Pienen Kustaan wanhemmat oliwat hywin rikkaat, ja auttowat köyhiä
warojaan myöten. 'Hyö asuwat likellä kaupuntia isossa talossa, jossa
elättiwät wanhoja uskollisia palkollistaan.'
Riitta oli yksi niistä. Se oli wanha hywänsuntanen akka; sentähenpä
lapset hänestä piti paljon, mutta se oli myös warsin herkkä-uskonen,
ja tiesi kaikellaisia satuja mörkölöistä ja kummitoksista. Näitä se
taitamattomasti ja arwelemata puhu pienen Kustaan huwiksi, joka kätki
näitä mieleensä totena ja kalliina tawaroina. Koska ei kukaan tietänyt
kielteä poikoa uskomasta semmosia joutawanpäiwäsiä ja turhia satuja,
ja hän ihte wielä oli kowin nuori niitä ymmärtämään perättömiksi,
niin se luuli moalimassa olewan semmosia olentoita, jotka pimeässä ja
warsinkin yön aikana tekewät ihmisille pahoa. Sentähen hän ei tohtinut
olla yksinään huoneessa kun rupesi hämärtämään; ilman kynttilätä ja
johattajata ei hän uskaltanut mennä pihalle.
Wiimen wanhemmat hawahtiwat poikansa näin turhaksi pelkuriksi; mutta
hyö luuliwat tämän pahan tawan katoawan kun poika tulisi wanhemmaksi ja
ajattelewammaksi, eiwätkä ensimmältä tästä paljon huolineet; kuitenkaan
eiwät eneä peästäneet Kustaata Riitan luokse. Mutta kun ei siitä ollut
apua, ja poika woan päiwä päiwältä tuli pelkeäwämmäksi, rupesiwat
hyö wiimen, waikka aiwan myöhään, to'en perästä wartuttamaan lastaan
hänen lapsellisista uskoista; mutta heijän waiwa oli turha. Isä koki
kowuuwellakin oijasta Kustaan ymmärtämättömyyttä. Toisinaan se salpasi
hänen pimeäseen huoneeseen, mutta se itki ja parku täyttä kulkkua niin
kauwan, että sitä wiimen piti peästämän pois.
Monasti sitä häwästiin, että esimerkkien kautta soaha häntä luopumaan
tästä moitittawasta tawasta. Kerran pantiin muka paljon pienempiä
ja nuorempia lapsia kun Kustaa pilkkosten pimeäseen huoneeseen.
Siellä oliwat iloset ja tyytywäiset nauraen Kustaalle; wäliste oliwat
sokkosilla ja nukkuwat wiimen wäsyttyään kukin soppeensa. Tätä näki ja
kuuli Kustaa, mutta ei tohtinut eikä tahtonut seurata heijän esimerkkiä.
Se oli kaheksannella wuo'ella kun hänen isänsä wanha ystäwä kuoli,
ja jätti peräänsä yheksän wuotiaan, Penjam nimisen pojan, jollenka
ei jeänyt muuta perintötä, kun hywä yleskaswatus. Kustaan isä otti
hänen siis luoksensa, pojallensa ratoksi, jolta hän myös oppi monta
hyweä tapoa; sillä Penjamin mielestä oli ilosa että awuijen ja hywien
tapoijen kautta ansaihtoa hywäntekiänsä suosiota ja hywyyttä.
Penjam koetteli monella lailla soaha Kustaata luopumaan turhasta
pelostaan, ja kerto hänelle kuinka monta ihmistä owat joutuneet
onnettomiksi ja suuriin wahinkoihin, sentähen, että hyö oliwat
ylöllisesti pelänneet mörköjä, kummitoksia ja muita semmosia,
järettömiltä imeisiltä walehteltuja wahingoittawia henkiä, joita ei
ollenkaan ole moalimassa. Totistoakseen tätä hoastetta tarinoi hän
seuroawan jutun.
"Minä olin nuin seihtemän wuo'en paikolla," se lausu "kun kauniina
syksy-iltana sain luwan mennä käwelemään isäni ja muutaman hänen
ystäwän kanssa, joilla myös oli poikansa keralla. Myö lapset juoksimme
aina isäimme e'ellä, ja tulimme heistä wiimen niin kauwas ettemme
eneä kuulleet heijän puhetta. Yhtäkkiä rupesi yksi pojista huutamaan
täyttä kulkkua; tämän pojan nimi oli Niko. Säikähtyneinä kysymme mikä
hänessä oli? "Ettenkö mä tuolla tuota hirweätä mörköä?" se sano,
käellään osottaen sinne päin, johon meijän piti menemän. Myö lähtömme
sinne, mutta ei nähty mitään. — "Woi! tuolla se tuloo!" parkasi Niko
toas; "nyt se tuloo peälleni!" Nyt se rupesi juoksemaan niin paljon
kun pitkisikään jakso, ikäänkun sitä olisi joku ajellut. Myö pyysimme
häntä taukoamaan eli tulemaan takasin luoksemme; mutta hän ei innossaan
joutanut meitä kuulemaan. Samassa kuulimme polskeen ja Niko huusi apua
niin paljon kun jakso. Siis juoksimme täyttä karkua häntä auttamaan;
mutta kun tulimme hänen tykö oliwat wanhemmat jo siellä, roahaten Nikoa
sywästä hauwasta, joka oli täynä sawista ja likasta wettä, ja johon
Niko kiireessään päin oli langennut. Nyt kysywät minkätähen myö olimme
eronneet yhestä seurasta, siis toimitimme kuinka Niko äkkiä meistä
erosi, eikä huolinut waikka sitä pyysimme ja huusimme taukoamaan."
Kun Niko wähän tointu hämmästyksestään, kysyttiin häneltä minkätähen
hän niin äkkiä meistä juoksi? Niko sano tiellä nähneensä kauhistawan
kummitoksen, nimittäen suuren mustan ukon, lewitetyillä koprasewilla
käsillä, pitkällä parralla ja sarwilla, ja Jumala tiesi kuinka hirweä
se wielä muutenkin oli pojan mielestä. Tätä se niin kauheasti säikähti
ja juoksi pakoon, mutta lankesi tuskassaan ja kiireessään sywään
wesihautaan. Jos ei meijän olisi tullut surko Nikoa, niin olisimme
hänelle nauraneet, sillä se oli yleensä rapakossa ja oli langetessaan
wahingoittanut polwensa, että hän meijän awulla työn tuskin peäsi
liikkeelle.
Siitte rupesimme tarkempaan kahtelemaan mikä niin suhottomasti mahto
Nikoa säikäytteä, ja hawahtimme wiimen tien meressä olewan mustan
kannon kahella kuiwanneella oksalla, jotka pelästetty poika luuli
ukon pitkiksi sarwiksi. Monta kuukautta sai nyt Niko, kostoksi turhan
pelkonsa, sairastoa polweansa. Mutta minä, sillon ja wastakin,
muistelin mitä isä wainoani minullen oli sanonut: "Jos ei eläwät tie
meille pahoa, niin emme sunkaan kuolleita tarwihte pelätä; sillä kun
imeinen kuoloo ja hauwataan, niin hänen ruumis mätänöö mullaksi,
eikä nouse hauwasta ennenkun Jumala moaliman wiimesellä hetkellä,
toas herättää hänen uuteen elämään. Kuinka siis kuolleet taitasiwat
eläwille kummitella? Ja toiseksi, olemmehan myö aina, niin päiwällä kun
pimeälläkin, kaikkiwaltiaan ja tietäwän wanhurskaan Jumalan huostassa;
ketä siis tarwihtesimme pelätä?"
Mutta waikka Penjam näin wiisailla neuwoilla koki opettoa Kustaata,
oli hän kuitenkin aina pimeässä yhtä pelkeäwä, jota seuroawa tapaus
totistaa. — Penjam oli muka yhtenä päiwänä kun ilma oli kaunis,
suurella waiwalla soanut sitä houkutetuksi kerallaan kuuwalolla
käwelemään puutarhassa. Samana päiwänä oli puutarhanhoitelia leikannut
puutarhassa olewien isoijen kuusien oksia. Nämä kuuset luuli nyt Kustaa
olewan joukko kummitoksia ja mörköjä. Se wärisi kun hoawan lehti,
tarttu Penjamin käteen ja rukoili häntä tulemaan kotiin. Penjam sano
että ne, joita hän piti kummitoksina, ainuastaan oliwat kuusia, ja
hänen pelko siis aiwan turha; mutta tätä puhetta ei Kustaa joutanut
kuuntelemaan. Se hyppäsi wapisten pois eikä moneen wiikkoon pimeällä
tohtinut liikkua pihalle suojastansa.
Luultawasti olisi hän kaiken ikänsä ollut näin joutawa pelkuri, jos ei
seuroawa tapaus olisi hänessä wahwistanut peätöksen että luopua tästä
häpeällisestä ja wahingollisesta tawasta.
Yhtenä iltana kun kaikki talonwäki oliwat kotoa pois, tuli äkistään
Kustaan isä kipeäksi. Weri nousi hänen muotoon, silmät painuwat umpeen,
kylmä tuskahiki puhkesi ruumiista ja hän olisi herwotonna koatunut
istumeltaan lattialle, jos ei Kustaan hämmästynyt äiti olisi soanut
sitä syliinsä. Korkealla eänellä huusi nyt äiti apua. Kustaa ja
Penjam, ainuat kun talossa oli kotona, tuliwat säikähtyneinä juoksien
huoneeseen. — "Jumala meitä auttakoon!" sano huoletettu äiti. "Isänne
on kauheasti kipeä, eikä yhtään Tohtoria ole soapuilla! Mitä nyt
pitäsimme tekemän?"
Heti tarjousi Penjam juoksemaan kaupuntiin Tohtoria hakemaan. — "Mutta
et tiijä missä hän asuu; juokse sinä, Kustaa, Penjamin kanssa, sinä
tiijät Tohtorin talon... Juoskoa, hywät lapseni, niin siewään kun ikään
woitten! Pelkeän isänne muuten kuolewan."
Murheinen Kustaa otti kauhistuksessaan takkinsa, tarttu Penjamin käteen
alkaen juosta kaupuntiin. Mutta tuskin peäsiwät owesta pihalle niin
Kustaa rupesi huutamaan niin paljon kun pitkisikään jakso: "Woi, woi,
niinhän teällä on pimeä kun säkissä! Ja peälliseksi tulemme menemään
kirkon moan siwute. En minä tohi tulla mukaan," samassa se toas hyppäsi
äitinsä huoneeseen. Penjam juoksi hänen perässä, itki ja pyysi sitä
hellimmällä tawalla tulemaan kanssansa. Äitikin rukoili poikoansa
sanoen: "Taijatko kylmällä sywämmellä nähä isäsi kuolewan, ilman ettet
hänellen apua hakisi? Se olisi sinulle murhe ja häpeä, jota elinaikasi
saisit kärsiä!" — Mutta turhat oliwat äijin rukoukset; Kustaa tutisi
woan eikä taitanut sortoa pelkoansa.
"Niin minä menen yksinäni Tohtoria hakemaan," sano hywä Penjam. "Paras
onkin että Kustaa jeä kotiin äitinsä ratoksi. Minä en tiijä kussa
teijän Tohtorinne asuu; mutta sen luokse hywin osoan, joka hoiteli isä
wainoatani." — "Kuhtu tänne jonka woan ensin tapoat," sano Kustaan äiti;
"ja ole niin siewä kun suinkin taijat."
Penjam lenti kun lintu, ja wähän ajan perästä tuli hän rattailla
Tohtorin kanssa takasin, joka sano tautia aiwan woaralliseksi, iski
heti suonta ja hoiteli sairasta taitawasti, antaen sille kaikellaisia
hänen tautiin soweliaita rohtoja. Wasta oamupuoleen rupesi sairas
wirkoamaan, ja tuli wähitellen paremmaksi, että Tohtori jo moniaan
päiwän perästä sano hengen woaran olewan ohite. Mutta jos ei apua olisi
soatu näin wäleen, niin Jumala tiesi mitenkä olisi käynyt.
Jokainen kiitteli ja kehu nyt Penjamia, että hän näin wäleen nouti
Tohtorin kaupunnista. Hauwan partaalta pelastettu wanha mies halasi
poikoa, sanoen: "Sinua, hywä Penjam, tuloo minun jälkeen Jumalata
kiitteä että wielä elän! Jumala sinua siunatkoon!" Kustaan äiti oli
yhtä ilonen ja kiitollinen, suuteli Penjamia äijillisellä helleywellä,
ja sano: "Ilman sinuta olisi rakas puolisoni ja Kustaan hellä isä
kuollut. Hywyytesi tähen sinä aina pysyt mielessäni, ja siunaten
muistan hetken, jona ensimmäisen kerran tulit luoksemme!" Kaikki
palkolliset ja aluswäki kiitteliwät häntä myös itkussa silmin, että
heijän hywä isäntänsä, jota hyö suhattomasti rakastiwat, oli hänen
kautta tullut pelastetuksi kuoleman kowista kourista.
Yhteiset ylistykset ja kiitokset ilahuttiwat tosin Penjamia, mutta
ilahuttawampi oli hänestä, että hän taito näytteä kiitollisuutensa
hywäntekiälleen. Hän olikin Penjammille ihankun oma isä ja rakasti sitä
kun omoa lastaan, anto hänen oppia mitä hän halusi, ja suojeli sitä
puutteista.
Pelkeäwä Kustaa tuli tästä onnettomasta tapauksesta niin liikutetuksi
että hän wähitellen rupesi luopumaan turhasta pelkeämisestä; sillä se
hawahti nyt että tämä moitittawa tapa useen matkaan soattaa suuria
wahinkoita ja häpeitä; ja että sen kautta useen tuloo estetyksi koska
aikoo tehä hyweä ja olla lähimmäiselleen auttawainen.