Kolmesta ahtaasta salmesta laskevat Haapaveden avarat selät virtaillen
vetensä tuhatsaariseen Pihlajaveteen. Läntisin on verisistä
muistoistaan tunnettu Laitatsalmi, keskimäinen Haapasalmi, itäisin ja
virtavin on Kyrönsalmi.
Ammoisista ajoista saakka on näistä salmista käynyt valtakulku Karjalan
puolelta Suursavoon.
Kyrönsalmessa, jota jyrkkävuorinen Kyrönniemi itäpuolelta ja mutkainen
Wääräsaari länsipuolelta ahdistavat, on vierekkäisin kaksi vähäistä
saarta. Kyrönsaari, joka on lähinnä Kyrönnientä, on toista Tallisaarta
isompi; sen länsipuolista virtaa laskevat meidän aikoina Kuopiosta
lähteneet höyryt alas, mutta kulkevat Wiipurista tullen saaren
itäpuolta takaisin, raskaasti huoaten voimakkaassa virrassa.
Tuossa Kyrönsaarella, ahtaassa salmessa, on Savonlinna.
Oletkos koskaan, kansalainen, Pihlajavettä kulkien lähestynyt
Savonlinnan korkeita muureja kun illan taruinen hämärä vallitsee, tai
kuutamolla, kun varjot linnan muureilla ja torneilla mieleesi johtavat
menneitä aikoja? Ei mikään Suomen linnoista puhuttele harmailla
muureillaan niin mahtavasti mieltä kun Savonlinna korkeavuorisen ja
metsäisen Kyrönniemen varjossa.
Ehkä olet, kansalaiseni, astunut Alppien vierteet, nähnyt Rheinin
mainiot rannat ja linnarauniot. Mieleesi ehkä on vihdoin pistänyt
lähteä Suomenkin kauneutta ihailemaan. Sinun varallesi kirjoitan
muistelmani Savonlinnasta, joka muinoin veristen taistelujen kestäessä
varustettiin Itäsuomen tueksi verivihollisia vastaan. Sittemmin ovat
rauhan päivät koittaneet Savon kokeneelle kansalle, linna on riisunut
sota-asunsa ja jäänyt menneiden aikojen muistona Savonmaan keskelle
todistamaan sitä kansamme kestäväisyyttä, jonka voittona on nykyisyys.
Rajavarustukseksi oli Savonlinna perustettu Savonmaan keskelle,
keskelle tuon "suomalaisen mahdin", jonka pieliksi luotiin
"Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auran rannat, Ruijan suu".
Pähkinäsaaren rauhanteossa v. 1323 sovittu raja on ensimäinen tunnettu
raja, joka eroitti Suomalaiset Suomalaisista. Raja kulki Säämingin
halki kolme peninkuormaa lännempänä Savonlinnaa. Venäjän puolelle rajaa
siten jäivät Laitatsillan, Haapa- ja Kyrönsalmet.
Länsipuolella rajaa asuviin Suomalaisiin juurtui Paavin usko; Kreikan
usko istutettiin Suomalaisiin rajan itäpuolella. Uskonnollinen vimma
teroitti veljesten miekat toisiansa vastaan ja nyt alkoi tuo surullinen
verisen rajasodan näytelmä, jossa Suomalainen oli Suomalaisen
verivihollinen vuosisatojen kestäessä. Tulta leimuavia ja verta
höyryäviä ryöstöretkiä tehtiin alinomaa kummaltakin puolen rajaa
veljesvihollisia vastaan, Suomen puolelta usein Ruotsalaisten, Karjalan
puolelta Venäläisten yllyttävällä johdolla. Sillä välin kuljettiin
rajan kummaltakin puolen, toinen toisensa kaskea niittämässä.
Suomenpuoliset nimittivät Suomalaisia veljiänsä rajan itäpuolella
Venäläisiksi; nämät puolestaan Suomenpuolisia Ruotsalaisiksi.
Keskuksena tuossa surullisessa taistelussa oli aikoinaan Savonlinna
varaväkineen.
Kuitenkin on syystä sanottu että Ruotsin tehtävä historiassamme oli
suomalaisten heimojen yhdistäminen _Suomen kansaksi_. Tuo tehtävä
valitettavasti vaan jäi puolitekeille. Ensimäinen mies, jonka mielessä
se näyttää selvenneen aatteeksi, oli Juhana herttua, jonka nuoruuden
unelmat suomalaisuuden keskellä kuvailivat. Tosin ei tämä aate hänen
Suomen herttuana ollessaan voinut täydessä laveudessaan ilmaantua.
Vasta hänen kuninkaaksi tultuaan mietteensä selvemmin astuvat silmiin.
Suurin osa Käkisalmen lääniä valloitettiin ja lakkaamattomat retket
Savonlinnasta ja Käkisalmesta Syvärijoelle ja Äänisjärveä,
suomalaisuuden luonnollista rajaa kohti ikään kuin ennustivat Aunuksen
valloittamista ja kaiken Karjalan yhdistämistä saman valtikan alle.[1]
Kuolema hänen pyrintönsä keskeytti. Synnyttämä aatteensa jäi elämään.
Karjalan vaakunaan, joka kauhistuttavana muistona veljesten verivihasta
kuvaa kaksi toistansa vastaan kohotettua, miekalla ja sapelilla
varustettua kättä, on Juhana piirtänyt testamenttinsa tulevaisuudelle.
Toistakymmentä vuotta jälkeen Juhanan kuoleman astuu aate jälleen
näkyviin Kaarlo IX:nen, "hyvän kuninkaan" pyrinnöissä Turjassa,
Kantalahden rannikoilla ja Aunuksessa. Merkilliset ovat siihen nähden
kirjevaihdot Solovetsin luostarin kanssa sekä retket Itämeren ja Wienan
rantamaille. Edulliset olivat näille pyrinnöille Venäjän eripuraiset
olot siihen aikaan ja vielä jälkeen Kaarlo IX:nen kuoleman näkyy v.
1615 syntyneen joku liitto Venäjän Karjalan virkamiehissä maakunnan
luovuttamiseksi Ruotsin vallan alle.[2] Mutta Kustaa Adolf, joka
muuten antoi Suomalaisille mitä suurimman arvon, ei ottanut tuota
suomalaisuuden tulevaisuudelle tärkeätä aatetta omaksensa. Hän peräytti
pian isänsä käskyt. Hän oli luonut silmänsä Itämeren rantamaille ja
mahtava jalo henkensä sekaannutti vihdoin Ruotsin vallan Europan
yleisiin oloihin. Tästä lähin viehätti tuo Ruotsin vallalle
turmiollinen "Itämeren vallan" aate Ruotsin kuninkaiden mieliä. Suomen
kansan voitto oli tähän saakka ikimuistettava Stolbovan rauha.
Kuitenkin näkyy Juhana kuninkaan aate vielä miellyttäneen Kaarlo X:ttä,
kun hän rauhanteon puuhissa v. 1657 paitsi muuta vaati Venäjältä senkin
osan Käkisalmen lääniä, joka Stolbovan rauhanteossa oli jäänyt Venäjän
vallan alle: Venäjän Lapin, Venäjän Karjalan Laatukaa ja Syvärijokea
myöden, kaiken Aänisjärven, vieläpä Kargopolin piirikunnan, jonka harva
asutus Onegajokea myöden ehkä vielä silloin oli osaksi suomalainen.[3]
Tämä oli viimeinen kerta kun tuo suomalaisuuden yhdistämisen aate
ilmaantui Ruotsin vallan aikana.
Mutta vielä kerran, kun Ruotsin vallan alla ollut suomalaisuus _Suomen
kansana_ oli eronnut tuosta vallasta ja Suomen valtioon yhdistettiin
Wiipurin, Venäjän vallassa ollut lääni, sanotaan puheena olleen myöskin
Suomalaisen Venäjän Karjalan yhdistäminen Suomen valtion hallintoon.
Puheesta ei tekoa tullut.
Neljä vaihekasta vuosisataa on vierinyt Savonlinnan perustettua ja
vielä seisoo linna paikallansa, vaikka aseettomana. Sen tuliruiskut
eivät enää uhkaile Suomen vihollisia. Linnan tehtävä on täytetty. Eikä
niinkään, sillä se seisoo kauniina historiallisena kuvauksena kansamme
kärsimyksistä ja isänmaanrakkaudesta menneinä aikoina. Toivokaamme että
se aika on ikipäiviksi ohitse mennyt, jolloin sotahuudot kaikuivat
Savonmaan laaksoissa, jolloin viholliset niittivät kaskemme ja
hävittivät hikemme hedelmät ja jolloin isänmaa vaati lastensa verta
tulevaisuutemme siemenien iduttamiseksi. Viljavilta pelloiltamme, jotka
raskaine laihoineen lainehtivat esi-isiemme haudoilla, luokaamme
silmäys kovan onnen päiviin, joita Savonlinnan harmaat muurit
muistuttavat. Niistä oppikaamme hartaammin käyttämään onnellisia rauhan
päiviä Suomemme hyväksi ja vaurastuttamiseksi.