26. AINA PITÄÄ KARTTAMAN PAHOJA JA ROSWO IHMISIÄ.

Yksinään on hywemp' olla,

Kun olla pahojen kanssa;

Nepä wäleen wiettelööpi,

Pian soattaa pahuutehen.

Santeri ja Liena oli kaksi hywässä kurissa kaswatettua sisarusta.

Harwon tarwihtiwat wanhemmat niiltä kielteä mitä hyö pyysiwät, sillä

mitä anowat oli heille tawallisesti hyöwyllinen eli niin wiatonta, että

sitä mielellään niille suottiin. Jos jonkun kerran sattu ettei käynyt

heijän mieltä myöten, eiwät kuitenkaan suuttuneet, eiwätkä olleet

paholla mielin, pait arweliwat ihtekseen: "Hywät wanhempamme, jotka

meitä niin suhattomasti rakastawat, ymmärtäwät paremmin kun myö ihte

mikä meillen on hyöwyllinen ja tarpeellinen; muuten kyllä nouwattasiwat

meijän mieltä."

Kauniina kesä päiwänä oli wanhemmat kuhtutut muuwan ystäwänsä tykö

moalle. Mielusesti olisiwat ottaneet hywät lapsensa mukaan, mutta

kun ei waunuissa ollut tiloa, piti heijän nyt jeämän kotiin seuraksi

wanhalle tätillensä, joka rakasti näitä hywiä lapsia kaikesta

sywämmestään.

Ennenkun wanhemmat läksiwät kotoa kysy Liena äijiltään matalalla ja

lauhkealla eänellä: "Soammeko tänään kuhtua serkkujamme, Pekkoa ja

Timoa huwiksemme?"

"Siihen en anna lupoa," sano äiti; "leikihtelköä kahen kesken niinkun

paraiten taijatte. Huomenna minä toas tulen kotiin teille huwiksi."

"Etkö muista, Liena," sano Santeri, "että isältä olemme soaneet luwan

sill'aikoa iloilla puutarhassa?"

Liena. Niin wainen; sill'aikana tehään pienen puutarhamme walmiiksi, ja

kun isä ja äiti huomenna tulewat kotiin — — —

Santeri. Niin pyywämme heitä kahtomaan puutarhoamme; woi, kuinkas isä

ihastunoo työstämme!

Isä. Mielusesti tulen kahtomaan työtänne, jos myös soan kuulla että

poisollessani oletten olleet siweät ja käyttäneet ihteänne hywästi.

Nyt lähtiwät wanhemmat pois, ja Santerille ja Lienallen oli aika heijän

työtä tehessä niin hupanen, etteiwät ollenkaan muistaneet Pekkoa ja

Timoa.

Kun wanhemmat seuroawana päiwänä tuliwat kotiin, juoksiwat lapset

ilosesti heitä terwehtimään, sanowat woineensa hywin, ja kuhtuwat

iseään ja äitiään tahtomaan Heljän pientä puutarhoa, joka nyt oli

walmis. Tässä asiassa hyö myös nouwattiwat lapsiensa mieltä, kehuwat

heijän ahkeruutta ja pienen laitoksensa järjestystä ja kauneutta.

"Minkätähen," sano äiti Lienalle, "sinä öylön tahot Pekkoa ja Timoa

huwiksenne?"

Liena. Sentähen kun jeätiin yksinämme ja entinen rattomme Akseli on

poikessa. [Poikessa, yksi kun pois.]

Äiti. Akseli on hywänsuntanen ja siweä poika, jonka mielusesti sallin

olewan kanssanne. Mutta tunnetko sinä Tiinoa ja hänen weljeänsä?

Liena. Nä'in minä ne menneellä wiikolla, kun äiti oli heijän wanhempien

luona kyläilemässä.

Äiti. Kyllä minäkin tiijän että olet niitä nähnyt; mutta minä kysyn jos

tunnet niijen tapoja, ja jos ne owat niin siweät kun Akseli.

Liena. Sitä en epäile. Tiina kuhtu meitä useen käymään heillä, elikkä

äijiltä pyyteä lupoa, että saisimme lähetteä heitä hakemaan meille.

Santeri. Ja Pekka oli yhtä hywä minua kohtaan. Se näytteli minulle

kaikki leikkikalunsa.

Liena. Kumpa olisimme soanut olla enemmän aikoa heijän seurassa!

"Soisittenko siis kerran soawanne niitä wieraiksenne?" kysäsi äiti.

Lapset eiwät wirkkaneet sanoakaan, sillä eiwät tietäneet jos se oli

äijin mieleen että olisiwat Pekan ja Tiinan seurassa. "Jos se on teijän

iloksi," sano äiti toas, "niin minä huomenna jälkeen puolenpäiwän,

koska olen yksinäni kotona, lähetän hakemaan heitä ratoksenne?"

Santeri ja Liena. Kyllä se olisi lysti! Woi, kuinkas ilosen päiwän

huomenna soahaan! Kost'Jumala, äiti kulta, sen hywän lupauksen e'estä!

Äiti. Soapa nähä jos se on niin lysti kun toiwotte.

Santeri ja Liena. Ompa kyllä! Siitä ei ole pelkoa; kyllä meille tuloo

ilonen!

Seuroawana oamuna kuhtutti äiti Pekan ja Tiinan luoksensa lapsiensa

huwiksi. Hyö lupasiwat tulla. Mutta jo oli kello yli kolme, eikä wielä

näkynyt wieraita, joita lapset riemuten outtiwat. Toisinaan hyppäsi

Santeri, toisinaan Liena ikkunaan, kysyen: "Eiwätkö jo tule? — Eiwätkö

jo näy raitilla? — Woi kuinka wiipywät! — Nyt tuloo jo niin myöhä! —

Ehk'eiwät tulekkaan?" — Wiimen sano äiti: "Nyt tulewat!"

Santeri ja Liena juoksiwat ilosesti niijen wastaan, terwehtiwät heitä

ystäwällisesti ja weiwät heti wieraansa puutarhaan, johon hywä äiti

oli wiettänyt pöywän, ja panettanut sinne kaikellaisia makeita. Liena

talutti Tiinoa käestä, ja Santeri Pekkoa. Wähän aikoa istuwat lapset

hiljakseen, kauniisti puhuen keskenään, mutta nyt sanowat wieraat:

"Käwelläänpä ensin tässä kauniissa puutarhassa; kyllä wielä ennätämme

syywä makeita." Siis lähtiwät käwelemään.

"Woi kuinka teällä on koreita kukkia!" sano Tiina, joka käwi Lienan

keralla.

"Elä juokse tuollalailla kukkalawoijen peälle, talloat soreat kukat,"

sano samassa Liena; mutta kukat oliwat jo tallatut ennenkun hän ehti

kielteä.

Tiina. Woi kuinka ne lemuawat hywälle!

Liena. Tiina kulta, elä koske niihin! Isä ei salli että kosketaan eli

taitetaan hänen kauniimmia kukkasia.

Mutta Tiina oli jo rewässyt niitä kourallisen, ja sano nyt

tyytymattömästi: "Mikä sitte! Jospa näitä taitto!"

Liena rupesi nyt tasottelemaan kukkalatvoa ja kohottelemaan poletuita

kukkia, mutta Tiina keskeytti häntä, sanoen: "Se on puutarhanhoitelian

työ; hänellä ei ole muuta tekemistä."

Liena. Mutta sillä ei isä ole tyytywäinen.

Tiina. Kas kuinka sinä olet olewanasi siweä ja taitawa! Eihän teällä

osoa liikkuakkaan niinkun sinä tahtosit. Tule meille niin soat nähä

kuinka myö elämme ja olemme wapaat. Tosin ei ole meijänkään isän

mieliin että tallataan hänen kukkalawoja, mutta mitäpä siitä huolimme?

Ja tokko se tietänöönkään kuka sitä teköö?

Liena. Mutta eikö hän soattasi luulta teijän pahantekoja wiattoman

syyksi?

Tiina. Sen parempi meille! Useen olemme kuulleet ja nauraneet kun

isä on torunut puutarhanhoiteliata, ettei se paremmin wartioi hänen

kukkalatvoja.

Liena. Sitä miesi polosta! Ja sille taijatte työ nauroa? Mutta jos

isänne saisi tieteä teijän tallanneen hänen kukkansa ja teijän siis

ansaihteneen torat, mitenkä siitte käwisi?

Tiina. Sitä emme tarwihte pelätä; sillä puutarhanhoitelia tietää aiwan

hywin, että myö tunnemme hänen warkauksensa, ja kuinka hän joka päiwä

isän tietämätä myö omenoita, marjoja ja kaikellaista muuta, eikä tie

wanhemmilleni rahoista tiliä.

Liena. Ja semmosta konnuutta etten ilmota wanhemmillenne?

Tiina. Siitä kyllä ihtemme warotetaan; silla nyt soamme puutarhassa

tehä mitä mielimme, ja kun marjat ja omenat kypsywät, soamme niitä

syywä eholta, ilman sen hiiskumata isälle.

Liena hämmästy kuultua ilkipilasen Tiinan näin hoastawan, ja kahto

huolellisesti ympärilleen, jos joku ehkä olisi kuullut hänen

taitamatonta puhetta. Lienan piti juur ruweta nuhtelemaan Tiinoa tämän

koiruuwen tähen, kun Pekka samassa tuli kiljuen ja juosten.

Ajanwiete lapsille · 第 34 / 42 题