Pekka. Ei hänestä ole mihinkään! Tuonne nurkkaan oli hän tehnyt
puutarhan näkösen laitoksen, ja siihen istuttanut kaikellaisia kukan
taimia ja puun wesoja. Minä en taitanut muuta kun nauroa semmoselle
kelwottomalle työlle, ja repäsin siis moasta koko joukon hänen
istuttamia taimia ja muutaman wesankin. Tästä rupesi hän itkemään ja
tuli niin pahoille mielin, ikäänkun olisi suuri wahinko tapahtunut.
Liena lensi punaseksi ja toas walwastu Pekan puhuissa, ja kysäsi wielä
kerran: "Missä Santeri on?"
Pekka. Se jäi istuttamaan niitä taimia jotka minä wiskasin pois. Mitäpä
semmosesta nenikkäästä huolii. Ei ies yhtä marjoa hän olisi antanut
minun syywä. Eihän se olisi ollut woarallinen, eikä mikään wahinko ?
"En minäkään tule toimeen tämän siweän mamselin kanssa," sano Tiina.
"Ei ies näitä kukkia se olisi mielusesti antanut minun taittoa." —
Samassa wiskasi se kukat kourastaan, ja puhu niin ruokottomasti, ettei
sen puhetta roahi kirjottoa. "Eikös ole tosi, Pekka, toisellalailla myö
eletään?" isoili Tiina.
Pekan piti juur wastoaman kun Liena samassa lausu: "Ei minun syyni ole
että minun pietää kielteä teiltä semmoisia huwituksia. Hywän isämme
mieli on aina paha, kun hänen kukkalawoja tallataan eli he'elmiä
warastetaan, eikä myö mielusesti tehä hänen tahtoa wasten. Mennään nyt
lehtimajaan, niin mietimme, miten meijän paraiten pitäsi iloileman."
Pekka. Tehään niin koska ei ilo tässä puutarhassa ole mieltämme myöten.
Mutta mitä nyt ruwettasiin leikihtelemään?
Liena. Weljeni Santeri puhu sinun osoawan niin monta lystiä leikkiä;
sano siis ihte.
Pekka. Se on tosi! Onko teillä kiikkua?
"Kas sepä olisi ilonen!" sano wallaton Tiina. "Mutta Santerin pitää
olla kerallamme; minä juoksen häntä hakemaan," — ja samassa se laski
täyttä jalkoa toiselle puolelle puutarhoa.
Sill'aikana sano Liena heillä ei olewan kiikkua.
Pekka. Se ei tie mitään; kyllä myö wäleen tehään kiikun. Tuolla näkyy
olewan kaksi hirttä, jotka kelpoawat pylwäiksi, ja tuolla hilan
ulkopuolella näkyy olewan lautoja. Muita aineita ei siihen tarwita.
Liena. Mutta ei ole kukaan, joka meitä auttasi.
Pekka. Se on puutarhanhoitelialle paras työ. Minä menen heti käskemään
häntä tänne.
Liena. Hänellä on muuta työtä; sitä emme sunkaan soa waiwata.
Pekka. Niin tehään ihte.
Liena. Etkö neä että nuo lauwat owat likaset, myö tuhrattasiin
woatteemme jos niitä ruwettasiin käsittelemään. Leikihtellään ennen
muulla tawalla.
"Woi kun olet tuhma!" sano suuttunut wallaton Pekka. "Teällä aika
tuloo warsin pitkäksi! — — — Mutta ompa tuolla tyhjiä kukka-astioita.
Pannaan niitä rahille ja wiskataan täyteen kiwiä, joita on kyllä
tässä raitilla. Lysti on kuulla kun kiwet helähtäwät niihin tyhjiin
astioihin."
Liena. Elä usko, Pekka, että puutarhanhoitelia antaa meijän sitä tehä!
Astiat owat räpeät ja soattasiwat siis haleta; ja toiseksi...
Samassa kuulu Santeri etäällä walittawan: "Woi mun peäni, woi mun
peäni!"
Liena, joka tunsi weljensa eänen, juoksi heti kuulustamaan mikä hänessä
oli. Kun hän tuli Santerin luokse näki se hänen itkien seisowan pienen
puutarhansa wieressä, pitäen peätään kumpasilla käsillään. Hänen
wieressä seiso Tiina, joka nauroa hekotteli niin sywämmellisesti että
se tuskin pysy seisoaltaan.
Kysyttyä sai Liena tieteä, että koska wallaton Tiina etäällä oiwalsi
Santerin kyykkysillään istuttawan taimia, jotka Pekka oli kiskassut
moasta, meni se hiipotellen Santerin huomoamata hänen taakse, ja
töyttäsi sitä niin kowasti jotta se koatu päin pistettä wasten, ja sai
suuren hoawan peähänsä ja kauhean kuhman ohtaansa.
Wallaton ja paha Tiina kerto tätä mielestänsä urhollista tekoansa
nauraen ja ilman waikutukseta, waikka Santeri polonen itki ja weri
juoksi peästä. Liena oli pahoilla mielin weljensä wahingosta, otti sitä
käteen, ja kysy hellällä huolella, jos hänen peä oli hywinkin kipeä.
"Elä ole pahoillasi, hywä sisareni;" sano kärsiwällinen Santeri; "kyllä
se ehkä paranoo!"
Tiina. Niin minäkin luulen. Ei millonkaan piä leikistä suuttua; kyllä
minäkin useen olen soanut semmosia ja pahempiakin pamauksia, mutta en
kertoakaan ole itkenyt ja woiwottanut.
Nyt kokountuwat lapset toas lehtimajaan. Surkotellen kahto hellä Liena
weljensä silmiin, joka nyt ei ollenkaan ollut ennollaan. Mutta Pekka
ja Tiina eiwät olleet millään Santerin wahingosta, eiwätkä malttaneet
olla yhessä kohin syywessä makeitakaan, jotka heitä wasten oli tuotu
lehtimajaan. Kun oliwat hotkasseet kaikki herkut, ihmeellisellä
ahnauwella, pyrkiwät toas puutarhaan juoksentelemaan.
Santeri ja Liena oliwat jo kyllästyneet tähän wallattomaan ja
lewottomaan seuraansa; sentähen olisiwat nyt suoneet wieraijensa
suostuwan tyynempiin iloihin, ja pyysiwät niitä siis kertomaan
kaikellaisia lystiä satuja ja tarinoita, eli weisoamaan koreita
lauluja, eli kahtomaan eläwien, lintujen ja kalojen kuwia, jotka isä
heillen oli lahjottanut. Mutta ne eiwät olleet wallattoman Pekan ja
Tiinan mieluiset, sentähen eiwät tyytyneet ennenkun Santeri ja Liena
rupesiwat ilohuoneessa heijän kanssa sokkosille.
Wähän aikoa leikihti lapset koreasti; mutta nyt ei Pekka eneä malttanut
olla koirankuristaan erillään. Kun Liena oli sokkona pisti hän jalkansa
eteen jotta tyttö lankesi, löi ohtansa pahasti ja repäsi kaistaleen
uuwesta, hienosta esliinastaan. Pekka ja Tiina naurowat tälle hywälle
työlleen, mutta Lienan mieli käwi wielä pahemmaksi, warsinkin esliinan
tähen, silla se oli tarkka woatteilleen ja piti niitä aina puhtaina ja
siiwossa.
Santeri ei tahtonut olla sokkosilla, ja Liena pyysi myös heitä
lakkoamaan tästä pilasta. Samalla tuli äiti huoneeseen. Santeri ja
Liena ihastuwat kun näkiwät äitinsä, ja Pekka ja Tiina, jotka nyt
pelkäsi etteiwät eneä saisi olla wallattomat, pyrkiwät kotiin.
"Hywät lapseni," sano äiti tultua likemmä, "olettenko nyt oikeen
osanneet huwitella wieraitanne, ja onko teillä ollut lysti niijen
kanssa?"
"Hywin ilonen on ollut, hywä tätini!" wastasi Tiina, kokien olla
ilonen; "mutta nyt emme eneä soa wiipyä teällä, sillä äiti käski meitä
tulemaan kotiin hänelle huwiksi."
Äiti. Koska niin on, niin on hywä että totteletten äitiänne, ja minä
siis en pyywäkkään teitä wiipymään iltaselle.
Pekka ja Tiina heittiwät Nyt hywästi, ja Santeri ja Liena meniwät heitä
soattamaan wähän matkoa. Pekka ja Tiina kuhtuwat heitä käymään luonaan,
luwaten heillen sillon ilosen päiwän.
Kun oliwat heistä eronneet, sano Santeri, joka nyt käsi käessä
sisarensa kanssa meni puutarhaan, jossa äiti outti lapsiansa: "En
minä millonkaan pyywä lupoa mennä niihen wallattomiin ja ilkipilasien
serkkujen luokse. Totta äiti lie niitä tuntenut koska hän ei mielusesti
tahtonut meitä olemaan niijen keralla."
Liena. Minä olen juur wihossani ihte peälleni, että kiusasin äitiä
kuhtumaan näitä häjyjä luoksemme. Kumpa se tietäsi heijän ruokotonta
puhetta! En minä luullut niitä semmosiksi. — Sinä et tiijä mitä Tiina
puhu.
Santeri. Jos sinä tietäsit kuinka häwitön Pekka oli minulle kun
kielsin sitä kukkiani repimästä. Nyt on pieni sorea puutarhamme warsin
turmeltu! Mitä isä nyt wirkkanoo, kun hän näköö millä siiwolla se on?
Ja kun toas rupesin istuttamaan kaunista orjantappurapensasta, jonka
minulle isä lahjotti syntymäpäiwänäni, töyttäsi minua Tiina sen peälle,
jotta oksat ja juuret taittuiwat ja tuliwat wiallisiksi! ja pieni
kaunis omenapuunwesa! Kaikki ovat nyt rasitetut.
Liena. Isompikin omenapuu?
Santeri. Suuremmat oksat owat taitetut, ja ne kolmet punosta ja ihanata
omenata, joita se ensimmäisen kerran kaswo, ne kiskasi Pekka ja söi
suuhunsa, eikä antanut minun maistoa kipenettäkään.
Liena. Ja sinä olit niin lönni ja annot hänen häileä sillälailla?
Santeri. Mitäpä siihen sain? Kyllä kait sitä kielsin, mutta huoliko se
kiellosta, jonka enemmin kielsin, sitä enemmän se teki kiusoa.
Näin puhuissa tuliwat lehtimajaan jossa äiti heitä kokotti. [Kokotti,
yksi kun outti.] Se kysy nyt kuinka tyytywäiset oliwat wieraijensa
kanssa?
Liena. Minä häpiän heijän puolesta kun eiwät olleet semmosia kun
toiwon ja uskon, minä häpiän myös ihtekkin että niin halusin heijän
seuroa. Äiti. Siis hawahtet minulla olleen hywät syyt, joijnka tähen en
sallinut näitä wallattomia ja roswolapsia poisollessani teijän ratoksi;
silla minä tunsin heijät aiwan hywin. Mutta koska kiusasitte minua
ja minulla tänään oli joutilas päiwä, niin nouwatin mieltänne, jotta
ihte tulisitte tuntemaan niijen pahoja tapoja. Elkeä uskoko, lapseni,
että minä siunoaman ajaksikaan olen jättänyt teitä, yksinänne. Tuolla
pähkinäpensaan takana olin piilossa, josta selkeästi näin ja kuulin
kaikki mitä teitten ja sanoitten. Wiimen tulin esiin teitä pelastamaan
näistä pahankurisista lapsista. Ei taitanut olla niin lysti kun
toiwoitten?
Santeri ja Liena eiwät wirkkaneet mitään; sitte lähestywät ujosesti
äitiään alennetuilla silmillä; mutta äiti lausu: "Eikö teillä olisi
ollut paljon hupasempi jos tänään olisitten ollut äitinne kanssa? Eli
kahenkesken leikitellyt puutarhassa? Sentähen pankoa mieleenne, että
mitä minä teiltä kiellän, se ei ole teille hyöwyllinen. Warsinkin on
huono ja paha seura lapsille woarallinen; niitä teijän pitää karttaman.
Wieläkö nyt tahotten Pekkoa ja Tiinoa wieraiksenne?"
"Ei millonkaan, ei millonkaan!" sano kumpaset lapset. "Ennen olemme
hywien wanhempiemme keralla. Näin ikäwätä päiweä emme koskaan soisi
soawamme."