Tämän neuwon oli pieni Esko useen soanut isältään, mutta siitä ei
hänellen ollut hyötyä, sillä hän ei ollut siitä millään. Se tahto
kaikkia mikä sen mielestä oli koreata, maisteli ja söi kaikkia mitä hän
luuli makeaksi, ja olisi aina leikitellyt semmosia leikkiä joita se
oppi koirankurisilta kerjäläispojilta, ilman arwelemata jos hän niijen
kautta soattasi ihtensä wahinkoon, eli jos ne siweälle pojalle oliwat
sopiwat.
Kerran käweli hän isänsä kanssa joenwartta, jossa wanha ukko paraillaan
onki. — "Woi kuinka nuo kalat owat tuhmia, kun nuin antawat ihteään
petteä!" sano Esko isälleen.
Mutta isä wastasi: "Mats on niijen mielestä makea; siis tarttuwat
ahnautensa tähen onkeen, ja kuolemat julman kuoleman. — Mutta sinä,
poikani, oletko sinäkään wiisaampi, kun monasti yhtä ahnaasti syöt
kaikellaisia makeita, joista mahasi käy kipeäksi, ja siis owat
terweywelle wahingolliset? Enkö useen ole sanonut, ettei sinun pitäsi
antaman ma'un wietellä ihteäsi, etkä kuitenkaan ole paljon taitawampi
ja warottawampi kun kalat?"
Kun Esko wähän aikoa arweli tätä wertausta hämmästy hän ja häpesi
ajattelemattomuuttaan, ihtekseen peättäen ettei koskaan eneä antoa
isälleen syytä tämmöseen muistutukseen ja wertaukseen.
Mutta isä saneli wielä: "Jos tahot, niin minä käywessämme kerron sulle
tarun, josta wielä selkeammästi hawahtet, kuinka tarpeellinen on, että
ihminen jo lapsesta warttuu tukeuttamaan himonsa."
Esko. Hywin mielusesti, isä kulta, jos olet niin hywä!
Isä. Monta wuotta siitte tunsin yhen pojan noapurissa, jonka nimi oli
Simo. Lapsesta pitäin se jo oli mahottomasti ahnas, ja järjetön lapsen
tyttö, jonka wanhemmat oliwat panneet Simoa hoitelemaan, wartutti sitä
wielä enemmän ahnauteen, ja syömään makeita, waikka mahallen oliwat
warsin woaralliset. Tästä tuli hänen maku niin luonnottomaksi, ettei se
millonkaan tahtonut syywä ruokia joissa ei ollut sokuria, tahi muuten
ei olleet imeliä. Kun hän jonkun kerran sai makeita, söi hän niitä niin
meärättömästi ja ahnaasti, että hän niistä monasti oli surkeasti kipeä.
Turhaan pyysi ja käski wanhemmat Simoa sillon jo luopumaan ahnauwestaan
kun hän oli wanhempiensa tykönä; "Sillä," sanowat hyö, "kun tulet
wieraisiin on sinulle semmosesta pahasta tawasta monta wastusta ja
useen suuri häpiäkin." Mutta Simo ei luullut tapansa olewan niin
woarallisen, eikä siis alussa huolinut tukeuttoa suihtuwata himoansa.
Kun hän oli kahennellatoista wuo'ella, kuoliwat wanhemmat, ja Simo
joutu asianajajan [Asianajaja, yksi kun Ruohtista lainattu sana
Wörmyntäri.] luokse, jossa hänellen ei annettu herkkuja. Teällä oli
elämä ahnaalle pojalle tuskasa, kun hän ei soanut makeita.
Niin kauwan kun sillä kesti rahoja osti hän joka päiwä rusinoita ja
muita makeita; mutta kukkaro kuiwi wiimen, eikä eneä löytynyt äyriäkään
jolla ostasi makeita. Nyt tuli hän woan päiwä päiwältä ahnaammaksi,
eikä woinut tukeuttoa himoansa.
Siitte rupesi hän myömään ja panemaan woatteitaan ja kirjojaan ynnä
muuta pientä kalua; mutta wiimeseltä kun ei tämäkään keino menestynyt,
niin Simo rupesi warastelemaan hywäntekiätään. Tämä kaipasi useen,
toisinaan wähemmän, toisinaan enemmän rahoja, mutta ei kuitenkaan
luullut Simon waipuneen semmosen kauhean rikoksen alaseksi.
Mutta kauwan ei hän taitanut piteä warkauttansa salasena. Peläten
rikoksiensa tulewan ilmeen ja siis soawansa ansaitun rangastuksen ja
tulewansa häwästyksi, karkasi hän yhelle laiwalle joka sillon oli
walmis purjehtimaan Itä-intian moahan.
Mutta kuitenkaan ei hän taitanut wältteä ansaittua rangastusta; sillä
kun laiwa onnellisesti oli purjehtinut yhteen tämän satosan moan
satamaan, ja Simo toas sai jalkansa tanterelle, söi hän, waikka toiset
laiwamiehet sitä kielsiwät, niin ahnaasti makeita heelmiä, joita
hänellä teällä joka hoaralla oli tarjona, että hän waipu woaralliseen
waritautiin, joka muutaman päiwän perästä lopetti hänen elämänsä.
Sillälailla sai hän ankaran koston, ettei hän lapsuuwesta wartuttanut
himojaan taipuwiksi tahtonsa alle. Wälttämätön on että palawa himo
waremmin tahi myöhemmin soattaa ihmisen wahinkoon ja onnettomuuteen.
Tämä kertomus wahwisti pienessä Eskossa hywän lupauksen, että heti
neänytteä himonsa kun ilmauntuwat, ennenkun suihtuneina saisiwat häntä
wietellä rikoksiin ja häpeälliseen elämään.
Tätä puhuissa oliwat jo tulleet kotiin, ja Esko oli myös hywästi
osannut tawallisen meärätyn lukunsa, kun isä, kokeakseen kuinka kowa
Eskon hywä lupaus oli, kielsi sitä lupa-aikana leikihtemästä pienillä
kauniilla waunuillaan, jotka isä hänelle antanut ahkeruuwesta.
"Minkätähen," kysy Esko huoleentuneena isältään, "minkätähen en soa
leikitellä pienillä waunuillani, koska ne owat isän antamat?"
Isä. Tosi on että owat minun antamani, mutta soisin että sinä ilman
pahata mieletä taitasit olla paihti tätä rakastettua iloa. Minä
tahtosin mielullisesti nähä jos niin paljon taitasit haluasi neännytteä.
Esko oli muka wasta moniahta päiweä sitte soanut nämä pi'enet uuwet
ja soreat waunut, jotka sentähen nyt wielä hänen mielestä oliwat niin
hywät, jotta hän lupa-aikona yhtenään weti niitä ympäri pihoa; hän
maltto tuskin ruoka-aikonakaan olla waunuitaan.
Esko. Minkätähen en tänä iltana soa we'ellä waunujani?
Isä. Sinun pitää oppia, toisinaan ja kun asiat niin woatiwat, olemaan
ilota, joka mielestäsi on suuresta arwosta.
Esko. Mutta eihän tämä ole mikään woarallinen ilo.
Isä. Tosin niin on; mutta woarattomiakin iloja pitää ainuastaan
meärältä nauttiman, ettei niijen nauttiminen tule tarpeeksi ja
tawaksi josta emme taija luopua, sillä semmosina soattawat nekin
monasti suuriin wahinkoihin ja onnettomuuteen. Esimerkiksi kuka
luulisi luonnollisemmaksi ja hywemmäksi kun juuwa koska on jano;
mutta tämä, ehkä kuitenkin warsin wiaton nauttiminen, soattaa useen
ajattelemattomuuwen ja meärättömyywen kautta olla aiwan woarallinen
terweywelle ja hengellenkin. Etkö muista kuinka onnettomasti käwi
nuoren Susson, joka juostuaan ihtensä palawaan, joi meärättömästi
kylmeä lähewettä, josta hän sai waritauwin ja wiimen nukku kuoleman
uneen. Turhaan kiellettiin häntä niin ylen meärin juomasta kylmeä
wettä, ja pyywettiin sitä ies wähän aikaa jeähyttelemään ihteään
ennenkun joisi, mutta hän oli tottumaton neännyttämään himojaan. Se
kuoli siis nuoruuwen ijässä pikaisuuwen ja kowapintasuuwen tähen.
Esko. Tämä mureellinen tapaus pysyy kauwan mielessäni! Kyllä Susso
polonen sairas-wuoteellansa lie monastikin katunut juoneensa jeäkylmeä
wettä muijen kieltoa wasten?
Isä. Kyllä kait! mutta sillä ei asia tullut paremmaksi. Joka ei aijon
opi neäntämään halujaan, sillon kun tarwitaan, yksin olla ilman
wiattomiakin tarpeita, woan nauttii ajattelemata mikä siitä soattasi
seurata, hän soa useen kauwan ja katkerasti katua ymmärtämättömyyttään.