Pähkinäsaaren rauhanteon mukaan meni raja Säämingin Särkilahdelta
Nilsiän Karjakoskelle, poikkesi siitä länteen Kolimakoskelle, siitä
Pyhäjoelle ja päättyi Kainuunmereen, jossa Venäläiset väittivät
Hanhikiveä Pyhäjoen suulla rajamerkiksi. Siten jäivät Pohjanperät
Nilsiää ja Pyhäjokea myöden oikeastaan Venäläisille. Noista harvaan
asutuista aloista Venäläiset arvattavasti ensi aluksi vähän lukua
pitivät. Rauhallisen, varsinkin uskonnollisen valloituksen avulla ne
kaikeksi onneksi pian saatettiin muun Suomen yhteyteen.[4]
Kun Venäläisten silmät vihdoin aukenivat ja he vaativat takaisin tuota
"Kymmenen virran maata", ei oltu syitä heidän vaatimuksiinsa
tietävinään. He turhaan pyysivät uutta rajakäyntiä vanhan rajakirjan
nojassa; siihen ei koskaan Suomen puolelta mielitty ryhtyä. Tuosta
yltyi Venäläisten viha yltymistään ja liiatenkin saivat heidän
vallastansa luopuneet Pohjanperät kokea veristä vainoa.
Varsinkin hurjaksi muuttui Venäläisten vainoominen 1400-luvun
loppupuolella, jolloin voimallinen Ivana III, Novgorodin kukistaja ja
Perman valloittaja, suuriruhtinaana hallitsi Moskovassa.
Nähtävästi tuntee historia ainoastaan vähemmän osan tän-aikuisista
ryöstöretkistä, mutta tuon tuostakin päätetyistä välirauhoista voi
arvata, että sotaa yhä kesti. Vuoden 1463 paikoilla puhutaan
laveammasta hävitysretkestä, jolla Venäläiset polttivat ja ryöstivät
Jääskeä ynnä muita Suomenpuolisia pitäjiä. Vielä sotaisimmiksi
muuttuivat ajat vuodesta 1473 aikain, jolloin v. 1468 päätetty
välirauha loppui.
Suomenpuolinen Savonmaa oli vielä siihen aikaan Wiipurin lääniä. Tuon
läänin maaherrana ja Wiipurin linnan isäntänä oli silloin kuuluisa
_Erkki Akselinpoika Tott_, synnyltänsä tanskalaista sukuperää.
Mainiolla urhoollisuudella puolusti tuo mahtava mies Suomen itärajoja.
Venäläisten v. 1473 tekemien retkien kostamiseksi oli Erkki
Kaarlonpoika Wase varustettu sotaan Venäjälle, jossa hän hävitti maata
kolmen vuoden kestäessä. Tämä hävitys ainoastaan synnytti uusia
kostoretkiä Venäjän puolelta. Turhaan lähti Tott uutta apua Ruotsista
hakemaan. Hänen täytyi luottaa omiin neuvoihinsa.[5]
Pian huomasi Tott, mikä suuri haitta Savonmaalle oli siitä, että
Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet olivat Venäläisten vallassa.
Hän päätti sulkea Venäläisiltä Kyrönsalmi ja perustaa rajan
suojelukseksi Savonlinna.
V. 1475 rakennutti mahtava maaherra Kyrönsaarelle mainittuun
salmeen puulinnan, jonka vallitukset tavan mukaan mahtoivat olla
hirsistä tehtyjä salvoksia, jotka kivellä ja kalkilla täytettiin.
Linnansisäisetkin asunnot olivat tietysti puurakennuksia, kuten
suureksi osaksi vielä 1500-luvulla.
Kaiketi katsottiin tuo linnoitus tarpeellista heikommaksi, ehkäpä tulen
araksikin, jos Venäläiset asettuisivat Kyrönniemelle tulikuuliansa
heittelemään. Tuskin oli tuo linnoitus kahta vuotta seisonut, kun Erkki
Akselinpoika jo päätti repiä puiset vallitukset ja rakennuttaa paikalle
kivinen linna. Saadaksensa ajanmukainen linna kuntoon, tilasi hän
ulkomailta 16 taitavaa muurin rakentajaa.
Silloin, 1477, alkoi nykyisen Savonlinnan rakennus. Kuten jo
edellisestä tunnemme, olivat Kyrönsaari ja Kyrönsalmi Venäjän alaa. V.
1476 oli vielä Nowgorodissa päätetty viisvuotinen välirauha.
Luonnollista oli siis, että Venäläiset ja Venäjänpuoliset menneen
vuoden välirauhan rikkomisesta tuolla oudolla tavalla suuresti
närkästyivät ja kaikin tavoin kokivat estää tuon tärkeän kulkutien
valloittamista ja sulkemista. Kihisikin vimmastuneita vihollisia salmen
ympärillä vaarallisen rakennuksen kestäessä.
Työväen lautat olivat varsinkin suuressa vaarassa, kun Kyrönsaarelta
etenivät rannoille rakennustarpeita noutamaan. Lauttojen tavallinen
matka näkyy käyneen työpaikalta Kalkkiniemelle Vääräsaaren itäkulmalla.
Tuolla niemellä vielä näytetään murtopaikka, josta rautavaajoilla
kalkkikiveä kiskottiin kohoavan linnan kupuihin. Aluksia Venäläiset
niin ahdistivat, että Erkki Akselinpojan, oman kertomuksensa mukaan,
täytyi panna ruodun sotaväkeä, vieläpä 12 tai 14 rautaan puettua
palvelijaansa seuraamaan jokaista lauttaa, joka linnasta lähti rannalle
kiveä, savea tai hietaa hakemaan.[6]
Niinpä vihdoin kohosivat miekkain ja kilpien kalskeessa jalon
Savonlinnan vahvat muurit torninensa. Kivitauluun, joka ennen suurta
linnanpaloa Kesäkuun 2 p. 1631 kuuluu olleen käytävän seinässä
Kuninkaansalin kohdalla, antoi Erkki Akselinpoika veistää seuraavan
kirjoituksen:
_Herran vuonna 1475 rakennutin minä Erkki Akselinpoika, Lagnö'n Ritari,
tämän linnan Jumalan kunniaksi ja pyhän Kristinuskon vahvistamiseksi.
Silloin oli vaimonani Elina Kustavintytär, Lagmansö'n Rouva_.
Kirjoituksen alla olivat valtionhoitaja Sture'n ja Tott'in vaakunat
kuvattuna.
Toinen kivitaulu kiinnitettiin korkealle Kellotornin luoteispuoliseen
ulkomuuriin. Siinä nähdään vielä kuvattuna Sture'n ja Tott'in vaakunat
lehtikoristuksineen.
Kolmas kivitaulu nähdään, Suurelta-linnapihalta katsoen, korkealla
Kirkkotornin ulkomuurilla. Sekin on lehtikoristuksilla varustettu ja
kuvaa yksistään Tott'in vaakunaa. Neljäs kivitaulu, josta joko
väkivalta taikka tulipalo on kaiken piirroksen hävittänyt, nähdään
Kirkkotornin samanpuolisella ulkomuurilla, edellistä taulua alempana.
Viides taulu mainitaan ennen muinoin olleen "vanhan linnatuvan" muuriin
kiinnitettynä. Siinä luettiin nimet _Lauri Akselinpoika Ritari ja Katri
Erkintytär, Diursholm'an Rouva_. Edellisen nimen alla oli Tott'in,
jälkimäisen alla Niepertz-suvun vaakuna kuvattuna.[7] Lauri
Akselinpoika oli näet veljensä Erkki Akselinpojan kuoltua Wiipurin ja
Savonlinnan hallitsijana ja jatkoi ehkä hänkin linnan rakennusta.
Vielä kuudennesta taulusta nähdään, vanhan Esilinnan pihalta katsoen,
jäännöksiä uuden kirkon ulkomuurilla. Taulu on neljästä kiviliuskasta
yhdistetty. Vielä ennen 1869 vuoden linnanpaloa oli taulussa ollut
kirjoitusta nähtävänä. Koska Kuninkaansalin ja Porvarituvan asemat
vanhassa Savonlinnassa vielä ovat tuntemattomat, niin voisi olla
mahdollista, että tämä taulu olisi jäännöksenä joko Erkki Akselinpojan
ensinmainitusta tai Lauri Akselinpojan taulusta. Kuitenkin saamme syytä
arveluun että tuo uusi kirkko, jonka muurissa taulu on, vasta Juhana
III:nen aikana rakennettiin.
Kirjeessä valtionhoitajalle sanoi Erkki Akselinpoika antaneensa
linnalle nimeksi: _Pyhän Olavin linna_,[8] jonka sijaan kuitenkin jo
Suuren Venäläissodan aikoina alkoi astua nimitys: _Uusilinna_.
Näin oli Wiipurin mahtava isäntä rakentanut itselleen kivisen
muistopatsaan Kyrönsalmeen Savon suojaksi tietämättömässä
tulevaisuudessa. Mutta Venäläisten kosto ei kauan viipynyt.
Hirmuiseksi yltyi Venäläisten viha. Jo seuraavana talvena, vuonna 1478,
kohtasi hirveä hävitys Pohjanperiä, jotka Ruotsi myöskin vastoin
Pähkinäsaaren rajasovintoa oli valtaansa anastanut. V. 1479 kohtasi
samallainen tuho Wiipurin lääniä.
Venäläisten menetys oli mitä julminta. Miehet sidottiin jaloista olki-
ja heinävalkiain ylitse riippumaan; köydellä puserrettiin päätä, kunnes
silmät puhkesivat ulos. Tämän tehtyä puhkaistiin vatsa ja onnettomia
juoksutettiin puun ympäri, kunnes kompastuivat ja uupuivat sisuksiinsa.
Naisia ripustettiin käsivarsista, ruoskittiin ja pistettiin keihäillä
tai leikattiin onnettomilta rinnat. Lapsia käytettiin nuolenpilkkuina
tai salvattiin heitä joukko pirttiin, joka sytytettiin palamaan. Lapsi,
joka palavan pirtin akkunasta pyrki pakoon, sysättiin keihäillä
valkiaan takaisin.
Tuollaisia olivat n.s. Suuren Venäläissodan hirmut, joille tuskin Ison
Vihan kauhut vetävät vertoja.
Ristissä käsin ei Erkki Akselinpoikakaan istunut. Saatuansa tiedot
Wiipuriin Venäläisten tuhotöistä, hän varusti 24,000 miestä sotaan,
karkasi Nowgorodin aloille, polttaen ja hävittäen, surmaten ihmisiä ja
eläimiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja monin tuhansittain 20-30
peninkuorman piirillä suureksi vahingoksi Venäläisille, ehkä oikeimmin
Karjalaisille tai Inkeriläisille. Vihdoin kohtasi hän venäläisen
sotavoiman. Ankara tappelu syntyi. Venäläiset kadottivat paljo väkeä;
loput, 6,000 miestä, ajettiin pakoon ohuelle jäälle. Jää särkyi ja
avasi kylmän haudan Venäläisten pakeneville laumoille. Kaikki
hukkuivat, sanoo aikakirja.[9]
Tuo Suomalaisten kostoretki tapahtui luultavasti talvella 1480. Erkki
Akselinpojan mahtavuus oli niin suuri, että hän vielä varahin keväällä,
valittaen Venäläisten hävitysretkiä, kehoitti Hansaliittoa tykkänään
herkeemään kaupankäynnistä Nevajoelle.[10] Vuoden kuluttua tuo
Itäsuomen mainio päällikkö kuoli, luultavasti Maaliskuussa 1481.
Savonlinna jäi seisomaan. Ehkä oli Erkki Akselinpojan viimeinen retki
masentanut Venäläisten uskalluksen. Seuraavat kymmenkunta vuotta
näyttävät olleen jokseenkin rauhallisia. Savonlinna pysyi yhä Wiipurin
kanssa saman isännyyden alla. Lauri Akselinpoika, joka oli perinyt
linnat velivainajaltansa, kuoli hänkin jo keväällä 1483, jättäen linnat
kolmannelle veljelle Ivar'ille. Tämä taasen täytyi jo kevätkesällä
samana vuonna jättää linnat valtionhoitajalle, joka ehkä jo silloin
asetti linnojen isännäksi Niilo Erkinpojan, Gyllenstjernan sukua.[11]
V. 1489 alkoivat kahakat jälleen Pohjanmaalla, jossa vouti mestautti
muutamia tottelemattomia Venäläisiä ja pian alkoi valituksia ja
uhkauksia kuulua Käkisalmen puolelta. Ne yltyivät niin että itse Turun
piispa miehineen lähti Wiipuriin vaaraa vastustamaan ja Hämeenlinnan
isäntä Knut Posse muutettiin Wiipuriin Niilo Erkinpojan avuksi. Vuosia
kului rauhaa hierotessa. Tanskan kuningas, joka himosi Ruotsin kruunua,
yllytti Venäjää sotaan. Wiipurin ylimykset eivät voineet suostua
Venäjän vaatimuksiin, jotka tarkoittivat Kainuunmaata ja Savonlinnaa.
Rauhakeskustelut herkesivät vihdoin kokonaan. Itkusilmin rukoili Niilo
Erkinpojan puoliso valtionhoitajaa, että lyöttäisi kirkkojen oville
nostohuudon kansalle rientämään Wiipurin avuksi. Tämä pelkäsi Tanskan
vehkeitä Ruotsin puolella ja Itä-Suomi jäi omiin turviinsa.
Vuosina 1495 ja 1496 kohtasivat suuren Venäläissodan verisimmät kauhut
Suomenmaata. Syksyllä 1495 polttivat Venäläiset Wiipurin seudut ja
vihollinen parvikunta lähestyi Savonlinnaa hätyyttämään; mutta
linnan silloinen vouti, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, lähti
ritaripalvelijain ja rahvaan johtajana vihollisia vastaan, ajoi heidät
pakoon, karkasi Venäjälle ja poltti siellä 800 taloa, surmaten paljon
Venäläisiä. Ääretöin kurjuus vallitsi niillä aloilla, joilla Venäläiset
olivat liikkuneet. Äyräpään, Kivennavan, Uudenkirkon ja Jääsken alat
olivat niin poltetut ja hävitetyt, ettei elävää ollut kuuluvissa. Monta
tuhatta ihmistä, naisia ja lapsia oli murhattu. Talvi oli niin kylmä,
ettei kukaan sellaista muistanut. Pakolaiset, jotka joulun aikana v.
1495 palasivat kätköistään metsissä, olivat niin paleltuneita ja
uupuneita, että silmät tuijottivat nyrkin kokoisina päässä ja he
lämpimään tultua kaatuivat kuolleina maahan; toiset, kun saivat ruokaa,
samoin kohta kuolivat.
Hävitysmatkallansa Savoon ja Hämeesen talvella v. 1496 venäläiset
laumat myöskin asettuivat Savonlinnan edustalle. Linnan väestö
ja talonpojat karkasivat vihollista vastaan. Venäläiset
pakenivat, mutta yksi linnan miehistä ja muutamia talonpoikia jäi
tappelutantereelle.[12] Piirityksen kestäessä oli kuitenkin
seitsemättäkymmentä huovia, jotka valtionhoitaja oli lähettänyt linnan
vahvistukseksi, joutunut vihollisten käsiin. Nyt Venäläiset levisivät
hirveällä hävityksellä Savoon ja Hämeesen; toiset laumat hävittivät
Pohjanmaalla. Ennenkuin valtionhoitaja kerkesi sotaan, olivat
viholliset jo kotimatkalla ja, kuten Riimikronika kertoo:
"Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
Niissä ei kuulunut yhtä ihmissanaa,
Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa."
Kansaa ja karjaa, jota ei tapettu, sekä jyvä- ja muut varat, joita ei
poltettu, olivat Venäläiset kuljettaneet maahansa.[13]
Epäilemättä oli Savonlinnan varustusväki liian vähäinen voidaksensa
ruveta tehokkaampaan vastarintaan Venäläisten lukemattomia laumoja
vastaan.
Valtionhoitajan huonot varustustoimet tämän sodan aikana vaikuttivat
pian valtakumouksen Ruotsissa. Tanskan kuningas kutsuttiin maahan,
entinen valtionhoitaja Sten Sture sai v. 1497 sodan hävittämän Suomen
läänitykseksi ja siten joutui Savonlinnakin hänen haltuunsa. Hannu
kuningas, joka Venäläisten liittolaisena oli luvannut, Ruotsin
kuninkaaksi tultuansa, jättää heille kaikki ne maakunnat Suomessa,
jotka ennen olivat Venäjän alaa olleet, ei enää Venäläisten
vaatimuksista lukua pitänyt. Seurauksena siitä oli yhä kestävä sota.
Vielä v. 1499 uhkasivat Venäläiset Savonlinnaa. Heidän sotajoukkonsa,
noin 1000 miestä, joista 200 olivat huoveja, toiset sapeleilla ja
kirveillä varustetut, asettui linnan edustalle, mutta kärsi suuren
tappion. Samana vuonna vaihtoi Sten Sture läänityksensä Suomessa
toisiin Ruotsinmaalla ja Syyskuun 14 p. jätti Pentti Pentinpoika, joka
ehkä oli ollut Sturen voutina Savonlinnassa, kaiken linnassa säilytetyn
kaluston Erkki Turenpoika Bjelke'lle, joka Hannu kuninkaalta nyt oli
saanut Wiipurin ja Savon linnat läänitykseksi.[14]
Kahdenkymmenen vuoden ikäinen oli neiti-linnamme, kun Suuren
Wenäläissodan kauheat myrskyt, joissa linna oli saanut verikasteensa,
vihdoin taukosivat. Verta oli Savonmaa kauan vuotanut, mutta verestä
oli Savonlinna kauniina kukkaisena kasvanut iloisemman tulevaisuuden
ennustajaksi Savon kansalle. Linna oli valloittanut alansa,
valloittanut Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet. Kuitenkin kului
vielä sata vuotta ennenkuin tuo valloitus tuli varsinaisella
rajakäynnillä vahvistetuksi. Venäläiset tosin tuon tuostakin vaativat
tutkimista kumpaanko valtaan Savonmaa eli Savonlinnan lääni oikeastaan
oli luettava. Selvimmän vastauksen antoivat Savonlinnan tuliputket,
jotka Venäjää kohti uhkaavina tähtäsivät.
V. 1502 luopui Itäsuomen linnojen isäntä Erkki Turenpoika
uskollisuudestaan Hannu kuningasta kohtaan ja liittyi valtionhoitajan
puolueesen;[15] siitä ei kuitenkaan vaarallisempia rettelöitä
syntynyt. Erkki Turenpojan kuoltua keväällä v. 1511 isännöitsi hänen
leskensä Gunilla vielä pari vuotta Itäsuomessa, kunnes hänen vävynsä
Tönne Erkinpoika otti linnat haltuunsa v. 1513. Savonlinnan voutina oli
ehkä tähän aikaan Juho Pukki, joka Toukokuun 31 p. m.v. jätti linnan
kaluston Tönne Erkinpojan haltuun. Tämä taasen pysyi Wiipurin ja
Savonlinnan isäntänä v:een 1520 saakka. Silloin Tanskan kuningas
Kristian II, voitettuansa Ruotsin kruunun, mestautti hänen ja asetti
Itäsuomen päälliköksi Rolow Matinpojan, joka taasen 1523 v:den
loppupuolella täytyi paeta Kustaa Wasan joukkojen edestä Venäjälle.[16]
Näin oli Savonlinna säilynyt Suomenmaan äärimmäisimpänä rajapylväänä
uskonpuhdistukseen saakka. Linnan ala oli väkivallalla Venäjältä
anastettu; linnan tulevaisuus oli siis ratkaisematta, kunnes Venäjä
pakoitettiin varsinaisella rauhasovinnolla luopumaan siitä maanalasta,
jolle linna oli perustettu. Tahdomme seuraavilla lehdillä huomauttaa
mitä Savonmaa sai kärsiä ennenkun tuo tarkoitus saavutettiin v. 1595.