Poawo. Appa minä olisin täysi ikänen ja isän kokonen!
Isä. Minkätähen sitä soisit, poikani?
Poawo. Niin ei kukaan taitasi minua käskeä, woan saisin tehä mitä ihte
mielin.
Isä. Olisko se mielestäsi niin lysti?
Poawo. Sepä wasta oliskin lysti.
Isä. Mitenkä sinun mielestäsi, Iewa! Mielisitkö sinäkin, niinkuin
Poawo, tehä mitä woan lysteät?
Iewa. Kyllä se olisi minunkin mieliin!
Poawo. Woi Iewa kuinka myö leikiteltäsi; kuinka meillä olis rattosa
elämä!
Isä. Koska niin mielusesti tahotten, lapseni, niin oletten huomenna
wapaat, ja soatten tehä mitä mielitten.
Ilosta keikkuen lausu Poawo ja Iewa: "Huomenna soamme tehä mitä
lysteämme."
Isä. Niin soatten; eikä minulla ja äijillänne, eikä muillakaan
talonwäestä ole waltoa teitä käskeä eli teiltä kielteä mitään.
Poawo ja Iewa. Suurkiitos! Kost' Jumala, isä kulta! Kas huomenna on
meillä ilonen päiwä!
Isä. Soapa nähä kuinka lysti teillä on. Muistattenko ettei huomenna
teistä kukaan ole millään, eikä huoli mitä hywin tietten?
Huomenenpäiwä tuli. Muullon herätettiin lapset jo kello seihtemän,
mutta nyt ei heitä kukaan hawauttanut; siis makasiwat kello kymmeneen.
Mutta kun hawahtiwat oli niijen mieli raskas kauwan moattuaan.
Kuitenkin selwisiwät unen kähmästä muistettuaan tänään soawansa tehä
mitä mieliwät. Siis pukiwat ihtensä wäleen, ja söiwät oamiaiseksi mitä
parainta löysiwät.
"Mutta mitä meijän nyt pitäsi tehäs", kysäsi Poawo.
Iewa. Mitäpä muuta kun leikitellä kaiken päiweä?
Poawo. Mitä ensin leikihteltäsimme?
Iewa. Rakennetaan kortista huoneita.
Poawo. Semmosilla lystäilkööt pienet lapset.
Iewa. Ollaan siitte sokkosilla.
Poawo. Se olis wiisaasti! Myö kahenkesken?
Iewa. Tahi heitetään noppoa uuwessa nopporuuhessa. [Nopporuuhi,
Ruohtiksi Kägelbana.]
Poawo. Etkö muista minun jo siihen kyllästyneen?
Iewa. Niin mieti ihte mikä olis lystimpätä.
Poawo. Lystimpi olis kaiken päiweä ratastoa kepillä ympäri niittyjä ja
kumpuja.
Iewa. Hyi! Luuletko sopiwaksi että tyttö ratastasi? Siihen en minä
soata suostua.
Poawo. Ole sinä hewonen, minä olen ajomies.
Iewa. Wai niin! ettäkö toas, niinkun tuononkin, saisit ruoskallasi
lyywä minua silmiin? En minä semmosiin kajoa.
Poawo. Kyllä sen tiijät, Iewa kulta, etten sinua tahallani lyönyt.
Iewa. Olkoonpa mitenkä hywin, niin teki kuitenkin warsin kipeätä; minä
en eneä taho sitä kokea.
Poawo. Kuinka sitten iloiltasimme? Ollaan jäniksillä; sinä ole jänis ja
minä mehtämies.
Iewa. Luuletko minua niin yksinkertaseksi, jotta saisit minua
wietellyksi semmosiin leikkiin?
Poawo. Niin en huoli iloilla kerallasi!
Iewa. Enkä minä sinun kanssani!
Suuttuneena istuwat nyt kumpanen nurkkaansa, eikä isoon aikaan
wirkkaneet sanoakaan toiselleen.
Jo löi kello yksitoista; siis oli ainuastaan yksi tunti ihanata
oamupäiweä, kun Poawo hiljankin keänty sisareensa päin sanoen: "Tule
nyt heittämään noppoa, koska äskön tahot."
Iewa. Kyllä tulen; mutta ensin pitää sinun maksoa ne wiisi rusinata,
jotka öylön jäit minulle welkoa.
Poawo. Elä luule minua niin tuhmaksi että tänään maksan mitä öylön jäin
welkoa?
Iewa. Miks ei?
Poawo. Sentähen ettei kellään tänäpäiwänä ole waltoa minua käskeä.
Iewa. Mutta kun sanon isälle niin sinun täytyy maksoa.
Poawo. Eipä isälläkään tänään ole waltoa minua käskeä.
Iewa. Mutta en heitä noppoa kanssasi.
Poawo. Ole ilman; en minä taho sinua wäkiste!
Nyt istuwat toas hetken nurkassaan wihoissaan ja ala-ulosina Poawo
wihelteli ja Iewa hyräili yhtä laulua. Wiimen sai Poawo ruoskansa ja
rupesi sillä räiskämään, mutta Iewa puheli matalalla eänellä nukilleen.
Aika kulu ehtimiseen; ainuastaan wähän aikoa oli eneä puoleenpäiwään.
Poawo kyllästy ruoskaansa ja Iewa tuskastu nukkiinsa, ja kumpanen
huokasi ikäwästä, kun näkiwät kellon kohta olewan kaksitoista. Poawo
kahto huolellisesti sisarensa peällen, epäillen jos mitään sille
laususi.
Wiimen ratkasi Iewa eänettömyywen, sanoen: "Kohta on puolipäiwä,
tule siis, Poawo, wähäsen aikoa iloilemaan ennenkun meitä kuhtutaan
ruuwalle; minä rupean hewoseksi."
Poawo. Miksi et heti ruwennut? Tässä on suihtet; ota nyt kuolaimet
suuhusi.
Iewa. Minkätähen suuhun? Etkö soata solmita niitä käsiwarsiin?
Poawo. Et sinä ymmärrä kuinka pitää olla hewosena. Etkö ole nähnyt että
suihtet pannaan hewosen suuhun kun sillä mennään ajelemaan, ja että
ohjakset owat kiini kuolaimissa?
Iewa. Mutta sinun pitää muistaman etten minä ole hewonen!
Poawo. Sen tiijän aiwan hywin; mutta nyt sinun kuitenkin pitää
käyttämän ihtesi kun hewonen, koska olet olewanasi semmonen.
Iewa. Se ei ole wälttämätön.
Poawo. Aina olet olewanasi niin wiisas! Tie nyt, Iewa kulta, niinkun
minä tahon ja ota suihtet suuhusi.
Iewa. Mutta en ota!
Poawo. Ole ottamata! Minä en kehtoa sinun kanssasi iloilla, koska olet
nuin ihtepintanen.
Iewa. Luuletko että sinua kaipoan?
Nyt niille toas tuli yhtä ikäwä kun äsken. Poawo haki toas ruoskansa
ja meni yhteen nurkkaan, ja Iewa nukkineen toiseen; mutta kummallakin
oli warsin ikäwä. Poawo huokaili, Iewa itki ja wiimen puhkesi Poawokin
itkemään.
Päiwä oli jo puolessa ja isä tuli huoneeseen kysymään jos tahtowat
tulla ruuwalle; mutta koska hän näki lapsiensa itkewän, kumpanen eri
nurkassa, kysäsi se lauhkealla eänellä: "Mikä teissä on, lapseni, kun
itketten?"
"Eipä juur mikään!" wastasiwat, salasesti pyyhkien kyyneleet silmistään
ja ujosesti seuraten iseänsä ruokahuoneeseen.
Wanhemmilla sattu sinä päiwänä olemaan kuhtuwieraita päiwälliseksi;
siis oli pöywällä usiampia ruokaloatuja kun tawallisesti ja wiiniäkin.
"Lapseni," sano isä ruwetessa ruuwalle; "jos minulla tänään olisi
walta, niin minä kieltäsin teitä syömästä kaikkia näitä ruokia ja
juomasta isoawiinoa, sillä se ei teillen ole terweellinen. Mutta koska
minulla ei ole tätä waltoa, niin tehkeä kuinka mielitten."
Sekä Poawo että Iewa näyttiwät että heillä nyt oli oma waltansa
käskiwät palwelioita, söiwät ylenmeärin joka loatua ja joiwat
ylellisesti isoawiinoa, eiwätkä huolineet isänsä kiellosta.
Heijän äitikin anto selkeästi tieteä, että semmonen ylellisyys on
terweywelle wahingollinen. Mutta koska wanhemmat ihte oliwat antaneet
lapsilleen semmosen wallan, niin eiwät nyt taitaneet kieltämällä
eli muuten esteä heijän ylellisyyttä, koska lapset eiwät huolineet
nouwattoa wanhempainsa mieltä ja hyöwyllisiä warotuksia.
Nyt nousiwat pöywästä. Lapsien mahat oliwat meärättömasti täywet, ja
liijasta isonwiinan juomisesta oliwat humalassa, jotta [Jotta, yksi kun
että.] huone pyöri heijän silmiensä e'essä.
"Tule Iewa!" sano humalainen Poawo, samassa melkeen wäkiste wetäen
sisartansa kanssaan puutarhaan. Mutta isä, joka hawahti ettei ollut
oikeen lapsien laita, seurasi niitä heijän tietämätä, pitäen warolta
mitä rupeasiwat tekemään.
Puutarhan läwite wirtaeli kapea joki, jossa oli pieni wene jolla nyt
Poawon teki mieli mennä lystäilemään.
"Etkö muista," sano Iewa, "että isä on kowasti kieltänyt meitä weneellä
menemästä joelle?"
"Kieltänyt?" sano Poawo ylpeästi. "Etkö tiijä että tänään soamme tehä
mitä ikään mielimme?"
"Niin wainen!" sano Iewa, ointaen kätensä weljelleen, ja hyppäsi
samassa wenoseen.
Isä seurasi heitä likeltä mutta kuitenkin ettei lapset häntä
oiwaltaneet; ja koska hän tiesi joen oleman warsin matalan, toiwo hän
wäleen soawansa niitä yles, jos wallattomuutensa kautta sattusiwat
horjahtamaan jokeen. Siis anto isä niijen mielensä jälkeen eleksellä,
tarkasti pitäen warolta kun wahinko rupeasi tulemaan.
Nyt kokiwat lapset woimiensa jälkeen soaha wenettä rannasta, mutta se
oli niin kowassa, että heijan yritys oli turha.
"Koska ei tätä soaha irti, niin ruwetaan siitte tällä keijuamaan!"
kiljasi wallaton Poawo, ja samassa rupesiwat heiluttamaan wenettä kahen
puolen niin paljon kun jaksowat.
Mutta tämä ilo ei ollut pitkällinen, sillä koska niin kowasti ja
epätasasesti heiluttiwat sitä, horjahtiwat humalaiset lapset päin
jokeen, ja huusiwat nyt kauheasti apua. Mutta isä, joka oli kätkeinnään
lähisen pensaan taakse, hyppäsi kiireesti niitä auttamaan. Sitte
talutti hän märkiä lapsiansa, jotka itkiwät ja oliwat säikäyksissä,
lämpöseen suojaan, jossa heijän piti olla kaiken päiweä, sillä
hyö oliwat warsin kipeät ylellisestä syömisestä ja juomisesta,
ja peälliseksi wiluuntuneet kylmässä weessä. Wiimen nukkuwat
mielipahoissaan ja wäsyneinä.
Tulewana oamuna tuli isä lapsiensa suojaan kysyen jos oliwat moaneet
yönsä lewollisesti, ja kuinka nyt woiwat?
"Emme woi hywin!" wastasiwat kipeät lapset surkealla ja matalalla
eänellä? "Ei meillä ollut lepoa koko yönä, sillä mahoa puroo ja peätä
kiwistää."
"Minun tuloo teitä surko, lapsi poloset," sano hellästi hywä isä;
"mutta koska nyt oletten soaneet koston ymmärtämättömyywestänne, niin
toiwon kuitenkin kohta paranewanne, ja siitte taijatten toas tahtoa
saman luwan että tehä mitä mielitten; wai kuinka?
"Ei millonkaan, ei millonkaan!" huusiwat lapset yht'aikoa.
"Miks ei?" kysäsi isä. "Eikös öylön ollut lysti olla omassa
wallassanne?"
"Tosin myö olimme niin ymmärtämättömät," wastaeli Poawo ujosesti.
"Tosin, isä kulta, olemme olleet warsin ymmärtämättömät ja tuhmat!"
saneli Iewa alennetuilla silmillä.
Isä. Ettenkö siis tänäänkin taho olla wapaat?
Poawo ja Iewa. Ei, hywä isä; kun tottelemme wanhempiamme ja seuroamme
heijän neuwoja ja warotuksia on elämämme paljon parempi ja hauskempi.
Isä. Niin minäkin olen waronut; mutta onko tosi että lupoatten
mielellänne ja ilman wastahakosuuweta totella wanhempainne käskyjä ja
nouwattoa minun mieltäni?
Poawo ja Iewa. Hywin mielusesti ja kaikesta sywämmestä tahomme olla
isälle kuuliaiset, sillä isä pitää meistä niin paljon; miksi emme siis
olisi kuuliaiset?
Isä. Tässä on teille kummallekin rohtoja. Tosin ne eiwät maista
hywältä, mutta owat teille warsin terweelliset. Siis pitää teijän heti
ottaman niitä, jos mielitte tehä minun tahtoni jälkeen.
Poawo ja Iewa. Niitä pahoja rohtoja!
Poawo. Mutta isämme on käskenyt niitä ottamaan; meijän pitää siis
arwelemata totteleman. Kas Iewa, näin minä tien, samassa nielasi hän
tarjotut rohot.
Nyt teki Iewakin yhellälailla. Rokot oliwat niin hywät, jotta lapset jo
tulewana päiwänä oliwat terweet kun ennenkin.
Kuuliaisuuwella ansaihtiwat lapset tästä hetkestä wanhempiensa
hywyywen ja helleywen, sillä hyö hawahtiwat ei olewan hyöwyllisen että
wallattomat ja ymmärtämättömat lapset soawat tehä mitä mieliwät.