kiehuu, piru vie.
— Millä kannalla asiat oikeastaan ovat?
— Taloa ei voitu pelastaa.
— Palanut?
— Perustuksia myöten.
— Ihmiset?
— Pelastetut. Onko se totta, että Jaakko ja Lippi ovat liikkuneet tällä
kulmalla?
— Oletko kuullut jotakin?
— En.
Valtava humahdus metsässä sai Kauniston herran rientämään pois.
Everstin edessä seisoi yhtäkkiä Pekka, nokisena, oikea käsi sidottuna
rievulla.
— Minä vien Piian rantaan, sanoi hän. — Ranta on tässä likellä. Siellä
on Siironmaan väkeä. Emäntä näyttää tulleen hulluksi...
Rattaat alkoivat rytyyttää yli savuavien kantojen.
— Riisu hevonen ja jätä rattaat, huusi eversti. — Oletko kuullut mitään
meidän herroista?
Everstin kasvot olivat kuin luu nahan peitossa, kun hän teki
kysymyksen. Eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Pekka vastasi
vältellen.
— Olivat iltayöstä käyneet talossa.
Eversti seurasi Pekkaa, joka talutti irtonaista hevosta.
— Entä onko heitä nähty aamulla?
— Oli kuultu laukauksia.
— Mitä se on, ettet sinä tottele: puhu, perkele!
— Mitäs minä... en minä.
Kalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen,
kieli pitkällään suusta.
— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.