Kerran wanhempiensa poisollessa sattu pieni Mikko tapaturmasesti
särkemään yhen warsin sorean juomalasin. Rahoja sillä ei ollut joilla
olisi taitanut ostoa toisen, ja kuka tiesi jos rahallakaan olisi soanut
semmosen. Huoleisena se kahteli lattialla olewia lasinkappaleita, eikä
tietänyt mitenkä hän tässä asiassa ihteänsä auttasi.
"Että salata wahinkotani ei käy loatuun," ajatteli Mikko ihtekseen;
"sillä wanhempani soattasiwat peätteä wahinkotani wiattoman syyksi;
paras on siis että tunnustan rikokseni kohta kun wanhempani tulewat
kotiin. Jos minua siitä kuritetaankin, niin olen kyllä ansaihtenut
rangastuksen; mutta ehkä myös soan anteeksi, kun heille wakuutan, jotta
wahinko tuli tapaturmasesti, eikä huolimattomuuteni tähen."
Iltasella tuliwat wanhemmat kotiin. Heti meni Mikko alennetuilla
silmillä äitinsä luokse, sanoen alaisella eänellä: "Äiti kulta, elä
minuun suutu, jos tunnustan wahingon, joka minulle tuli tapaturmiossa!"
"Ei ikään, Mikkoni!" lausu äiti; "kun et tahallasi tie pahoa, niin
annan mielullisesti sinullen anteeksi. Mutta mikä wahinko sinullen on
tullut?"
Mikko. Minulla oli jano, ja otin siis juuwakseni korean hiotun lasin;
mutta samassa lankesin kynnykseen ja lasi meni kappaleiksi.
Äiti. Oli kyllä paha että särit sen lasin, joka oli niin isäsi
mieleinen! Sinun olisi pitänyt ottoa toisen lasin, eikä juur
kauniimman; mitä siihen nyt soahaan? ole toiste taitawampi?
Ilolla lupasi nyt Mikko olla warottawampi, suuteli kyllä kymmenenkin
kertoa äitinsä käsiä, ihtekseen ajatellen: "Kyllä se oli paljon
parempi, että heti tunnustin rikokseni; muuten en sunkaan olisi näin
ilonen ja tyytywäinen."
Hänen hywä äitinsä muistutteli häntä wielä kuinka kaunis ja kiitettäwä
on, että lapset puhuwat totuutta, sillon kun sattuivat rikkomaankin;
sillä kun hyö tunnustawat rikoksensa, taitaa heille mielusemmin
antoa anteeksi, ja neuwoa heitä luopumaan wirheistään. Kun äiti
lopetti warotuksensa, tarinoi hän wielä seuroawan jutun, josta Mikko
selkeämmästi tuli ymmärtämään kuinka hywä on ilmottoa rikoksensa, ja
siihen siaan kuinka niijen saloamalla imeinen poatuu pahuuteen, soattaa
ihtensä, ja wielä peälliseksi, muitakin onnettomuuteen.
Oatamin wanhemmat — puhu äiti — oliwat kerran kyläilemässä. Ainuastaan
wanhan uskollisen palwelian, nimeltä Matti, jättiwät Oatamia
hoitelemaan, ja antowat myös awaimensa hänen haltuun. Kerran kun hän
siiwosi isäntänsä suojoa, juohtu sen mieleen joku tärkeä asia, jonka
hän puutarhassa piti toimittaman, ja juoksi siis kiireesti sinne,
mutta unouti awaimen oween. Oatam tuli samassa huoneeseen Matille
toimittamaan jotain asiata; mutta Matti ei ollutkaan siellä.
Oatamin isä rakasti kukkia; sentähen sillä myös oli kaikellaisia
kukkia kaswamassa yhellä lauwalla, joka oli nauloilla lyöty ikkunan
ylä pielilauwan kohallen. Oatamin teki mieli että kerran likempätä
kahtella näitä kukkia, ja kipusi sitä warten ikkunan peälle, koettaen
piteä ihteään kiini lauwasta, jonka peälle ne kaswowat. Mutta hän
tarttu niin nawakkaasti lautaan, että naulat peäsiwät irti, ja kukat ja
lauta putosiwat Oatamiin peälite permannolle. Kukat taittuwat ja soreat
posliini-astiat, joissa kaswowat meniwät tohjoksi.
Nyt seiso Oatam hämmästyneenä, miettien mitä pitäsi tekemän. Monasti
juoksi se pihalle huutaen Mattia, ja toas huoneeseen kahtomaan
wahinkotaan. Mutta Mattia ei kuulunutkaan; Oatam oli siis yksinään
hämmästyksineen ja huolineen.
Wiimen hoksasi hän olleensa yksinään huoneessa kun wahinko tapahtu, ja
arweli rikoksensa saloamalla paraiten taitawansa wältteä isänsä toria.
Heti peätti hän piteä koko asian salasena, pujahti siis pihalle, pani
owen lukkoon, eikä ollut niinä miehinäänkään, kun hän olisi tehnyt
pahoa.
Mutta tuskin ennätti hän lukuhuoneeseensa kun Matti tuli näkywiin
ja samassa wanhempienkin waunut pyörähtiwät pihaan, isä meni heti
suojaansa — "Woi, woi! mitähän nyt isäni wirkkaa?" ajatteli hämmästynyt
Oatam, "kun hän näköö ihanat kukkansa taitetuina ja kauniit astiansa
säretyinä? Ei sunkaan minulle olisi ilosa jos hän tietäsi sitä minun
työkseni! Mutta suureksi onnekseni ei Matti, eikä isäni nähneet mitenkä
lauta putosi lattiaan. Kyllä minä nyt piän warolta etten tunnusta, jos
minulta kysyttäisiinkin!"
Näin häpiällinen oli ilkipilasen Oatamin peätös, waikka se kuuli isänsä
kiiwaasti toruwan wiatonta Mattia turmeltuista kukkasistaan. Matti
wakuutti kyllä suuttuneellen isännälleen olewansa wiaton, arwellen ehkä
tuuliaispeän eli hiiren tahi tärinän, siitä kun raitilla ajettiin,
puottaneen ikkunan peällä olewat kukka-astiat. Että tämä wahinko olisi
Oatamin syy, ei hän ollenkaan ajatellutkaan. Tämä puhe oli isännän
mielestä niin perätöntä että hän suuttu Mattiin, ja kiiwauksissaan
ajo hänen talosta, sillä hän ei suwannut walehtelioita ja wilkkuria
palwelluksessaan.
Pelolla ja omantunnon waiwalla meni Oatam hiljankin terwehtimään
kotiintulleita wanhempiaan, mutta kuuli heiltä kauhistuksekseen,
että uskollinen Matti jo oli ajettu talosta pois rikoksen tähen
johonka hän oli ihan wiaton. Mureella ja itkussa silmin se äskön oli
lähtenyt talosta. Oatam arweli jo tunnustoa rikoksensa isälleen;
sillä hänen sywän oli puheta kun hän oatteli [Oatteli, yhtä kun
ajatteli.] wiattomasti soattaneensa hywän Matin onnettomuuteen, waikka
hän niin kauwan uskollisesti oli palwellut hänen wanhempia, ja oli
rakastettu kaikilta tuttawiltaan. Mutta Oatam pelkäsi suuttuneen
isänsä rangastusta, ja kärsi siis ennen ihtensä olewan häpeällisen
walehtelian, kun totuuwen tunnustamisella ehkä soaha hywin ansaihtetun
rangastuksen.
Kun ruwettiin iltaselle niin ei käynytkään huoliwan Oatamin syöminen.
Hän paniin siis heti wuoteellen; mutta hänen pahanteko ja rehellisen
Matin onnettomuus että tulla erotetuksi palwelluksestaan, jossa hän
kunnialla ja uskollisuuwella oli toimittanut tehtäwänsä, laukuiliwat
yhtenään sen e'essä ja karkottiwat koko yön aikana unen hänen silmistä.
"Mihinkä nyt Matti polonen joutunoo," walitti poika "kun se näin keski
wuo'essa ajettiin palwelluksestaan? Ja kuka näin la'ittomalla ajalla
ottaa luokseen hyljätyn palwelian? Wielä peälliseksi on hän köyhä
ja ilman mitään elatusta. Mutta se minua warsin huolettaa, että hän
wiattomasti ja minun tähen kärsii niin kowan rangastuksen. Eikös minun
pitäsi tunnustaman rikokseni; ehkä Matti sitte saisi tulla meille? Kuka
tiesi jos hänellä nyt on ruokoa ja suojoakaan jossa, hän olisi, ja
ehkä jokainen sitä hyljeä ja ylenkahtoo. Woi kuitenkin onnetonta Matti
polosta!"
Tämmöset ajatukset roateliwat kaiken hötä Oatamin lewotonta omatuntoa;
mutta oamusella oli hän kuitenkin yhtä pysywä moitittawassa
peätöksessä, ettei tunnustoa rikostaan. Sillälailla kulu kaheksan
wuorokautta, joilla hänellä ei ollut ruuwan halua eikä soanut unta.
Pahanteon katkera muisto waiwasi sitä yhä; sen entinen ilonen mieli
katosi, hänen muoto käwi kalpeaksi ja kumman näköseksi, eikä kukaan
ymmärtänyt mikä ala-kulosessa Oatamissa oli.
Wiimen peätti huoletettu isä kysyä neuwoja Tohtorilta, joka asu
wastapeätä toisella puolen raittia, ja tawallisesti joka päiwä käwi
talossa, mutta nyt ollut moalla nämä kaheksan wuorokautta. Heti sen
kotiintultua kuhtu huolellinen isä häntä luokseen päiwälliseksi
soahakseen apua Oatamin tautiin. Ollessa päiwällisellä kaipasi Tohtori
wanhoa Mattia, joka tawallisesti toimitti pöywässä ruok'ajan ajalla
tapahtuwat askareet, ja kysäsi sentähen missä se nyt oli. Isä puhu nyt
ajaneensa Matin palweluksestaan, sentähen että hän oli särkenyt hänen
kukat ja kukka-astiat, ja kuitenkin häpeällisillä waleilla tahto salata
rikostansa.
Tohtori. Tiijätkö warmasti että Matti, eikä joku muu matkaan soatto
tämän wahingon?
Isä. Sen minä tiijän; sillä kukas muu olisi taitanut tehä semmosen
wahingon? Hänellä oli minun huoneeni awain, talossa ei ollut kissoa
eikä koiroa, lauta oli kowasti naulattu ikkunan [Ikkuna, yksi kun
akkuna.] pieleen, ja ikkunan ha'at oliwat myös kowasti kiini. Sano siis
ihte mitenkä muut taitasiwat olla tämän rikoksen alaset?
Tohtori. Tosin nämä ilmotukset to'istawat Matti polosen rikosta; mutta
uskon kuitenkin hänen olewan wiattoman, ja että joku, jota et taija
arwellakkaan on tehnyt tämän wahingon.
Isä. Nyt en sinua ymmärrä! Mutta ehkä sinä tiijät paraan selingon?
Tohtori. Elä ole hätäinen! kohta waron soatawamme asian ilmeen.
Tämän puheen aikana oli Oatam hirmusessa tuskassa, sillä Tohtori kahto
kaiken aikoa tarkasti hänen silmiin. Kauwan ei se kärsinyt tätä tuskoa,
woan sano olewansa kipeä, ja pyysi siis peästäkseen pöywästä. Wanhemmat
luuliwat tämän olewan uuwen to'istuksen hänen sairauwesta, ja käskiwät
poikansa rupeamaan kylelleen, siksi kun Tohtori jälkeen puolenpäiwan
joutasi tulemaan sen luokse.
Jälkeen puolenpäiwän kun Tohtori Oatamin wanhempien keralla oli isän
suojassa, kerto tämä kuinka hän, sinä päiwänä kun wanhemmat tuliwat
moalta kotiin, oli nähnyt pienen Oatamin kipuawan ikkunaan isänsä
suojassa, ja käyttänyt ihteään niin taitamattomasti että lauta, jonka
peällä kukka-astiat oliwat, hänen peällite putosi moahan. Mutta koska
Tohtori samana iltana lähti kaupunnista, niin ei hänellä ollut lomoa
[Loma, yksi kun tila] ilmottoa tätä tapausta.
Wanhemmat tuliwat warsin paholle mielin kun saiwat kuulla, että heijän
rakas poika näin kauwan kowasywämmisesti oli salannut rikoksensa.
Huolen asia oli heille myös että heijän uskollinen palwelia niin
wiattomasti oli ajettu palwelluksestaan, eiwätkä murheessaan heti
hoksanneet kuinka tämä asia eneä olisi autettawa. Mutta aiwan hywin
nyt ymmärsiwät Oatamin sairaloisuuwen ja onnettomuuwen. Tohtori lupasi
taitawasti soattoa sitä tunnustamaan ja katumaan rikostaan.
Sill'aikana oli Oatam huoneessaan kauheassa tuskassa, puhuen ihtekseen:
"Epäilemätä tietää Tohtori wahinkoni, koska se ruok'aikana minua
kahteli niin tarkasti. Ehkä hän jo on sanonut isälleni että minä
olen särkenyt hänen kauniit kukka-astiansa ja turmellut hänen ihanat
kukkasensa, ja kohta taijan soaha ansaitun rangastuksen? Woi, woi
minua onnetonta! — Mikä neuwoksi? — Mitenkä minä ihteäni nyt pelastan
rangastuksesta? — Ei kukaan ole niin onneton kun minä!" — Se käweli
tuskassaan yles ja ales suojan lattiata, huokasi, itki ja woiwotti, ja
pelkäsi joka hetkellä isänsä tulewan. Jo kuulu askeleita porstuassa,
lukko narisi, owi aukeni ja Tohtori astu suojaan wakaalla kahtannolla.
"Mikä sinussa on, Oatam?" se sano. "Olet niin kalpea! Wapiset ja
silmäsi owat punaset, ikäankun olisit itkenyt! Oletko hywin kipeä?"
Pelosta ja hämmästyksestä ei Oatam taitanut puhua sanoakaan. Tohtori
kuhtu sitä luokseen, otti sen käen ja lausu: "Oatam, aina olen luullut
sinua hywäksi pojaksi ja siis pitänyt sinusta paljon; mutta nyt olet
poatunut häpeälliseksi walehteliaksi."
Oatam. Herra Tohtori! Tosin olen tehnyt suuren rikoksen ja ansaihten
myös kowan rangastuksen, mutta ehkä olen kyllä rangastettu tällä
kauhealla tuskalla ja lewottomuuwella, jossa näinä päiwinä olen ollut?
Ei öillä, eikä päiwillä minulla ole ollut lepoa, ja rikokseni on
yhtenään kalwanut omatuntoani.
Tohtori. Ja kuitenkin olet niin kauwan wanhemmiltasi salannut
rikoksesi, ja kylmällä sywämmellä nähnyt rehellisen Matinwiattomasti
ajettawan palwelluksesta, ja tieteä että hän sinun tähtesi
ylenkahtotaan, on köyhä ja wiheliäinen.
Oatam. Tosin olen tehnyt pahasti, aiwan pahasti! Kyllä heti olisinkin
tunnustanut wahinkoni, mutta pelkäsin ihteäni rangastawan, ja kun
siitte hoksasin olleeni yksinäni suojassa kun wahinko tapahtu, niin
luulin ihteni paraiten peäsewän rangastuksen, jos en olisi tietäwäni
koko asiasta.
Tohtori. Sillon sinä ajattelit aiwan weärin ja järjettömästi! Etkö
tiijä että sinulla on hywä isä, joka mielellään antaa anteeksi
rikokset, jotka sywämmestäsi ka'ut ja hänelle tunnustat? Kyllä hän
olisi antanut anteeksi tämänkin rikoksen jos kauniisti häntä olisit
pyytänyt ja luwannut toiste olla taitawampi. Elä koskaan luule että
pahanteko kauwan pysyy salassa. Useen sattuu imeisiä näkemään ja
kuulemaan, sillon kun ei ollenkaan luultasi heitä soapuilla. Samaten
nyt tämänkin asian kanssa; minä nä'in ikkunasta aiwan selwästi, ja kuka
tiesi muutkin ka'ulla, kuinka isäsi huoneessa elekselit. Mutta jos ei
sitä ihmisetkään olisi nähneet, niin tiijäthän että taiwaassa on yksi
Jumala, yksi kaikkia näkewä ja tietäwä Jumala, joka myös oli lässä,
ja estää eli rankasoo kaikki pahanteot? Aina on rikoksen alasilla
roatelewa omatunto; ei sekään olisi jättänyt sinua rankasemata.
Oatam. Tosin on niin, mutta se ei juohtunut mieleeni. Siitten olen
kyllä satakin kertoa yrittänyt tunnustoa wahinkotani; mutta — woi hywät
wanhempani! mitähän nyt minusta ajattelette? Eneä en ole mahollinen
heijän rakkauteen! Jos woan nyt saisin anteeksi, niin en millonkaan
eneä — — —.
Se ei taitanut puhua enempätä, sillä kyyneleet nousiwat sen silmiin ja
tukeuttiwat häneltä puheen.
Tohtori. Oikeen, Oatam! katumuksesi kostaa sinun rikoksesi, ja taijan
wakuuttoa sinua, että isäsi ja äitisi owat walmiit antamaan anteeksi ja
unouttamaan tämän rikoksesi. — Tule nyt kanssani! Minä tahon paraalla
tawalla suositella wälillänne tämän asian.
Oatam. Minä häpiän tulla niin hywien wanhempien näkyille.
Wapisten ja häpien seurasi Oatam Tohtoria isänsä suojaan. Kun hän näki
huoletetut wanhempansa puhkesi hän toas itkemään, kahto moahan, eikä
tietänyt kuten pitäsi tunnustaman rikoksensa ja pyyteä sitä anteeksi.
Mutta isä wapautti hänen tästä raskaasta työstä, sanoen leppeällä ja
liikuttawalla eänellä: "Woi, woi, Oatamini! en ikään olisi luullut
sinun niin poatuneeksi pahuuteen! Taijat jo ihtekkin ymmärteä kuinka
ilkeästi olet käyttänyt ihteäsi wanhempiasi ja rehellistä Mattia
kohtaan? Että ensin tehä pahoa, ja peälliseksi niin kauwan salata
rikostaan, eikä huolia waikka wiaton rehellinen imeinen kärsii
onnettomuutta, — — — eikös se ilmota niin pahoa ja kowoa sywäntä, että
wanhempasi, joilla on niin pahankurinen poika, täytywät murehtiman ja
häpiämän?"
Oatam. Isä kultani! Sywämmeni pohjasta olen murheissani ja ka'un tätä
rikostani wanhempiani kohtaan ja kowasywämmisyyttäni hyweä Mattia
wastaan. Tosin isällä nyt on suuri syy minua wihata ja rangasta;
mutta jos kuitenkin nyt saisin anteeksi, niin en eneä millonkaan
wanhempilleni antasi syytä murehtia minun täheni.
Isä. Tiijät aina olemamme walmiit sinullen antamaan anteeksi, koska
hawahtemme katumasi rikoksiasi ja lupoat toiste olla taitawampi
ja järjellisempi. Siis ei sinun olisi pitänyt pelkeämän että heti
tunnustoa rikoksiasi ja anoa minulta anteeksi. Sillä neuwon et olisi
syytäsi suurentanut muilla isommilla rikoksilla. Mutta mitenkä nyt
toiwot suosittelewasi Mattia, joka sinun kautta wiattomasti on joutunut
wiheliäisyyteen?
Oatam. Növrimmästi rukoilen iseäni, jotta se toas saisi tulla meille,
ja siitte wanhempani ja kaiken talonwäen lässä-ollessa rukoilla
sitä anteeksi, koska hän minun kautta on wiattomasti häwästy, ja
palkinnoksi yhen wiikon puutteesta, eli jolla ajalla hän on täytynyt
hukata hi'ellään ja waiwalla koottuja warojaan, antoa sille kaikki
seästöarkkuun seästämät rahani.
Nyt kahteli Oatamin wanhemmat poikansa peälle tyytywäisemmillä
silmillä, ja poika wakuutettu että hyö nyt oliwat antaneet anteeksi
hänen rikoksensa, hyppäsi isänsä syliin, suuteli monasti lepytetyn
isänsä käsiä, totisella lupauksella ettei eneä, rikoksiensa saloamalla,
antoa wanhemmilleen syytä huoleen ja tyytymättömyyteen.
Tehäkseen Oatamin sowinnon täywelliseksi, ja hänen ilonsa suuremmaksi,
lähetti isä wielä sinä iltana hakemaan Mattia, ja tarjosi sille toas
entisen palwelluksen, jonka hän, kuultuaan mitenkä asian perustus
oli, ilolla otti wastaan, ja toimitti wielä samana iltana tawalliset
askarensa.
Oatam piti myös rehellisesti lupauksensa että suositella Mattia, joka
kohta unoutti wihelijäisyywen, jonka hän Oatamin tähen oli kärsinyt, ja
rakasti sitä ja isäntäwäkeänsä toas entisellä rakkauwella ja oli heille
uskollinen.
Siitä päiwästä Oatam hywiinty niin, etteiwät wanhemmat eikä Tohtori
senkoummin tarwinneet sitä nuhella salatuista rikoksista. Mutta jos
hän wielä jonkun kerran sattu erhetyksessä ja epähuomiossa rikkomaan,
niin rikoksensa ja wirheinsä tunnustaminen oli hänelle lohutus ja
tyytywäisyys, jonka hän muuten olisi kaiwannut; sentähen se ei
millonkaan tarwinnut pelätä etteiwät wanhemmat antasi hänellen anteeksi.