Yksinään on hywemp' olla,
Kun olla pahojen kanssa;
Nepä wäleen wiettelööpi,
Pian soattaa pahuutehen.
Santeri ja Liena oli kaksi hywässä kurissa kaswatettua sisarusta.
Harwon tarwihtiwat wanhemmat niiltä kielteä mitä hyö pyysiwät, sillä
mitä anowat oli heille tawallisesti hyöwyllinen eli niin wiatonta, että
sitä mielellään niille suottiin. Jos jonkun kerran sattu ettei käynyt
heijän mieltä myöten, eiwät kuitenkaan suuttuneet, eiwätkä olleet
paholla mielin, pait arweliwat ihtekseen: "Hywät wanhempamme, jotka
meitä niin suhattomasti rakastawat, ymmärtäwät paremmin kun myö ihte
mikä meillen on hyöwyllinen ja tarpeellinen; muuten kyllä nouwattasiwat
meijän mieltä."
Kauniina kesä päiwänä oli wanhemmat kuhtutut muuwan ystäwänsä tykö
moalle. Mielusesti olisiwat ottaneet hywät lapsensa mukaan, mutta
kun ei waunuissa ollut tiloa, piti heijän nyt jeämän kotiin seuraksi
wanhalle tätillensä, joka rakasti näitä hywiä lapsia kaikesta
sywämmestään.
Ennenkun wanhemmat läksiwät kotoa kysy Liena äijiltään matalalla ja
lauhkealla eänellä: "Soammeko tänään kuhtua serkkujamme, Pekkoa ja
Timoa huwiksemme?"
"Siihen en anna lupoa," sano äiti; "leikihtelköä kahen kesken niinkun
paraiten taijatte. Huomenna minä toas tulen kotiin teille huwiksi."
"Etkö muista, Liena," sano Santeri, "että isältä olemme soaneet luwan
sill'aikoa iloilla puutarhassa?"
Liena. Niin wainen; sill'aikana tehään pienen puutarhamme walmiiksi, ja
kun isä ja äiti huomenna tulewat kotiin — — —
Santeri. Niin pyywämme heitä kahtomaan puutarhoamme; woi, kuinkas isä
ihastunoo työstämme!
Isä. Mielusesti tulen kahtomaan työtänne, jos myös soan kuulla että
poisollessani oletten olleet siweät ja käyttäneet ihteänne hywästi.
Nyt lähtiwät wanhemmat pois, ja Santerille ja Lienallen oli aika heijän
työtä tehessä niin hupanen, etteiwät ollenkaan muistaneet Pekkoa ja
Timoa.
Kun wanhemmat seuroawana päiwänä tuliwat kotiin, juoksiwat lapset
ilosesti heitä terwehtimään, sanowat woineensa hywin, ja kuhtuwat
iseään ja äitiään tahtomaan Heljän pientä puutarhoa, joka nyt oli
walmis. Tässä asiassa hyö myös nouwattiwat lapsiensa mieltä, kehuwat
heijän ahkeruutta ja pienen laitoksensa järjestystä ja kauneutta.
"Minkätähen," sano äiti Lienalle, "sinä öylön tahot Pekkoa ja Timoa
huwiksenne?"
Liena. Sentähen kun jeätiin yksinämme ja entinen rattomme Akseli on
poikessa. [Poikessa, yksi kun pois.]
Äiti. Akseli on hywänsuntanen ja siweä poika, jonka mielusesti sallin
olewan kanssanne. Mutta tunnetko sinä Tiinoa ja hänen weljeänsä?
Liena. Nä'in minä ne menneellä wiikolla, kun äiti oli heijän wanhempien
luona kyläilemässä.
Äiti. Kyllä minäkin tiijän että olet niitä nähnyt; mutta minä kysyn jos
tunnet niijen tapoja, ja jos ne owat niin siweät kun Akseli.
Liena. Sitä en epäile. Tiina kuhtu meitä useen käymään heillä, elikkä
äijiltä pyyteä lupoa, että saisimme lähetteä heitä hakemaan meille.
Santeri. Ja Pekka oli yhtä hywä minua kohtaan. Se näytteli minulle
kaikki leikkikalunsa.
Liena. Kumpa olisimme soanut olla enemmän aikoa heijän seurassa!
"Soisittenko siis kerran soawanne niitä wieraiksenne?" kysäsi äiti.
Lapset eiwät wirkkaneet sanoakaan, sillä eiwät tietäneet jos se oli
äijin mieleen että olisiwat Pekan ja Tiinan seurassa. "Jos se on teijän
iloksi," sano äiti toas, "niin minä huomenna jälkeen puolenpäiwän,
koska olen yksinäni kotona, lähetän hakemaan heitä ratoksenne?"
Santeri ja Liena. Kyllä se olisi lysti! Woi, kuinkas ilosen päiwän
huomenna soahaan! Kost'Jumala, äiti kulta, sen hywän lupauksen e'estä!
Äiti. Soapa nähä jos se on niin lysti kun toiwotte.
Santeri ja Liena. Ompa kyllä! Siitä ei ole pelkoa; kyllä meille tuloo
ilonen!
Seuroawana oamuna kuhtutti äiti Pekan ja Tiinan luoksensa lapsiensa
huwiksi. Hyö lupasiwat tulla. Mutta jo oli kello yli kolme, eikä wielä
näkynyt wieraita, joita lapset riemuten outtiwat. Toisinaan hyppäsi
Santeri, toisinaan Liena ikkunaan, kysyen: "Eiwätkö jo tule? — Eiwätkö
jo näy raitilla? — Woi kuinka wiipywät! — Nyt tuloo jo niin myöhä! —
Ehk'eiwät tulekkaan?" — Wiimen sano äiti: "Nyt tulewat!"
Santeri ja Liena juoksiwat ilosesti niijen wastaan, terwehtiwät heitä
ystäwällisesti ja weiwät heti wieraansa puutarhaan, johon hywä äiti
oli wiettänyt pöywän, ja panettanut sinne kaikellaisia makeita. Liena
talutti Tiinoa käestä, ja Santeri Pekkoa. Wähän aikoa istuwat lapset
hiljakseen, kauniisti puhuen keskenään, mutta nyt sanowat wieraat:
"Käwelläänpä ensin tässä kauniissa puutarhassa; kyllä wielä ennätämme
syywä makeita." Siis lähtiwät käwelemään.
"Woi kuinka teällä on koreita kukkia!" sano Tiina, joka käwi Lienan
keralla.
"Elä juokse tuollalailla kukkalawoijen peälle, talloat soreat kukat,"
sano samassa Liena; mutta kukat oliwat jo tallatut ennenkun hän ehti
kielteä.
Tiina. Woi kuinka ne lemuawat hywälle!
Liena. Tiina kulta, elä koske niihin! Isä ei salli että kosketaan eli
taitetaan hänen kauniimmia kukkasia.
Mutta Tiina oli jo rewässyt niitä kourallisen, ja sano nyt
tyytymattömästi: "Mikä sitte! Jospa näitä taitto!"
Liena rupesi nyt tasottelemaan kukkalatvoa ja kohottelemaan poletuita
kukkia, mutta Tiina keskeytti häntä, sanoen: "Se on puutarhanhoitelian
työ; hänellä ei ole muuta tekemistä."
Liena. Mutta sillä ei isä ole tyytywäinen.
Tiina. Kas kuinka sinä olet olewanasi siweä ja taitawa! Eihän teällä
osoa liikkuakkaan niinkun sinä tahtosit. Tule meille niin soat nähä
kuinka myö elämme ja olemme wapaat. Tosin ei ole meijänkään isän
mieliin että tallataan hänen kukkalawoja, mutta mitäpä siitä huolimme?
Ja tokko se tietänöönkään kuka sitä teköö?
Liena. Mutta eikö hän soattasi luulta teijän pahantekoja wiattoman
syyksi?
Tiina. Sen parempi meille! Useen olemme kuulleet ja nauraneet kun
isä on torunut puutarhanhoiteliata, ettei se paremmin wartioi hänen
kukkalatvoja.
Liena. Sitä miesi polosta! Ja sille taijatte työ nauroa? Mutta jos
isänne saisi tieteä teijän tallanneen hänen kukkansa ja teijän siis
ansaihteneen torat, mitenkä siitte käwisi?
Tiina. Sitä emme tarwihte pelätä; sillä puutarhanhoitelia tietää aiwan
hywin, että myö tunnemme hänen warkauksensa, ja kuinka hän joka päiwä
isän tietämätä myö omenoita, marjoja ja kaikellaista muuta, eikä tie
wanhemmilleni rahoista tiliä.
Liena. Ja semmosta konnuutta etten ilmota wanhemmillenne?
Tiina. Siitä kyllä ihtemme warotetaan; silla nyt soamme puutarhassa
tehä mitä mielimme, ja kun marjat ja omenat kypsywät, soamme niitä
syywä eholta, ilman sen hiiskumata isälle.
Liena hämmästy kuultua ilkipilasen Tiinan näin hoastawan, ja kahto
huolellisesti ympärilleen, jos joku ehkä olisi kuullut hänen
taitamatonta puhetta. Lienan piti juur ruweta nuhtelemaan Tiinoa tämän
koiruuwen tähen, kun Pekka samassa tuli kiljuen ja juosten.